Otsikko: Thanks For The Memories
Kirjoittaja: Homonyymi
Ikäraja: K-11 olisiko?
Paritus: Teemu/Joonas
Genre: Slash, vähän angst
Yhteenveto: One night and one more time, thanks for the memories
A/N: Perustuu hyvin hatarasti oikeisiin henkilöihin, muttei kuitenkaan mene ficci-kategoriaan, koska ei ole suoraan kirjoitettu kys. henkilöistä. Ei mitään parhaita tekstejäni, kirjoitettu joululahjaksi ystävälleni. ^^ Otsikko varastettu FOB:in biisistä.
~
Mä olin ollut uskomattoman sekaisin. Puna hiipi edelleenkin kasvoilleni aina kun annoin itselleni puolivahingossa mahdollisuuden ajatella sitä iltaa ja niitä käsiä – oh, niitä uskomattomia käsiä. Kuinka ne olivat vaellelleet vartalollani niin huolettomasti, kuin vakuutellen kaiken olevan hyvin. Ei! En antaisi itseni vaipua taas toivottomiin, mutta ah niin kauniisiin pilvilinnoihini, joissa vielä viikko sitten niin autuaasti olisin asunut vaikka koko loppuelämäni. Tätä nykyä linnat olivat rapistuneet ja lopulta romahtaneet kovan iskun seurauksena ja pelastavaa prinssi uljas ei koskaan ratsastanutkaan valkealla ratsullaan poimimaan minua haavekuvien raunoista.
En vieläkään ollut kokonaan sisäistänyt sitä asiaa, että loppujen lopuksi aloitteen oli kuitenkin tehnyt Teemu. Vaikka olinkin kuolannut tuon uskomattoman ilmestyksen perään niin kauan kuin pystyin muistamaan, en koskaan ollut ottanut ratkaisevia askelia fyysisen kontaktin – saati sitten tunteiden tunnustamisen – suuntaan. Olin empinyt rajalla niin turhauttavan kauan ja Teemulta oli mennyt ehkä yksi silmänräpäys kieroutuneen ideansa keksimiseen. Noh, se ei muuttanut tosiasoita mihinkään – olin menettänyt unelmani ja siinä rytäkässä parhaan ystäväni. Hetken kaikki oli kuitenkin ollu niin täydellistä ja tuntunut vain mahdottoman oikealta.
Kaikki taisi alkaa siitä kynttilästä. Tyhmästä kynttilästä, jonka Teemu oli voittanut joulujuhlissa järjestetystä tietokilpailusta – tai niin se ainakin sanoi, mutta sen mielenliikkeistä ja aivoituksta ei koskaan voinut olla täysin varma.
Istuimme tavalliseen tapaan autossa – tällä kertaa omassani, jota Aleksi ajoi, koska itselläni ei vieläkään ollut ikää ajaa korttia. Meitä oli suurempikin porukka ja jostain syystä Teemu oli työnnetty takakonttiin – ”ettei tulisi ylilastia”, niin kuin joku sen sanoi. Kauaa se ei siellä kuitenkaan onnistunut viihtymään ja ennen kuin huomasinkaan, oli takapenkki täysin ylikansoitettu – ihmiset makasivat päälläni ja tunnelma alkoi olla tukalan kuuma, ja pahinta kaikessa oli kuitenkin se, etten pannut ollenkaan pahakseni että Teemu oli ujuttautunut niin lähelle. Niin lähelle, että pystyin melkein aistimaan hengityksen ihollani.
Pian huomioni kiinnittyi kuitenkin ruskeaan tuikkukynttilään, jota Teemu piteli kädessään suojellen sitä murskautumiselta. Käänsin katseeni hieman huvittuneena Teemun tummansyviin silmiin kuin kysyen ”mitä vittua?”
”Se on kynttilä, jonka mä voitin!”, tuli innostuneen ylpeä vastaus.
”Selvä se”, hymyilin edelleen hivenen huvittuneisuutta äänessäni ja ehdotin, että voisimme sytyttää sen näin joulun kunniaksi.
”Eiiii! Sä et sitten tajua mitään, pitää olla oikea hetki”, Teemu huudahti järkyttyneenä tuijotettuaan ensin silmät lasittuneena pitkän aikaa. Taisin katsoa sitä lievästi sanottuna hieman kieroon, sillä sain loppumatkan ajan vastauksiksi vain tuhahduksia ja selvästi ärsyyntyneitä murahduksia.
Ja kuten niin usein aikaisemminkin, autoilumme päätyi paikalliselle grillille, Majakalle, jossa pikkukylämme kaikki nuoret kävivät ravintonsa iltaisin nauttimassa. Olin kuitenkin nauttinut sen verran paljon kuningas alkoholia, että syömiseni meni lähinnä siihen, että Teemu syötti minua salaten huonosti kasvavan myötähäpeän tunteensa, kun sotkin ja kikattelin itsekseni kuin joku vähä-älyinen tyttö, toistellen koko ajan etten tiennyt mistään mitään.
Teemun käytös oli ollut vähintään epäilyttävää koko alkuillan, mutta kun hän tarjoutui saattamaan juopuneen persoonani nukkumaan muiden vielä jatkaessa ratkiriemukasta iltaa, tulin todella epäluuloiseksi. Teemu ei ollut sellainen henkilö, joka jätti bileet kesken edes ystäväänsä auttaakseen.
”...vittu ENTIIÄ. vituhhh ei jakshaa entiiä ei jaksa jooh semmosta", oli oikeastaan ainoa, mitä siinä vaiheessa iltaa tiesin varmasti sanoneeni, vaikka vakaa aikomukseni oli ollut kyseenalaistaa Teemun motiivit ja saada tämän vähintään myöntämään jonkinlaista kiintymystä minua kohtaan. Ainoa vastaus, jonka onnistuin kuitenkin huokauksien lisäksi noilta huulilta saamaan oli mutinaa: “jeps” ja “jeps”.
Yritin vaivihkaa haistella, oliko tämä sittenkin ehtinyt kulautella kurkkuunsa jossain vaiheessa vettä väkevämpää, mutta hajuaistini rekisteröi ainoastaan niin kamalan tutun Axen ja tupakansavun miellyttävän yhdistelmän, jonka assosioin aina unissani, joiden olemassaolon kuitenkin selvin päin tiukasti kielsin, Teemuun ja lukemattomiin iltoihin, jotka olin viettänyt katsellen häntä kietoutuneena lukemattomiin tyttöihin – tummiin ja vaaleisiin, nuorempiin ja vanhempiin. Lista oli loputon, sillä Teemulle näytti kelpaavan lähes kaikki, kunhan sattui edes jollain tasolla olemaan viehättävä. En voinut kiistää, ettenkö olisi kadehtinut noita alituiseen vaihtuvia neitokaisia, jotka kuitenkin jonkun niinkin tyhmän syyn kuin sukupuolen takia saivat nauttia herran ihastuttavasta läheisyydestä – vaikka vain yhden yön ajan.
Mietteistäni minut herätti luja tönäisy, joka sai minut vilkuilemaan vauhkosti ympärille tyhjässä kotitalossani. En kuitenkaan nähnyt muita kuin Teemun, joka virnisteli itsekseen nojaillessaan huoneeni oveen.
“No mutta Jones, miten olisi nukkumaanmenoaika?”
Voi että vihasin tuota nimeä! Jones ja pah. Se oli Joonas, vaikka lähes koko kylä tunsi minut Jonesina, aina ala-asteelta asti. En ollut varma, kuka nimen oli keksinyt tai mistä se edes oli tullut, mutta olin niin uskomattoman kyllästynyt siihen, että minut esiteltiin uudessa seurassa yleensä nimellä Jones ja ihmiset näyttivät aina olevan yhtä hämmästyneitä siitä, että omistin ihan oikeasti virallisen nimen.
“Jaa joo, en tiiä, semmostako?”, mumisin nolostuneena.
“Niih no en mäkään oikei tiiä mutta mutta sun kunto ei taida olla mikään paras tällä hetkellä ja en haluis tota noin… käyttää sitä omaksi hyödyksi”, Teemu vastasi kierrellen ja kaarrellen. Siis mitä? Käyttää hyödyksi mun tilaa? Oliko se sekaisin? Mun puolesta se saisi käyttää joka ikistä heikkoa hetkeäni hyväkseen niin kuin pienessä kieroutuneessa mielessään haluaisi, sillä mikään ei olisi sen nautittavampaa, kuin tuo pitkä vartalo vasten omaani.
Ajatukseni kuitenkin keskeytyivät julmasti tuntiessani lämpimän käden omassani, sen vetäessä minut melkein väkivaltaisesti ovelta huoneeseen, jossa kaaduimme petaamattomalle sängylleni hengitykseni katkeillessa vaarallisen kuuloisesti.
***
”Tiedäthän sä, että mä en ole homo?”
Heräsin kevyestä unestani hätkähtäen ja näin Teemun keräilevän vaatteitaan nopeasti, hieman hätääntyneen näköisenä. Tuijotin sitä hiljaisena ja annoin ensimmäisten kyynelten pudota vasta, kun kuulin ulko-oven pamahtavan turvallisesti kiinni.
Vasta myöhemmin huomasin ruskean kynttilän, joka oli palanut yön aikana loppuun ollen näin ainoa todiste elämäni parhaasta yöstä.
***
Yksi lause. Yksi helvetin lause, joka tuhosi elämäni. Saatoin kuulostaa hieman turhan dramaattiselta, mutta tottahan se oli. Päähäni ei muutamaan viime vuoteen ollut onnistunut mahtumaan mitään muuta kuin Teemu, Teemu ja Teemu. Sosiaalinen elämänikin oli tullut lähes riippuvaiseksi Teemusta, sillä enhän mä yksin mihinkään uskaltanut mennä – kuljin vain Teemun perässä kuin varjo ja totta kai huomasin ne ihmettelevät katseet, joita ystäväni oli pitkin vuosia saanut oman ikäisiltä ystäviltään. Miksi helvetissä Teemu raahaa tuota rottaa perässään? Kyllä mä tiesin.
Ulkoa päin kaikki näytti edelleen lähes samalta – pyörimme edelleen lähes joka viikonloppu kaupungilla, milloin kenenkin autossa ja nauroimme ja pidimme hauskaa entiseen tapaan, mutta minulle siitä oli tullut vain ontto julkisivu, jota piti kiillottaa. Enhän halunnut menettää Teemua kokonaan, vaikka todellisuudessa olin hävinnyt pelin jo syntyessäni. Joskus vitutti niin helvetisti olla poika.
Poika, joka rakastui poikaan.
