Author: Tuhisija
Title: Your hands on my waist
Fandom: Sugar Sugar Rune
Pairing: Pierre/Chocola
Rating: K-11
Genre: fluff, romance, hyvin pieni angst, one-shot
Disclaimer: SSR kuuluu Moyoco Annolle.
Summary: Pierre ja Chocola tapaavat salaa.
A/N: DC inspasi minua taas kerran, itse asiassa jo aikaa sitten, mutta nyt vasta sain viimeisteltyä tämän ficin. Oli vaikea päättää, että kenen kulmasta kirjoitan, koska halusin yhdestä kulmasta vain. Chocolankin kulmasta tämä olisi toiminut erittäin hyvin, mutta Pierre pääsi nyt ”pääosaan”. Ja tämän voi sijoittaa vaikkapa jonnekin 6 tai 7 pokkarin kohdille.
Osallistuu Fandom 10:iin ja Yhtyeen tuotanto – haasteeseen Dashboard Confessionalin kappaleella
Hands Down.
Your hands on my waistKullankeltainen kuu loistaa taivaalla, toivottaa minulle onnea. Liitelen ylemmäs, tavoittelen tuota keltaista kimalletta, jota haluaisin ripotella hänen hiuksiinsa kuin lunta, jota on tänään pyryttänyt. Maa on valkoinen, talojen katotkin ovat valkaistuneet viileää hohkaavasta aineesta.
Suuntaan kohti tiettyä taloa vilkuillen ympärilleni. En näe ketään, mutta koskaan ei voi olla varma, aina joku on seuraamassa. Vaistoni sanoo, että olen yksin, että kukaan ei seuraa, mutta silti vilkuilen koko matkan sinne tänne ja pidän varani. En halua, että hän joutuu kärsimään takiani.
Oranssiin vivahtavat hiukset, suloinen hymy silmissä. Ne minä näen laskeutuessani hitaasti alas, jalkojeni kohdatessa kovan kivilattian. Smaragdin vihreissä silmissä välkkyy ilo, ja tummanpunaiset lapaset sujahtavat käsiin Chocolan juostessa luokseni. Levitän käteni, otan hänet syliini ja suljen siihen hetkeksi. Suklaantuoksu leijailee ympärilleni, puristan hänet tiukemmin vasten rintaan ja vedän mustan viittani peitoksi.
Chocola erkanee minusta, katselee pienesti punastuneena kasvojani. Pinkki sydän pilkottaa hänen rinnastaan, kuulen sydämen lyönnit nopeutuneina. Noir sisälläni sulkeutuu syvemmälle, antaa pinkille sydämelleni tilaa. Uskon hänen näkevän sen, sillä hän hymyilee pienesti ja tarttuu minua kädestä kysyen, ”Mennäänkö?” Nyökkään ja nostan hänet lumen peittämälle kaiteelle seisomaan hypähtäessäni itse ilmaan, alkaessani leijua. Otan hänet syliini ja lähden lentämään korkealle, kohti kuuta.
Lennettyämme hetken Chocola haluaa alas, haluaa maahan. Sanon, että se olisi vaarallista, mutta hän ei anna periksi, jankuttaa vain, ettei halua enää lennellä. Huokaan mielessäni ja koetan keksiä nopeasti paikkaa, jossa voisimme olla kahdestaan ilman pelkoa kiinnijäämisestä. Olen jo luovuttamassa, kun näen allamme lumen peittämän aution ympyräpuiston. Se on muutenkin aina hiljainen paikka, hyvin tyhjä.
Laskeudun alemmas, kuiskaan hänelle, että kohta olemme perillä. Hän pitelee tiukasti kiinni minusta, hymyilee epävarmana. Sen epävarmuuden olen nähnyt ennenkin, koulussa. Mistä se tulee? Johtuuko se minusta? En kysy mitään, annan asian olla, ja jalkani kohtaavat lumen, johon uppoan. Lasken Chocolan sylistäni, pitelen häntä hetken aikaa lähellä ennen kuin hän katoaa, viilettää kohti mäkeä. Menen hänen peräänsä, en kuitenkaan uskalla huutaa hänen nimeään. En aio tehdä virheitä, jotta aikaa ei mene hukkaan, jotta voimme olla yhdessä tänä iltana.
”Pierre, tule tänne!” Chocola huutaa ja huiskuttaa kädellään minulle. Hän kaatuu selälleen, jää tuijottamaan taivasta, kun saavun paikalle ja alan jankuttaa hänen äänekkyydestään. Hän ei kuitenkaan vastaa, vetää minut vain viereensä ja käskee olla huolehtimatta. ”Minuakin pelottaa, mutta me olemme turvassa.”
Kohautan olkiani ja päästän itseni rennoksi. Pääni nojaa Chocolan omaa vasten, kylmä lumi nipistelee paljaita käsiäni. Vedän Chocolan kylkeäni vasten, olemme hiljaa. Tumma taivas on hyvin tyhjä, vain muutama pieni tähti kurkistaa pimeyden takaa yhdessä kuun kanssa. Ehkä olemmekin turvassa, ehkä meillä ei ole hätää. Siltä minustakin tuntuu nyt, siltä minusta pitäisi tuntua aina. Mutta pelko on aina siellä jossain vaanimassa, odottamassa tilaisuutta iskeä.
Chocola nousee istumaan, alkaa puhua hiljaa. Hän kysyy, ”Voinko luottaa sinuun?” ja ”Miksi viet yhä mustia sydämiä?” En vastaa kumpaankaan, hän kyllä tietää vastaukset, mutta silti hän pyytää minua vastaamaan, kertomaan.
”Voit luottaa minuun, Chocola”, sanon ja nousen istumaan. Kiedon käteni hänen harteilleen, hän vetäisee lapasen pois kädestään ja alkaa kieputtaa hiuksia sormiensa ympärille. Minä alan huomaamattani tehdä samoin näille oransseille hiuksille, joiden suklaista tuoksua haistelen. ”Kaikki järjestyy, siihen vain menee aikaa.”
Chocola huokaa hiljaa ja nyökkää epävarmasti. ”Minusta on vain ikävä nähdä, kun viet oppilaiden sydämiä uusilla keinoilla. Se mauste, ne kukat… En pidä siitä.”
”Tiedän”, kuiskaan ja annan pääni painua hänen päätään vasten, ”mutta se loppuu kyllä.” En voi luvata hänelle, että se loppuu pian, että se loppuu huomenna, koska en ole varma. En kyllä kestä enää kauaa, inhoan salailua. Haluan vapautua ogrejen prinssinä olemisesta, haluan eroon Noiristani. ”Uskothan minua?”
Chocola nyökkää ja katsoo ohitseni. Vihreissä silmissä leimahtaa epävarmuus, mutta annan sen taas olla, en vieläkään kysy. Tiedän, että tilanne on hankala kummallekin, että salailu vie kummankin voimia. Mutta emme voi nyt muuta, meidän täytyy vain luottaa toisiimme.
Kuu vetää pilvet eteensä, piiloutuu niiden taakse vieden valon taivaalta. Tähdetkin verhoutuvat pilvisumuun, jäämme nyt täysin kahden. Silitän Chocolan hiuksia ja unohdan, kuka oikeasti olen. Unohdan ogret, unohdan, että olen heidän prinssinsä. Keskityn nyt vain Chocolaan, meihin. En halua pilata iltaa, ainoaa sellaista vähään aikaan tummilla ajatuksilla.
Aika rientää, kuu on voittanut pilvet. Chocolan pää on painunut olkapäälleni, emme ole sanoneet sanaakaan. Mutta sanat eivät ole tarpeen, vain hänen läheisyytensä on, hänen rakkautensa.
Kuiskaan hiljaa hänen korvaansa, sanon, että pitäisi lähteä. Chocola nostaa päätään, pudistaa sitä harmittelevan näköisenä. En minäkään halua lähteä, mutta meidän on pakko, olemme olleet jo liian kauan poissa.
Nostan Chocolan syliini noustessani ylös, pudisteltuani lumet yltäni. Hänen ilmeensä on vaipunut surkeaksi, ikävä alkaa jo loistaa silmistä. Mutta hän ei sano vastaan, kun alamme leijailla ylemmäs, kun suuntaan hänen kotiaan kohti. Hän vain käpertyy rintaani vasten, pitelee tiukasti kiinni.
Talo näkyy jo, tunnen sormien hipaisevan kaulaani. Otteeni tiukkenee Chocolasta, hän katsoo minua. Ikävä on piiloutunut smaragdisilmien taa, haikeus on kaivanut tiensä esiin. Sipaisen hiussuortuvan pois kasvoilta, painan huuleni varovaisesti ja vain hipaisten hänen otsalleen. Pieni hellä hymy kohoaa huulille, kun laskeudumme, ja jalkani kohtaavat kivilattian. Lasken Chocolan sylistäni, mutta hänen kätensä eivät irrota otettaan minusta. Ne pitelevät kiinni käsivarsistani, katsekontaktimme ei rikkoonnu. Hymy vaipuu pois huulilta, kasvot nousevat lähemmäs omiani. Kumarrun hieman ja painan huuleni hänen huulilleen vetäen hänet samalla syliini. Kaide painautuu selkääni vasten, ja tiedän, ettei hän haluaisi päästää irti minusta, mutta minun on pakko irrottaa hänen kätensä, hypähtää kaiteelle. Huulemme erkanevat, emme ole enää kosketuksissa. Hymy häilyy taas Chocolan kasvoilla, mutta ikävä on puskemassa läpi, ottamassa paikkansa.
”Pierre”, hän kuiskaa, kun leijailen ylemmäs, kauemmas hänestä. ”Pierre, minä…”
En kuule loppua, mutta voin arvata hänen sanansa. Ne lämmittävät, kun lennän pois, kun alan liitää taivaalla nopeammin kuin koskaan, vaikken haluaisi. Haluaisin oikeasti jäädä Chocolan luo, hidastella, jotta voisin katsella häntä. Mutta ei, minun täytyy palata ogrejen luo, olla taas heidän prinssinsä.
A/N: ...Musta tuntuu, että tämänkin loppu on FAIL. Mutta no... en tiedä
Kertokaa te. Kommentteja?
