// Alaotsikko: K-11, One-shot, Slash
Kirjoittaja: teea
Ikäraja: K-11
Paritus: Ethan/ Jacob
Genre: Draama, Slash, One-Shot
Yhteenveto: Mitä jos ei muista, että rakastaa jotakuta?
A/N: Mietin pitkään, että laitanko tämän tänne, koska tässä ei ole perinteistä teinipoikaslashia yms. mutta ehkä joku saa tastä jotain iloa
Kaikki paikat ja yksityiskohdat on googlattu, toivottavasti ei ole virheitä.
Muistatko?
Onnettomuus on jännä sana. Lautasen pudottaminen lattialle voi olla onnettomuus, kuten myös pyörällä kaatuminen. Ethan on ollut onnettomuudessa. Kello on puolenyön, kun kiirehdin sairaalan pitkää käytävää eteenpäin. Sen päässä on vastaanottotiski, jonka toisella puolella istuu hoitaja.
”Missä Ethan Pattison on? Hänet tuotiin tänne noin tunti sitten”, puuskahdan.
Hoitaja huomaa katseestani, että nyt on tosi kyseessä. Nainen ei kysy, olenko sukulainen. Hän naputtelee konettaan ja sanoo: ”Huone 14.”
”Kiitos”, vastaan ja seuraan kylttejä toiseen käytävään. Sen päässä on huone numero 14. Huoneesta kuuluu puhetta. Tunnistan äänet.
”Voiko hänelle kertoa?”
”En tiedä.”
”Se on varmasti ohimenevää.”
”Odotetaan nyt vain.”
Koputan raollaan olevaan oveen ja avaan sen kokonaan. Huoneessa on hämärää. Ethan makaa sängyssä paikallaan, letku kulkee hänen käsivarrestaan piipittävään koneeseen. Hän näyttää kalpealta ja vieraalta.
”Ethan”, kuiskaan.
Claire ja Michael kääntyvät katsomaan minua. He näyttävät väsyneiltä ja Clairen silmät punoittavat.
”Hän nukkuu”, Claire sanoo.
”Mitä tapahtui?” kysyn.
On tapahtunut onnettomuus. Claire katsoo Ethania puhuessaan. Nainen vaikuttaa pelottavan rauhalliselta. ”Hän oli tulossa toimistolta ja – no tiedäthän sen auton- se sammui risteyksessä punaisiin ja rekka törmäsi häneen vastaantulevien kaistalta.”
Tiedän sen auton. Rotisko, mutta Ethanille rakas. Vuoden 92 Toyota, jonka vaihteet jäävät jumiin. Rakastelimme siinä autossa. Olimme ajamassa Bostonista Stonehamiin ja pysähdyimme tien viereen. Auton ikkunat huurtuivat.
”Onko hän kunnossa?” Ääneni on käheä.
”Hän oli hereillä hetki sitten”, Michael vastaa. ”Hänellä oli onnea matkassa; kaksi murtunutta kylkiluuta, katkennut jalka ja vähän sisäistä verenvuotoa. Olisi voinut käydä pahemminkin”, hän luettelee.
”Ethan oli hereillä? Mitä hän sanoi?”
Claire ja Michael katsovat toisiaan. ”Niin…”
”Mitä?”
”Ethanilla on muistinmenetys”, Michael sanoo hiljaa.
Tuijotan miestä ja mietin, mitä se merkitsee.
Me kolme odotamme. Claire menee käytävään ja tuo minulle kamalaa litkua paperimukissa. En voi juoda sitä. Katselen Ethanin rintaa, se nousee ja laskee rauhallisesti.
”Hän ei muistanut minua.” Claire kääntelee käsiään, silmissä kiiltelee.
Kurkkuani kuristaa. En sano mitään, en osaa lohduttaa, enkä varmasti olisikaan oikea henkilö siihen hommaan. Michael katsoo meitä molempia säälien, hän tietää.
Kello on kaksi yöllä. Lääkäri patistelee meitä kotiin nukkumaan, pitää levätä. Meille soitetaan kyllä, jos jotain tapahtuu. Kukaan meistä ei lähde. Michael nuokkuu nojatuolissa ja Claire istuu sängyn päädyssä. Välillä Michael soittaa vanhemmilleen.
Ei mitään uutta. Tilanne vakaa. Tunnelma on epätodellinen.
Viime kesänä minä ja Ethan menimme Nahant Bay’hin. Päivä oli lämmin ja nauroimme matkalla autossa. Olin ottanut mukaan syötävää ja juotavaa, jotka nautimme rannalla. Vesi oli kylmää, mutta menimme uimaan. Yhtäkkiä kadotin Ethanin ja pelkäsin, että hän oli hukkunut.
Silloin pelkäsin yhtä paljon kuin nyt. Mutta pian tunsin jonkun kiskovan jalkaani pinnan alla ja kiljahdin kuin tyttö. Tämä ei vain taida olla leikkiä?
Hoitaja tulee huoneeseen ja säpsähdän. En tajunnut olevani puoliunessa. Nainen tarkkailee lukemia koneen näytössä hetken ja poistuu huoneesta. Claire on nukahtanut sängynpäätyyn. Silloin siirrän tuolini lähemmäksi Ethanin sänkyä ja otan hänen kätensä varovasti omaani, puristan. Herää ja sano, että muistat. Vaikka vain minun mielikseni, vaikka ethän sinä ketään koskaan mielistele. Michael liikahtaa ja avaa silmänsä. Hän katsoo hetken meitä hiljaa ja sulkee taas silmänsä.
Kello lähenee neljää, kun Ethan avaa silmänsä. Hän katsoo Clairea ja Michaelia; he ovat ainoat tutut ihmiset, jotka hän on onnettomuuden jälkeen nähnyt. Ja nyt minä. Ethan kääntää päänsä hämmentyneenä minun suuntaani ja odotan ihmettä. Sitä ei tapahdu.
”Tässä on Jacob”, Michael sanoo.
”Jacob”, Ethan toistaa.
”Olemme… Olemme ystäviä”, kerron hänelle. Ethan katsoo minua kuin vierasta samaan aikaan, kun muistan hänet ruudullisissa pyjamahousuissa viime viikolla. Niissä, joissa on tahra etumuksessa… Ethan keittämässä kahvia ja nauramassa huonolle vitsilleni. Ethan nukkumassa suu raollaan. Ja nyt. Hän ei näe minussa mitään.
Claire käy hakemassa lääkärin paikalle. Keski-ikäinen mies tutkii Ethanin silmät, kyselee mihin koskee. Hän kertoo meille, että muistinmenetys johtuu päähän osuneesta iskusta. Ohimenevä täydellinen muistinmenetys. Toivottavasti ohimenevä, me kaikki toivomme.
Claire on mennyt Ethanin viereen makaamaan, kun päätän lähteä kotiin loppuyöksi.
*
Unettoman yön jälkeen olen taas sairaalassa. Michael pyytää minut mukaansa hakemaan kahvia. Auringonvalo leikittelee valkoisilla seinillä, piirtää niiden pintaan psykedeelisiä kuvioita. Oloni on jotakuinkin sama. Kävelemme automaatille rinnakkain.
”Aiotko kertoa hänelle?” Michael utelee.
”En tiedä.” En todellakaan tiedä, kunpa voisin kysyä Ethanilta neuvoa.
Mitä sinä haluat?”Miksi et?” Michael kysyy toista kulmaansa kohottaen. Ehkä siksi, että Ethanille voisi olla parempi olla muistamatta? Hän voisi vain jatkaa elämäänsä.
Mutta entä minä? Sitä mietin myöhemmin.
”En halua järkyttää häntä”, vastaan.
”Hän varmasti muistaa pian muutenkin.”
Niin. Ja kahvi maistuu vieläkin kamalalta.
Ethan nukkuu. Istun nojatuolissa kattoa tuijottaen. Luin jo päivän lehden, jonka ostin alakerran kahviosta. Mutta yhtäkkiä Ethan puhuu minulle: "Jacob?"
Hätkähdän.
Älä sano nimeäni noin. Sano se niin kuin ennenkin. Kun olemme kahden… "Niin? Haluatko jotain?"
"Saanko vettä?"
"Totta kai", vastaan ja nousen kaatamaan vettä pöydällä olevaan lasiin.
"Tai no - jokin vahvempikin kelpaisi", Ethan sanoo.
Naurahdan. "Olet jo melkein oma itsesi."
Ethan katsoo minua hieman hämillään.
"Tässä", ojennan lasia hänelle. "Olisit vain normaalisti sanonut jotain juuri tuollaista", selitän.
Ethan nyökkää ymmärryksen merkiksi, vaikkei hän oikeasti voikaan ymmärtää, ja juo lasinsa ahnaasti tyhjäksi.
*
Seuraavana päivänä tilanne on pysynyt samana. Ethan tietää, että olen Jacob, kun astun huoneeseen, mutta hän ei muista minusta mitään. Claire pöyhii tyynyjä ja kävelee hermostuneena ympäriinsä. Tilanne alkaa olla hänelle liian raskas, tyttörukka. Myöhemmin hän lähtee kotiin nukkumaan.
Olemme kahdestaan, minä ja Ethan.
”Jacob, kerro minulle jotain”, hän pyytää.
”Kuten mitä?”
”Kauanko olen tuntenut sinut?”
”Kaksitoista vuotta. Siitä asti, kun olimme 15.”
Ethan nyökkää. Yritän nähdä, mitä hän ajattelee. Olen siinä normaalisti varsin hyvä. Ja nyt, no en niinkään hyvä.
”Se on melko pitkä aika.”
”Niin on”, myönnän. ”Olit aika kamala teini, aina kapinoimassa”, lisään virnistäen.
”Entä nyt? Kerro minulle, millainen minä olen nyt.” Onpa hän uteliaalla päällä, ajattelen. Vaikka niin kai olisin itsekin, jos kaikki muistoni niin kutsutusta ystävästäni, ja itsestäni puhumattakaan, olisivat kadonneet.
”Olet joskus varsinainen paukapää”, vastaan. Ethan virnistää ja näyttää hetken omalta itseltään.
”No annahan, kun kerron sinulle. Pidät Coors Light oluesta, jota litkimme usein ja katsomme kotipelejä. Olet hemmetin itsepäinen, eikä kenenkään kannata kertoa sinulle, mitä tehdä. Itse olen jo luovuttanut. Menit opiskelemaan graafikoksi, vaikka kukaan ei uskonut, että pääset sisään niiden kouluarvosanojesi jälkeen. Ja sinun olisi pitänyt vaihtaa autoa jo kauan sitten, mutta et tietenkään suostunut. Pelästytit minut aika pahasti.”
Todella pahasti. Hymyilemme molemmat.
*
Claire on tuonut valokuvia. Ne saattavat laukaista muistin, mutta ei vielä osumaa. On kuvia Ethanista ja Clairesta kotona. Lomalla. Jouluna. Syntymäpäivinä. Sitten on kuva minusta ja Ethanista Red Soxien pelissä. Me molemmat hymyilemme korvasta korvaan ja hänen käsivartensa on kiertynyt hartioideni ympärille. Hän katsoo kuvaa pitkään.
Pari kuukautta sitten riitelimme. Ethan oli mustasukkainen. Mustasukkainen! Tajuan sen kunnolla vasta nyt. Se oli aivan typerää, eikä hänellä ollut mitään syytä olla mustasukkainen, mutta hän lähti luotani ovia paiskoen. Näin ikkunasta, kuinka hän istui autossaan kadunvarressa. Viimein menin hänen luokseen ja koputin auton ikkunaan. Hän tuli hitaasti ulos minua mulkoillen, mutta minä halasin häntä. Nyt minua harmittaa, etten kertonut hänelle, kuinka tärkeä hän minulle on. Etten sanonut enempää.
*
On kulunut neljä päivää onnettomuudesta. Jalkaan on ilmestynyt uusi kipsi ja kipulääkitystä on vähennetty hieman, Michael informoi minua.
Vietän päivän Ethanin seurassa. Hän on vieläkin melko väsynyt, mutta muistaa joitakin asioita. Hän muisti vanhempiensa nimet, kun he kävivät häntä katsomassa. Ja hän muisti viisi vuotta sitten kuolleen koiransa. Ethan on turhautunut, mutta lääkärit ovat luottavaisempia.
Alkuillasta Ethan on taas nukahtanut. Olen lähdössä, mutta palaan hetken mielijohteesta, tai ehkä vanhasta tottumuksesta, miehen sängyn viereen ja kumarrun painamaan suudelman hänen huulilleen. Sitten vetäydyn poispäin ja jään katsomaan häntä. Yhtäkkiä hän avaa silmänsä. Hän tuijottaa minua ruskeilla silmillään.
”Arvasin”, Ethan sanoo. Sanoo vain, en pysty näkemään, mitä hän on tästä mieltä.
Istuudun hitaasti takaisin alas. Tarvitsen aikaa ajatella.
”Mistä sinä arvasit?”
”En tiedä. Ehkä siitä, miten sinä katsoit minua.”
”Miten minä sitten katsoin sinua?” kysyn.
Ethan hymyilee hieman. Hän ei taida olla kovinkaan järkyttynyt. Ehkä en ole katsonut häntä kuin himokas pervo. ”Kuin olisit todella huolissasi minusta.”
Silittelen lakanaa ja katselen sen kuviota, ja kun nostan katseeni, hän kysyy: ”Rakastanko minä sinua?”
”En tiedä.”
”Rakastatko sinä minua?”
”Rakastan.” Tämä on ensimmäinen kerta, kun sanon sen. Olisin halunnut sanoa sen monta kertaa, mutta kaikki on niin epävarmaa, enkä halunnut painostaa, pilata mitään… Käytävältä kuuluu askelia. Toivon, että kukaan ei tule huoneeseen juuri nyt. Askeleet loittonevat.
”Niin.. enkö minä koskaan sanonut, että rakastan?” Ethan näyttää mietteliäältä. Hän ei ymmärrä, enkä syytä häntä siitä.
”Emme me puhuneet siitä.”
”Entä Claire? Rakastanko minä häntä?”
”Ethan…”
”Ei, Jacob. Kerro minulle”, hän vaatii.
”Kyllä sinä varmasti rakastat häntä.”
Varmasti…Olemme pitkän aikaa hiljaa. Mietin, pitäisikö minun lähteä ja antaa Ethanille aikaa miettiä. Hän varmasti lukee ajatukseni, koska hän sanoo: ”Älä mene vielä. Minusta tuntuu kuin olisit ainoa ihminen, jonka tunnen.”
”Tunnethan sinä Michaelin. Hän on sentään veljesi.”
”Älä mene silti. Kerro minulle jokin muisto. Meistä.”
”En oikein tiedä…”
”Ole kiltti.”
”Hyvä on.”
Kerron hänelle siitä, kun menimme Frog Pondin luistinradalle. Oli jo pimeää ja pelailimme jääkiekkoa. Minä olin maalissa. Ethan laukoi maalia kohti, mutta kiekko osui minua kasvoihin. Kulmastani vuosi verta, ja Ethan vei minut terveyskeskukseen. Ja sitten kotiin ja jäi luokseni, vaikka olin oikeastaan aivan kunnossa. Näytän hänelle pientä arpea vasemmassa silmäkulmassani.
”Emmekö koskaan puhuneet siitä, että olisimme yhdessä?”
”Emme.”
”Miksi?”
”Emme me tainneet ymmärtää koko asiaa pitkään aikaan ja nyt – nyt vaimosi on raskaana.”
*
Ethan muistaa Clairen.
Nainen soittaa minulle sairaalasta. Ethan oli kysynyt vauvasta. Hän muistaa myös heidän ensitapaamisensa ja hääpäivänsä. Menen sairaalaan ja Claire istuu onnellisena sängyn vieressä, säteilevänä suorastaan.
Ja minä? Minä menen istumaan sängyn toiselle puolelle ja yritän hymyillä Ethanille rohkaisevasti. Hymyilen vielä silloinkin, kun Claire sanoo, että minusta pitää tulla lapsen kummi.
*
Ethan kävelee kainalosauvoilla sairaalan ovista ulos. Michael auttaa hänet auton etupenkille ja minä ajan meidät Ethanin ja Clairen asunnolle. Huoneisto on kolmannessa kerroksessa, eikä hissiä ole. Tuemme Ethania rappusissa, eikä häntä naurata, kun sanomme, että hänen pitää pysyä kotona ainakin muutama päivä. Lupaan tulla käymään seuraavana päivänä.
Kun tulen, Ethan on huonolla tuulella. Hän istuu sohvalla ja tuijottaa televisiota. Claire näyttää väsyneeltä. Raskaus ei vielä näy, mutta käsken hänen mennä päiväunille. Otan kaapista Ethanin kipulääkkeet ja menen niiden ja vesilasin kanssa istumaan hänen viereensä. Ethan vilkaisee minua, mutta ei tee elettäkään ottaakseen tabletteja.
”Lääkkeesi, Ethan”, sanon ja työnnän niitä hänelle.
”En tarvitse niitä. Ei minuun koske.”
”Lääkäri käski.”
”Ihan sama.”
Hän ei katso minuun.
”Mikä nyt on? Vaikka jalkasi on poikki ja muisti vähän pätkii, et silti voi käyttäytyä kuin mikäkin törppö”, sanon melko tiukasti.
Nyt hän katsoo eteensä ja hymyilee. Ja vakavoituu sitten. ”Onko tässä mitään järkeä?”
”Missä?”
Ethan ei vastaa.
Istumme hetken puhumatta, sitten hän ottaa tabletit kädestäni ja kumoaa ne kurkkuunsa.
”Muistin muuten erään asian”, Ethan sanoo kuin ohimennen.
”Ai. Minkä?” kysyn.
”Muistan, että heräsin sinun luotasi. Söimme mustikkamuffinsseja. Ja sänkysi yläpuolella on jokin taulu.. sininen.”
Hymyilen. ”Sinä teit sen. Tietokoneella, jollakin ohjelmalla.”
Ethan kohottaa kulmaansa.
”Joo, annoit sen minulle viime jouluna.”
Katsomme Frendit loppuun ja Ethan vaikuttaa olevan hieman paremmalla tuulella, kun Claire tulee olohuoneeseen.
*
Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun Ethan pääsi sairaalasta, ajan hänet Nahant Bayn rantaan. Lääkärin mukaan kaikenlaiset virikkeet ovat hänelle hyväksi, vaikka hänen muistinsa onkin palaamassa. Menemme minun autollani. Vanha Toyota vietiin kolaripaikalta romuttamolle.
Istumme autossa ja katsomme, kuinka pari lasta juoksee hiekalla koiran kanssa. Kaivan hansikaslokerosta kuvan. Se on viime kerralta, kun kävimme täällä. Laitoimme kameran ajastimelle, asetimme sen kivelle ja istuimme hiekalle. Juuri ennen kuin kamera laukesi, Ethan painoi huulensa suupieleeni. Annan kuvan hänelle.
”Muistan tämän”, hän sanoo sitä katsellen.
”Muistatko?”
”Joo, muistin, kun kerroit, että tulemme tänne.”
Katson häntä yllättyneenä. Miksei hän kertonut? Ethan huokaisee.
"Muistan monia asioita sinusta. Enemmän kuin Clairesta nyt. Paljon enemmän. Ja...Miksi et muuten kertonut siitä matkasta Stonehamiin?" Ethan naurahtaa.
"Niin, se oli-"
"Se oli melko romanttista."
Virnistän. "Olihan se. Oli ahdasta ja ohikulkevat autot tööttäilivät meille."
"Hei, älä pilaa muistoani, kun kerrankin muistan jotain", Ethan pukkaa käsivarttani.
Minä nauran. "Anteeksi. Olet oikeassa, se oli romanttista."
”Paras muistoni tähän mennessä."
"Mennään kävelylle.”
Aallot lyövät rantaa vasten ja lokit kiertelevät yläpuolellamme kirkuen ja etsien syötävää. Oloni on helpottunut, on mukavaa, että Ethan muistaa minut, meidät, vaikka se vaikeuttaakin asioita. Taas. Silti olemme puhuneet onnettomuuden jälkeen enemmän kuin ennen sitä. Vaikka aavistan asioiden olevan toisin nyt, en ole varautunut siihen, että Ethan hapuilee kädellään omaani ja kiertää sormensa tiukasti omieni lomaan. Sitten hän suutelee minua aika hiton kovaa.
*
Kello on kaksitoista illalla, kun puhelimeni soi vaativasti viikkoa myöhemmin. ”Hei”, kuuluu hiljainen ääni.
”Ethan?”
”Joo, minä.”
”Onko kaikki hyvin?”
”Joo. Halusin vain kuulla äänesi.”
”No… olen tässä,” sanon. ”Oletko varmasti kunnossa?”
”En vain jaksa enää.”
”Mitä et jaksa?” kysyn mahdollisimman pehmeästi.
Ethan on hiljaa.
Miksi et kerro?”Haluatko, että tulen sinne?”
”Ei tarvitse. Menen varmaan nukkumaan. Hyvää yötä.”
Ja sitten: tuut tuut. Jään miettimään, mitä Ethan ei jaksa. Onko hän turhautunut ja väsynyt, kun ei vieläkään muista kaikkea? Hämmentääkö häntä Clairen tilanne? Eikö hän jaksa minua, meitä?
*
Michael soittaa minulle. Hän puhuu nopeasti ja luulen, että hän ajaa samalla autoa. Nyt Claire on viety sairaalaan, hän kertoo. Jotain komplikaatioita ja vatsakramppeja. Olen menossa ulko-ovelle, kun Michael varoittaa: ”Sinun ei ehkä kannata tulla.”
”Miksi?”
”Ethan kertoi hänelle.”
Rojahdan sohvalle ja hautaan kasvoni käsiini peittääkseni järkytyksen sekaisen virnistykseni. Tätäkö minä halusin? Totta hitossa halusin, tajuan, vaikka tunnen syyllisyyden piston Clairea ajatellessani.
*
Muistan, miltä minusta tuntui, kun Ethan lähti luotani iltaisin. Olisin halunnut pitää hänet sylissäni koko yön. Vain muutama päivä ennen onnettomuutta pyysin häntä jäämään. Ja hän jäi. Ymmärrän nyt, että haluan Ethanin kokonaan, enkä tiedä, kuinka kauan olisi mennyt ilman Ethanin muistinmenetystä, että olisimme puhuneet toisillemme suoraan.
*
Ovikelloni soi. Oven takana seisovat Michael ja Ethan. Michael työntää veljensä kainalosauvat minulle ja sanoo: ”Ota tämä idiootti ja selvittäkää asianne vihdoinkin.” Sitten hän katoaa rappusiin. Ethan tulee eteiseen ja kiertää käsivartensa niskani taakse, jotta voin auttaa hänet olohuoneeseen. Jäämme seisomaan vastakkain, hänen kätensä yhä raskaana hartiallani.
"Kuinka Claire voi? Ja vauva?" Minä kysyn.
"He ovat kunnossa, hän on siskonsa luona."
Ethan kertoo, kuinka Claire oli muuttunut hysteeriseksi ja oli saanut vatsakipuja. Ethan soitti ambulanssin.
Sitten en voi enää pidätellä kysymystä sisälläni: "Miksi kerroit hänelle?"
”Koska muistin jotain.”
”Mitä sinä muistit?” kysyn, vaikka aavistan, mitä hän aikoo sanoa.
Ethan painautuu minua vasten. ”Rakastan sinua”, hän kuiskaa ja hymyilee hellyttävästi.
Ja minä? Kiedon käteni hänen selkänsä taakse, painan otsani hänen otsaansa vasten ja vastaan hymyyn.
