Nimi: Valinnan vaikeus
Kirjoittaja: amorito
Betaus: tuulitukka, beryllon
Genre: fluff/romance, het
Paritukset: Fred&George / OFC
Ikäraja: S
Summary: Tylypahkaan tulee Harryn ja kumppaneiden viidentenä vuonna uusi tyttö, Elisha, joka aiheuttaa tietynlaisia tunteita kaksosissa ja Elishassa itsessään.
Disclaimer: Row omistaa kaikki muut hahmot paitsi Elisha ja Lloydin, jotka ovat minun tuotoksiani. En saa tästä rahaa, huvikseni vain leikittelen.
A/N: Ensimmäinen ficcini, julkaisen tässä ensin prologin ja osat 1-5
Toivottavasti tykkäätte, kaikenlaiset kommentit luen ja yritän myös ottaa opikseni niistä.
(Ja joo-o, otsikko oli hätäisesti keksitty
)
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------
PROLOGI
Elisha astui ulos Tylypahkan pikajunasta Tylyahon asemalaiturille. Pureva syyskuinen tuuli oli puhaltaa hänet kumoon ja hän tarttui tiukemmin kiharrettuja ruskeita hiuksiaan suojaavaan kashmirvillaiseen baskeriinsa, joka oli laivastonsininen pronssisin reunakirjailuin. Hänen ruskeat silmänsä tarkastelivat hämmentyneinä ympärilleen, mutta eivät ehtineet tehdä niin kuin pari sekuntia, kun kärsimättömät oppilaat jo tönäisivät hänet tasapainosta. Kiireesti Elisha tarttui omaan matka-arkkuunsa ja tempautui muiden oppilaiden virtaan kohti vaunuja, jotka veisivät hänet uuteen kouluun.
Elishaa nipisti pelon aavistus, jonka hän yritti tukahduttaa: varmasti hän pärjäisi täällä, paremmin ainakin kuin Amerikassa. Elisha astui ensimmäisiin vaunuihin, jotka sai näkyviinsä; hän ei tuntenut ketään, joten ei ollut väliksi, keitä sai seurakseen verraten lyhyelle matkalle linnaan. Vasta istuuduttuaan hän uskalsi varovasti vilkaista muita vaunussa istujia. Heitä oli viisi: punahiuksinen tyttö ja punahiuksinen poika vaikuttivat sisaruksilta, ja ruskeahiuksisesta tytöstä tuntui huokuvan itsevarmuutta ja älykkyyttä: Elishasta tuntui, että hän saattaisi tulla hyvä vastus hänelle. Haaveellisen oloinen ja hajamielisen näköinen vaalea tyttö ei tuntunut kuuluvan joukkoon, mutta hän ei tuntunut välittävän. Viides, mustahiuksinen poika, hätkähdytti Elishaa: oliko tämä… Mutta poika vaistosi itseään katsottavan ja suuntasi kirkkaanvihreät silmänsä Elishaan ja Elisha laski katseensa nolona. Hän oli toki nähnyt kuvia Harry Potterista, mutta oli aivan eri asia nähdä hänet oikeasti. Tästä hän saisi jännittävää kerrottavaa kirjeeseensä Lloydille! Vaunut nytkähtivät liikkeelle ja Elisha veti syvään henkeä rauhoittuakseen. Kaikki menisi varmasti hyvin.
1.
Tutustuminen. Älykkyyttä puolin ja toisin. Yllättäviä sukulaisuussuhteita. Toinen tutustuminen. Elisha keräsi kirjojensa lisäksi kokoon rohkeutensa ja juoksi muita tönien ja anteeksipyydellen luokkahuoneesta tunnin päätyttyä. Tyttö oli tehnyt häneen vaikutuksen älykkäine huomautuksineen ja nokkeline kommentteineen. Elishaa ällistytti se, miten paljon tämä tiesi, vieläpä kuultuaan tytön olevan jästivanhempien lapsi, aivan kuten Elisha itsekin. Elishalla oli kuitenkin apuna velhopalvelija Lloyd, jonka hänen vanhempansa olivat pestanneet hänen syntymänsä jälkeen huolehtimaan hänestä ja opettamaan hänelle velhomaailman asioita. Kuten sitten oli käynyt, Lloyd oli pitänyt huolta lähes kokonaan Elishan kasvatuksesta. Herra ja rouva Wickham kun olivat rikkaita ja kiireisiä, eivätkä ehtineet näkemään tytärtään kuin parin kuukauden ajan vuodessa. Silloinkaan heitä ei suuremmin tuntunut huolettavan, missä tyttö liikkui ja keiden kanssa.
Elisha kuitenkin pudisti perheensä ja Lloydin mielestään ja kosketti nyt aivan edessään olevan tytön olkapäätä. Tyttö käännähti välittömästi, kiireisen oloisesti, niin että Elisha säikähti. Hänen vanhempansa reagoivat aivan samalla tavoin keskeytyksiin, ja Elisha odotti äkeää ja turhautunutta vastausta. Mutta tytön kasvot olivatkin ystävälliset ja hymyilevät, eivät lainkaan hermostuneen kurttuiset ja stressatut. Elisha rentoutui ja avasi suunsa. ”Anteeksi, mutta minun oli ihan pakko tulla kysymään sinulta…” Elisha vaikeni. Kuinka tästä saattoi jatkaa? ”Tai siis, tulipa vain mieleen, kun vaikutit niin tietäväiseltä äsken tunnilla…” Hän asettui puolustuskannalle, kuten oli omaksunut vanhempiaan puhutellessaan. Hän tunsi jälleen tarvetta imarrella ja pehmitellä puhuteltavaansa ennen kuin meni varsinaiseen asiaan.
Olikin yllätys kuulla vastaukseksi änkytykseensä: ”Minäkö? Sain juuri ja juuri sanotuksi mitään sinun vastauksiltasi! Sinullahan on valtavasti tietoa itselläsikin, en aavistanutkaan että 1600-luvulla useat Englannin johtavassa asemassa olevista ihmisistä olivat velhoja…” Elisha punastui hämmentyneenä. Tyttö hymyili kuitenkin ystävällisesti. ”Sinähän olet Elisha, eikö niin? Korpinkynnestä?” Elisha nyökkäsi hyvillään siitä, että hänet muistettiin. Hän kähähti: ”Ja sinä olet He…nrietta?” ”Hermione”, tyttö korjasi ja olisi varmasti ojentanut kätensä, ellei molempia olisi tarvittu kannattelemaan sulkakyniä, pergamenttikääröjä, kirjoja, mustepulloja ja ties mitä muuta. ”Minun pitäisi viedä kaikki nämä”, Hermione jatkoi nostaen sylissään olevaa sekalaista pinoa, ”makuusaliin ennen päivällistä, tulisitko mukaan? Minulla on niin paljon kysyttävää!” Elisha seurasi hämmentyneenä Hermionea kohti Rohkelikkotornia ja pian he olivat täysin uppoutuneita keskustelemaan historiasta ja muista oppiaineista.
Saavuttuaan Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen johtavan kuvakudoksen luo Elisha pysähtyi tuijottamaan sitä hämmentyneenä. Tämähän näytti aivan samalta taululta kuin heidän eteisaulassaan! Tai ei nyt aivan samalta, joitain pikku eroavaisuuksia oli, mutta nainen oli epäilyksettä sama. Lihava leidi tuijotti takaisin. ”Kukas tämä nuori nainen on? Enpä ole ennen nähnyt häntä pyrkimässä sisään!” Elisha ei vastannut, hän oli keskittynyt muistelemaan, kenen nimi luki eteisaulan maalauksen alapuolella. Hän ei saanut sitä mieleensä, mutta jotain tuli hänen mieleensä… Nimittäin nimi.
”Olettekohan te sattumoisin sukua Wickhameille? Hertfordshiren Wickhameille?” Elisha kysyi leidiltä jännittyneenä. Leidi sanoi ylväästi käsi kohotettuna rinnalleen: ”Kyllä, kyllä minä olen! Sukuni on erittäin arvostettua, tiluksia riittää Hertfordshiren kaikkialla muuallakin itäisessä Englannissa! Saanko tiedustella, kuka tiedustelee sukujuuristani?” Elisha nielaisi ja sanoi värisevällä äänellä: ”Minä olen myöskin Wickham. Isäni on Jonathan Wickham IV, rouva”, ja odotti leidin reaktiota. Leidin silmät suurenivat. ”Jonathan Wickham? Todellako? Mutta… sehän tarkoittaa…” Hermione oli seurannut keskustelua äimistyneenä. Lopulta hän rikkoi hiljaisuuden sanomalla: ”Sitäkö, että te olette sukua?” Hiljaisuus jatkui, mutta lihava leidi liikahti. Hänen leukansa vavahteli, silmänsä räpyttelivät ja hän hengitti kiivaasti. ”Niin, niin sen täytyy olla!” leidi lopulta huudahti. ”Tämä neiti on minun lapsenlapsenlapsen… no, joka tapauksessa sukua suoraan alenevassa polvessa! Mihin tupaan sinä kuulut, lapsi rakas?” hän kysyi Elishalta. ”K-korpinkynteen, rouva”, Elisha vastasi. ”No, Korpinkynsi ja Rohkelikko ovat aina olleet hyvissä väleissä! Käy sisään, lapsi hyvä, käy toki sisään!” leidi riemuitsi ja päästi molemmat sisään Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen. Elisha ja Hermione vilkaisivat toisiaan, mutta kiipesivät sitten molemmat sisään.
Oleskeluhuoneessa kävi vilske, kun kaikki muutkin toivat tavaroitaan makuusaleihin ennen päivällisen alkua ja siistiytyivät ja vaihtoivat kuulumisia. Niinpä kukaan ei kiinnittänyt vieraaseen huomiota, ja Elisha sai rauhassa katsella ympärilleen uudessa paikassa. Tällainen kun ei varmasti ollut mitenkään yleistä, toiseen tupaan kuuluva Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa! Hermione oli kadonnut makuusaliin, mutta palasi pian tyhjin käsin. Hän huomasi Elishan orpona seinänvierustalla ja veti hänet kahden pojan ja yhden tytön luokse: Elisha huomasi heidän olevan samaa väkeä, joiden kanssa oli istunut vaunuissa matkalla linnaan.
”Pojat, Ginny, tämä on Elisha”, Hermione esitteli tomerasti uuden tytön ystävilleen. Kolmikko kääntyi katsomaan ja tervehti Elishaa. Elisha tervehti heitä ja hymyili hieman. Hänellä oli kaunis hymy, mutta hän tunsi olonsa oudoksi vieraassa paikassa: aivan kuin hän olisi murtautunut taloon, jonka asukkaat olivat kotona, mutta jotka eivät soittaisikaan poliisia, vaan tarjoaisivat hänelle teetä ja voileipiä. Hermione esitteli kaikki Elishalle: punatukkaiset olivat todellakin sisarukset, Ginny oli neljäsluokkalainen ja Ron oli samanikäinen kuin Hermione, Elisha ja… Harry. Esittelyiden jälkeen tukala hiljainen hetki oli lähellä, mutta Elisha ehdotti kiireesti: ”Mentäisiinkö syömään? Minulla on hirveä nälkä, ehkä tutustuminenkin sujuu sitten paremmin.” Kaikilla muillakin oli nälkä, joten neljän Rohkelikon ja yhden Korpinkynnen seurue suuntasi alas Korpinkynnen kertoessa, miksi ja miten hän oli päätynyt Rohkelikkotorniin.
2.
Uudet ystävät. Koomikkojen kohtaaminen. Hämmentäviä ajatuksia. Kun Elisha vain uskalsi vapautua uusien ihmisten keskellä, hänestä sai hyvän ystävän. Niinpä jo pari viikkoa tutustumisensa jälkeen Harry, Ron, Hermione ja Ginny kutsuivat Elishan joka ilta Rohkelikkotorniin, mikäli hän ei tullut sinne oma-aloitteisesti. Elisha oli ystävystynyt myös Nevilleen sekä Lunaan, tyttöön, joka oli viides hänen kanssaan samoissa vaunuissa olleista. Lunan kanssa hän vietti aikaansa silloin, kun ei voinut olla Rohkelikkotornissa. Luna oli itse asiassa ensimmäinen hänen ystävistään Tylypahkassa: kuuluivathan he samaan tupaan, ja Elisha oli aluksi hieman säälinyt Lunaa, mutta tuntenut yhteenkuuluvuutta hänen kanssaan: kummallakaan kun ei liiemmin ollut juttuseuraa tai ystäviä ympärillään. Lunan takia Elisha ei myöskään kehdannut olla aina Rohkelikkotornissa, joten ystävykset viettivät aikaansa ruokatunneilla ja välitunneilla yleisissä tiloissa oleskellen. Elisha oli hyvä viihdyttäjä, ja kaikki nauroivat aina katketakseen hänen imitaatioilleen opettajista ja toisista oppilaista. Eräänä iltana, kun Elisha oli jälleen Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa nauravien ihmisten ympäröimänä päässeenä vauhtiin illan ”esityksessään”, Weasleyn kaksoset sattuivat paikalle.
He eivät juuri olleet huomioineet tyttöä, mitä nyt tiedustelleet kuka hän oli ja miten hän oli Rohkelikkotornissa. Naurunremakan kuullessaan he kuitenkin havahtuivat. ”Fred”, sanoi George veljelleen, ”ollaanko me jo paikalla?” ”No, nyt ollaan, mutta äsken ei kyllä oltu”, Fred vastasi. ”Eli nauru oli alkanut jo ennen kuin me tultiin?” George varmisti. ”Niinpä niin, veliseni. Eli joku täällä tuntuu olevan tuuraamassa meitä”, Fred sanoi pieni ryppy kulmakarvojensa välissä.
Pojat menivät lähemmäs takkatulta, jonka luona naurun keskipiste tuntui sijaitsevan. Yllätyksekseen he huomasivat se Korpinkynsitytön, joka oli viime aikoina ollut paljon heidän pikkuveljensä ja –sisarensa sekä Harryn, Hermionen ja Nevillen seurassa. Parhaillaan nauru oli hieman hiljentynyt, sillä meneillään oli imitaatio Kalkaroksesta. ”Minähän sanoin,
Photter, että viisi ja yksi neljännesunssi sammakonkutua eikä viisi ja yksi viidennes!” tyttö sähisi erinomaisen kalkarosmaisesti silmät viiruina ja huulet lähes liikkumatta, painottaen Harryn nimeä juuri niin kuin Kalkaros aina sen sihahti, halveksuen ja ikään kuin sylkäisten. Puhetta seurasi dramaattinen käännös ja viitan hulmahdus, ja kaikki nauroivat jälleen. Neville huokaisi silmät suurina: ”Ihan alkaa pelottaa, hän on juuri niin kuin Kalkaros!” ja värisi muistaen pelkäämänsä professorin.
Fred ja George olivat myös sitä mieltä, että tyttö oli melkoisen hyvä. Hän kääntyi ympäri, nyt omana itsenään, ja virnisti leveästi tietäen kaikkien nauravan siksi, että imitaatio oli onnistunut. George huomasi, että tytöllä oli kaunis hymy: etuhampaat olivat melko isot, mutta rivistö oli tasainen ja valkoinen ja huulet olivat täyteläiset… George kuitenkin sekaantui mietteissään Fredin kuiskatessa: ”Eiköhän aloiteta oma esitys, ihan vain, jotta näytetään, ketkä täällä ovat mestareita?” Fred virnisti kuitenkin hyväntahtoisesti: tarkoituksena ei ollut nolata Elishaa, vaan pitää leikkimielinen kilpailu.
Fred korotti ääntään muiden yli. ”Hoi, Elisha! Hyvä esitys, mutta annapa kun mestarit tulevat estradille, lämmittelit kyllä yleisön mainioon vireeseen!” Elisha kohotti kulmiaan ja virnistys laantui laiskaksi hymyksi. ”Vai lämmittely? Valitettavasti illan esitys päättyi juuri, pojat, ehkäpä teillä onkin nyt tasavahva mestari edessänne?” Yleisön joukosta kuului dramaattisen huvittunutta ”uuuu!”-ääntä, ja katseet kääntyivät kaksosiin. Fred ei kuitenkaan hämmentynyt, vaan kaivoi esiin uudet pinnauspurtavat. ”George”, hän sanoi, ”taitaapa olla aika pitää ensimmäinen promootiopuhe.”
Oli jo melkein keskiyö, kun Elishan ja Weasleyn kaksosten ”kamppailu” päättyi. Poikien pinnauspurtavat olivat herättäneet toivottua kiinnostusta (pojille oli jo tullut ennakkotilauksia), mutta Elisha oli loistanut imitaatioillaan ja mielikuvituksellisilla kertomuksillaan opettajista (suurinta huvia oli herättänyt pohdinta siitä, millaisia yöasuja eri professorit käyttivät). Fred ja George kapusivat makuusaliinsa kasvot hehkuen innostuksesta. ”Sehän meni hyvin, velipoika, tilauksiahan tuli enemmän kuin olisimme aavistaneetkaan”, Fred intoili läjäyttäen paperikasan sängylleen. ”Elisha osoittautui kyllä kovaksi vastukseksi”, George muistutti ja riisui kaapunsa. Fred myönteli ja poistui harjaamaan hampaitaan.
George jatkoi riisuutumista kertaillen mielessään illan kulkua läpi. Elisha oli todella ollut hauska, hauskempi kuin aluksi oli vaikuttanut. Ensi näkemältä hän oli vain vaikuttanut sievältä, mutta ujolta tytöltä, jolla oli kaikesta päätellen taskurahaa niin paljon, että olisi voinut ostaa koko Weasleyn talon. Mutta Elisha oli ollut maanläheinen ja… kertakaikkisen täydellinen. George pysähtyi kesken pyjaman pukemisen. Mitä tämä nyt tarkoitti? Sitten hän pudisti päätään ja veti pyjaman paidan päänsä yli. Hän vain ihaili Elishan koomikonkykyjä, siinä kaikki. Ehkäpä hän ja Fred olivat nyt löytäneet vertaisensa?
Fred harjasi kiivaasti hampaitaan. Hän oli ylpeä hänen ja Georgen pikku tuote-esittelystä: pinnauspurtavat olivat osoittautuneet todellisiksi hiteiksi. Mutta korpinkynsityttö, Elisha, oli ollut luja vastus heille. Fredin oli myönnettävä nauraneensa itsekin aika tavalla. Ilta oli ollut todella energinen ja hän oli nauttinut joka hetkestä. Elisha oli todella viehättävä tyttö, häneen olisi ollut hauska tutustua lähemmin, ja se saattaisi onnistua ihan helposti, viettihän tyttö aika tavalla aikaansa Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa. Samassa Fred hämmentyi ajatuksistaan. Miettikö hän todella vain Elishaa? Ei ei, nyt oli tärkeämpää keskittyä tilauksiin sekä uusiin vitseihin ja mahdollisesti varautua seuraaviin samanlaisiin iltoihin…
Elisha suuntasi pimeillä Tylypahkan käytävillä Korpinkynsien tornia kohti. Hänen mielessään pyörivät illan tapahtumat. Weasleyn kaksoset olivat olleet maineensa veroisia: viikkojen aikana Elisha oli kuullut useista kaksosten metkuista ja piloista. Hän hymyili leveästi muistaessaan poikien innostuksen heidän esitellessään Weasleyn WelhoWitsien tuotteita. Elisha oli ollut vaikuttunut, mutta hänkin oli mielestään pärjännyt aika hyvin. Hän oli myös iloinen siitä, että oli saanut viettää aikaa myös Fredin ja Georgen kanssa. He olivat omalla tavallaan tosi suloisia, hauskoja ja suosittuja… Ei tietenkään missään muussa mielessä, Elisha korjasi ajatuksiaan, kuin että olisi mukava tutustua heihinkin.
Ystävinä, Elisha painotti sykkivälle sydämelleen ja kiihdytti vauhtiaan puolijuoksuksi.
3.
Komiikan yhdistävä voima. Ikäviä uutisia. Ratkaisu löytyy. Salaisuuksia. Kuukaudet kuluivat, ja ”komiikkailtoja” oli ainakin pari kertaa kuussa. Ne keräsivät yhä enemmän väkeä, kunnes kaikki Rohkelikot seurasivat Elishan ja Fredin ja Georgen omaa show’ta. Iltojen luonne oli tosin muuttunut kilpailusta yhteiseksi sketsi-illaksi. Aina välillä välitunneilla, ruokatunneilla tai iltaisin oleskeluhuoneessa Fred ja George tai Elisha tulivat toistensa luo ehdottamaan uutta kehittelemäänsä vitsiä tai imitaationpätkää. Heillä oli aina hauskaa heidän kehitellessään uusia esityksiä ja heille alkoi jopa kehittyä jonkinlaista sisäpiirin huumoriakin. Huumoria tarvittiinkin runsaasti, sillä Pimento alkoi osoittautua alkua hirveämmäksi viholliseksi. Harryn oppitunnit tarvehuoneessa antoivat myös muuta ajateltavaa, ja siellä Elisha sai myös uusia ystäviä. Elishaa huvitti hieman se, että Fred ja George olivat alkaneet suhtautua häneen hyvin suojelevasti. Albuksen kaartin kokoontuessa he antoivat hänen aina tainnuttaa, riisua aseista, manata ja leijuttaa heitä. Elishan mielestä se oli tavallaan suloista, mutta alkoi pyrkiä useammin muiden pareiksi, jotta hänellä olisi edes ollut hieman vastusta.
Joulu alkoi lähestyä, ja Elisha sai jälleen kirjeen kotoa palvelijaltaan Lloydilta. Kun hän avasi kirjeen aamiaispöydässä kaksi viikkoa ennen joulua, hän masentui hieman, vaikka olikin osannut odottaa, mitä tuleman piti. Kirjeessä luki:
Rakas Elisha,
vaikuttaa siltä, että olet saanut useita uusia ystäviä, aivan kuten arvelinkin. En ymmärrä, miksi olit niin huolissasi vielä kesällä! Koomikon kykysikin vaikuttavat kukoistavilta. Ikäväkseni minun on kerrottavanani jotakin ikävää, vaikka elämäsi Tylypahkassa vaikuttaa suurimmaksi osaksi onnelliselta. Vanhempasi ovat lähdössä Barbadokselle joululomaksi, etkä niin ollen voi tavata heitä. He pahoittelivat tapahtunutta, ja sanovat etteivät mahtaneet asialle mitään, kyseessä kun on jokin ”tärkeä työmatka, joka on sijoitettu lämpimään paikkaan korvaukseksi siitä, etteivät voi viettää lomaa perheensä parissa”. Toivon kuitenkin, ettet masennu tästä liiaksi, joulunvietto sujuu varmasti meiltä kahdelta oikein mukavasti. Oma sukuni ei houkuta minua niin paljon, ettenkö voisi jäädä Hertfordshireen tekemään omasta joulustasi viihtyisää ja kodikasta. Voimme hankkia Englannin isoimman joulukuusen ja voin loihtia talon täyteen Korpinkynnen värejä, mikäli se ei saa sinua ikävöimään liiaksi kouluun. Toivon, että ilmoitat saapumisesi minulle hyvissä ajoin, jotta kaikki on varmasti valmista ennen sitä.
Lloyd Elisha huokaisi toivottomana. Hän ei varsinaisesti ikävöinyt vanhempiaan, mutta joulu oli kuitenkin perhejuhla, ja vaikkei perheestään välittäisikään, olisi kuitenkin tärkeää olla heidän kanssaan. Lloyd oli kiltti lupautuessaan jäämään Wickhamien kartanoon, mutta Elisha tiesi, että hän olisi kuitenkin halunnut muutaman vapaapäivän joulunpyhinä. Elisha joi loput kurpitsamehustaan ja suuntasi masentuneena kohti Korpinkynnen tornia. Vaikka hän rakasti Lloydia enemmän kuin vanhempiaan, joulusta tulisi riuduttava hänen ajatellessaan Harrya ja Hermionea Weasleyn perheen talossa iloisesti joulua viettämässä. No, Elisha ajatteli huokaisten, he ovat tehneet niin melkein joka vuosi, hän olisi vain ulkopuolinen sellaisessa paikassa.
Hermione juoksi hänet kiinni. ”Elisha, hei, ajattelin että voisimme käydä yhdessä läpi yrttitiedon aineet… Mikä hätänä?” hän kysyi huolestuneena huomaten ystävänsä apeuden. Elisha yritti hymyillä ja vastasi: ”Ei mikään, ei yhtään mikään. Katsotaan vain ne aineet läpi, en ole yhtään varma omani sisällöstä – ” ”Vai ei mikään!” Hermione keskeytti. ”Sinähän olet aina niin iloinen! Kerrohan nyt, mikä on vialla”, Hermione tiukkasi, eikä Elishan auttanut muu kuin alistua kertomaan. Hän näytti Hermionelle Lloydin kirjettä. Hermionen ruskeat silmät liikkuivat vilkkaasti tekstin yli, ja luettuaan kirjeen hän nosti katseensa Elishaan. ”Voi Elisha… Tämä ei käy, tällainen on väärin!” Hermione tuskastui. ”Tiedän, mutta minkäs sille voi? En haluaisi jäädä tänne, kun koko linna tyhjentyy, ja nyt jos koskaan olisi oltava läheistensä kanssa”, Elisha sanoi apeasti. Hermione katseli Elishaa otsa rypyssä ja sanoi sitten mietteliäästi: ”Äläpä huoli, minä pidän huolen tästä”, ja katosi sitten marmoriportaisiin. Elisha jäi hämmentyneenä eteisaulaan seisomaan ja tunsi olonsa pohjattoman yksinäiseksi.
Kun Elisha kömpi piristystä toivoen Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen sinä iltana (juteltuaan ensin pitkän tovin leidin kanssa suvun tiluksista ja kartanosta), Hermione tuli leveästi hymyillen hänen luokseen. ”Minähän sanoin huolehtivani asiasta – sinä olet menossa mukaan Weasleyille jouluksi!” Elisha hämmästyi. Hetken äimistyneen mykkyyden jälkeen hän sopersi: ”Minäkö? Mutta enhän minä koskaan ole nähnyt Ronin vanhempia…” ”Voi, ei sillä ole väliä”, Hermione huitaisi tapansa mukaan kärsimättömästi, ”he ovat mitä vieraanvaraisinta väkeä! Totta kai sinä menet, missä sinä sitten olisit?” ”Niin juuri, sinun on pakko tulla”, Ginny sanoi kuultuaan keskustelun. ”Kyllä meille vielä yksi lisävieras mahtuu!” Lopulta Elisha vakuuttui siitä, että hän todella oli tervetullut Weasleyille. Hymy palasi hänen kasvoilleen ja hän istahti viettämään iltaa muiden kanssa. Tuntui niin mukavalta saada viettää loma ystävien keskellä, kaiken lisäksi ystävien, joilla vaikutti olevan mukavat vanhemmat… Ja lisäksi, hän ajatteli hymyillen entistä leveämmin, Fred ja Georgekin olisivat paikalla. Vaikka, hän kiirehti muistuttamaan itselleen punastuen, hän ei ajatellut niin mitenkään muuten kuin hauskuuden kannalta, hehän voisivat suunnitella lisää uutta materiaalia esityksiinsä.
Kuultuaan Elishan tulevan heidän luokseen jouluksi Georgen sydän sykähti onnesta. George oli viime aikoina huomannut ajatelleensa Elishaa usein. Elisha oli hänen silmissään koko ajan viehättävämpi, hauska ja kaikin puolin miellyttävä. Jostain syystä George ei kuitenkaan halunnut kertoa tunteistaan (mikäli ne nyt olivat mitenkään vakavia tai erityisiä, George ajatteli hämillisenä) Fredille. Hän ei oikein tiennyt miksi, mutta tuntui sopivammalta olla tekemättä niin. Sitä paitsi, hehän suunnittelivat jatkuvasti yhdessä uusia esityksiä. Eikö tunnelma muuttuisi kiusalliseksi, jos Fred tietäisi? Kyllä, George päätti, se muuttuisi hyvinkin kiusalliseksi. Ja voisiko Fred olla kertomatta Elishalle? Tai eikö hän tulisi jollain oudolla, selittämättömällä tavalla mustasukkaiseksi? Niin se varmasti olisi. Niinpä George päätti pysyä vaiti ja kasvattaa tunteitaan salassa. Saisihan hän viettää aikaa tytön kanssa vaikka joka ilta, jos halusi, ilman että se vaikuttaisi oudolta. Ja entäpä mistelinoksat sitten… George punastui ajatellessaan, mitä kaikkea loman aikana saattaisi tapahtua, jos hyvin kävisi.
Fredissä Elishan jouluksi kutsuminen heille herätti samankaltaisia tunteita kuin Georgessa, joskaan kumpikaan ei tiennyt toistensa ajatuksista. Fred oli havainnut myös Elishan viehättävyyden: ruskeat silmät, kauniin hymyn, kaikuvan naurun, viileän käden kosketuksen aiheuttaman väristyksen itsessään… Fred oli kuitenkin päättänyt olla kertomatta Georgelle tunteistaan. He olivat aina kertoneet toisilleen kaiken, jo 17 vuoden ajan, joten eikö tämä voisi olla jotain, minkä hän pitäisi omana tietonaan? Jos George saisi tietää, se olisi eri asia, mutta Frediltä hän ei sitä kuulisi. Fred nauttisi salaisesta ihastuksestaan, ja saisihan hän olla Elishan kanssa lähes aina. Nytkin, Fred tajusi, Elisha saattaisi istua oleskeluhuoneessa, nauraen ja hauskaa pitäen. Fred myhäili, siisti kaapunsa ja hiuksensa ja kiirehti makuusalista alakertaan oleskeluhuoneeseen.
Elisha kiinnitti aluksi vain huomiota liikkeeseen ja siihen että joku tuli poikien makuusaleista. Sitten hän katsahti portaikkoon päin, ja hänen sydämensä iski kumeamman lyönnin, kun hän tajusi sen olevan toinen kaksosista, ehkäpä Fred? Elisha oli erottavinaan heissä joitakin pieniä eroja, tavassa kävellä, puheen nopeudessa, hampaiden asennossa… Hän nojautui taaksepäin nojatuolissaan ja upposi mietteisiinsä. Hänen hiljaisuuttaan ei huomattu, sillä Hermione ja Ron olivat uppoutuneet johonkin pikku kiistaan, jota Harry ja Elisha salaa keskenään nimittivät ”rakastavaisten väittelyksi”.
Elisha pohti sisällään heränneitä tunteita. Hän oli ilmiselvästi kiintynyt kaksosiin, ja hän oli ollut huomaavinaan, että kaksosetkin pitivät hänestä jollain tavoin enemmän kuin vain ystävästä. George esimerkiksi tarjoutui aina kantamaan hänen tavaroitaan ja seurasi häntä paikasta toiseen. Fred puolestaan pyrki aina hipaisemaan hänen sormiaan, joita näin talvisin paleli aina hirveästi, kun he vaihtoivat keskenään joitakin suunnittelupapereita tulevista sketsinpätkistä. Hän nautti näistä huomionosoituksista, mutta tajusi omankin käytöksensä olevan melko läpinäkyvää. Hän esimerkiksi nauroi aina kovaäänisesti heidän vitseilleen, hypisteli koruja tai hiuksiaan jatkuvasti ja kiusoitteli heitä aina jonkun kauniin tytön kulkiessa ohi käytävällä.
Elisha ei ollut kertonut kenellekään tunteistaan, sillä eikö kuulostanut hölmöltä olla ihastunut
kahteen ihmiseen? Vieläpä kaksosiin, jotka saattoivat näyttää samalta, mutta olivat kuitenkin erillisiä ihmisiä. Elisha oli päättänyt pitää salaisuutena nämä tunteet, joiden selvittelyyn tarvittiin ilmiselvästi runsaasti aikaa. Onneksi olivat sketsien suunnittelut, joita saattoi olla vaikka joka ilta ilman, että se vaikutti oudolta. Kolmikko oli nimittäin päättänyt pitää ennen joulua erikoispitkän esityksen, eräänlaisen ”jouluspesiaalin” loman kunniaksi. Se tietysti vaati enemmän suunnittelua, eli enemmän aikaa yhdessä. Elisha havahtui siihen, että Fred tuijotti häntä. Elisha ihmetteli sitä hetken tajuten sitten tuijottaneensa itse paljon kauemmin. Hän käänsi nolona katseensa pois ja keskittyi kiusoittelemaan Ronia ja Hermionea näiden nahistelusta.
4.
Muutos suunnitelmiin. Tunteiden moninaisuutta. Kirjeitä ja niiden ajattelua. Paljon suunniteltua ja odotettua ”jouluspesiaalia” ei kuitenkaan ehditty esittää. Eräänä aamuna Elisha kiirehti heti herättyään Suureen saliin, mutta etsittyään ystäviään katseellaan hän tajusi hämmennyksekseen, että Weasleyt ja Harry olivat kaikki… no, eivät ainakaan aamiaisella. Hermionea ei myöskään näkynyt missään. Elisha ei pystynyt syömään juuri mitään. Missä kaikki olivat? Hänestä tuntui omituisen hylätyltä ja häntä ahdisti epätietoisuus. Lopulta Hermione tuli Suureen saliin. Elisha juoksi Hermionen luokse ja kysyi huomenta toivottamatta: ”Missä kaikki ovat? Mitä on tapahtunut?” Elisha pelästyi kuullessaan, että Harry ja Weasleyt olivat ilmeisesti viime yönä lähteneet kaikki yhdessä pois koulusta. Hän oli ollut huolissaan Harryn terveydentilasta erityisesti viime kuukaudet, jolloin hän oli vaikuttanut yhä pahemmin poissaolevalta. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö tämä kaikki olisi liittynyt juuri Harryyn ja halusi heti lähteä sinne, missä kaikki muut sitten ikinä olivatkin.
Asiassa oli kuitenkin eräs häiritsevän suuri este, jopa suurempi kuin se, ettei hän tiennyt Harryn ja Weasleyiden olinpaikkaa. ”Mutta entä joululoma? Muuttavatko Weasleyt nyt suunnitelmiaan? Meidänhän piti…” Elisha sanoi ääni hiipuen, kun ymmärrys peitti hänet raskaalla viitallaan. Hermione oli kaiken kukkuraksi lähdössä viettämään joulua vanhempiensa kanssa, ja Elishan täytyisi jäädä yksin linnaan. Hermione puri huultaan myötätuntoisena, mutta molemmat tiesivät, että tilanteelle ei voinut mitään. Elisha oli kuitenkin jo pakannut, ja hän aikoi ehdottomasti lähteä. Hänen leukansa jännittyi päättäväisesti ja hän suuntasi ulos Suuresta salista. Eteisaulassa hän pysähtyi. Kuka voisi kertoa hänelle, missä hänen ystävänsä olivat, ja miten sinne pääsisi? Elisha pohti asiaa hetken ja päätyi McGarmiwaan, joka kuitenkin oli Rohkelikon tuvanjohtaja. Hän kiiruhti kohti McGarmiwan työhuonetta adrenaliini vereensä sekoittuen.
Elisha oli suunniltaan huolesta eikä pystynyt keskittymään mihinkään koko loppupäivänä. McGarmiwa oli vaikuttanut hämmästyneeltä siitä, että Elisha halusi niin kiihkeästi viettää joulun Weasleyn perheen luona, mutta ei kertonut Elishalle mitään eikä varsinkaan antanut lupaa lähtöön, ennen kuin ”tilanne olisi tasoittunut”. Elisha kulutti uraa pylvässänkynsä viereiselle matolle makuusalissaan useammalta tunnilta tuntuvan ajan, kunnes hän ymmärsi istua alas ja kirjoittaa ystävilleen. Hän tarttui sulkakynään ja veti tyhjää pergamentinpalasta lähemmäs, mutta kastettuaan sulkakynän terän musteeseen hän pysähtyi. Kenelle hän oikein osoittaisi kirjeen? Harry oli varmasti hyvin hermostunut, koska Elisha aavisti Harryn olleen lähdön syynä, joten Elisha päätti olla stressaamatta häntä enää enempää. Mutta kuka Weasleyista sitten olisi paras vaihtoehto? Elisha puri huultaan empien, teki sitten valintansa ja alkoi kirjoittaa.
Fred istui raivosta, huolesta, pelosta ja väsymyksestä sekapäisenä Kalmanhanaukion pimeässä olohuoneessa. Siriuksen epäreilu suhtautuminen kaksosiin ei auttanut juuri nyt yhtään, varsinkaan, kun Fred olisi tosissaan tahtonut tehdä killan hyväksi kaikkensa. Hän tuijotti tyhjin silmin johonkin edessä olevaan kohteeseen, josta hän ei välittänyt vähääkään, mikä se oli, se kun ei voinut helpottaa tilannetta.
Fredillä ei ollut aavistustakaan kellonajasta, eikä hän edes muistanut ulkomaailmaa. Elisha käväisi hänen mielessään, ja hän olisi halunnut ottaa tyttöön yhteyttä. Syyllisyys hänen jättämisestään pimentoon tässä asiassa teki Fredin olon tukalaksi, olihan heistä tullut hyvin läheiset kuukausien aikana. Elisha oli myös ollut hyvin myötätuntoinen ja osallistunut hänen, Georgen ja Harryn vihaan marraskuisen huispausjoukkueesta erottamisen jälkeen. Elisha olisi osannut rauhoittaa hänen mieltään juuri nyt niin hyvin…
Fred huokaisi, nojasi taaksepäin koinsyömällä sohvalla ja hieroi kasvojaan. Kaiken muun lisäksi hän tunsi syyllisyyttä Elishan ajattelemisesta tällaisena ajankohtana. Hän inhosi tunteidensa valtavaa painetta, ja vaikka hän yritti vakuuttaa itselleen, että ei ollut mitään pahaa ystävien ajattelemisessa kriisin aikana, hän tiesi kuitenkin, mitä todella olisi halunnut. Pitää Elishaa lähellään, hengittää hänen tuoksuaan ja vain olla, huolehtimatta edes isästä, ajattelematta mitään muuta kuin Elishan lämmintä kehoa kiinni omassaan.
George oli tulla hulluksi turhautumisesta. Hän ei vieläkään ollut kunnolla tajunnut isän olevan kuolemaisillaan, mutta toisaalta hän vain odotti kiihkeästi tietoa hänen tilastaan, jotta jännityksen olisi voinut unohtaa. Sitten hän olisi voinut rauhassa keskittyä Elishaan. Tyttö oli ollut hänen mielessään siitä asti, kun hän oli tajunnut tämän olevan yksin ja epätietoisena vielä Tylypahkassa. George olisi tahtonut kirjoittaa Elishalle, rauhoittaa tätä ja kertoa, että hän voisi varsin hyvin tulla Kalmanhanaukiolle, että isän onnettomuus ei vaikuttanut suunnitelmiin millään muulla tavalla, kuin että paikkana olisi Kotikolon sijaan Kalmanhanaukio 12.
George vaihtoi asentoa kärsimättömänä. Hän toisaalta tahtoi Elishan pois mielestään, keskittyä vain isään, mutta se tuntui kuitenkin enemmän velvollisuudelta kuin vapaaehtoiselta teolta. Elisha osasi olla niin empaattinen, sanoa juuri oikeat sanat tai olla vain sanomatta mitään, lohduttaa omalla läsnäolollaan. George palautti Elishan kasvot (jotka muistuttivat jokseenkin Hermionen kasvoja; ne olivat vain hieman leveämmät, nenä oli hitusen isompi, silmät tummemmat ja otsa korkeampi) mieleensä yksityiskohtia myöten, ja rentoutui heti hieman. Hän piti silmänsä suljettuina, ja kuvitteli Elishan ilmeen älykkään myötätuntoiseksi ja surulliseksi. Voi, mitä George olisi antanutkaan, jos vain olisi nyt saanut ottaa tytön kylmät kädet omiinsa tai, mikä vielä parempaa, ottaa hänet viereensä ja pitää kiinni, pitää niin kauan kunnes tieto isästä saapuisi, vielä senkin jälkeen, ikuisuuksiin, pitkälle maailmankaikkeuden viimeiseen auringonlaskuun.
5.
Kalmanhanaukio. Tunnustuksia ja neuvoja. Voimistuvat tunteet. Seuraavana päivänä, jouluaattona, Elisha istui Hermionen kanssa poimittaislinjan bussissa matkalla Kalmanhanaukiolle täysin turtana. Hän oli järkyttynyt kuultuaan Weasleyn isän onnettomuudesta, ja oli pahoillaan Harryn puolesta, sillä tämä tunsi varmasti jonkinasteista syyllisyyttä nähtyään toteenkäyneen unen. Sinä samana aamuna Dumbledore oli kertonut tapahtuneesta eikä Elisha olisi malttanut istua enää sekuntiakaan aloillaan, mutta lähtemään pääsi vasta lukukauden loputtua virallisesti. Hän ei tiennyt, oliko hänen pöllönsä saapunut perille, mutta sillä ei juuri nyt ollut juurikaan väliä. Nyt Elisha pääsisi itse tapaamaan kaikki ja saamaan tuoreimmat uutiset. Elisha ei edes huomannut bussin heittelehtimistä, äkkipysähdyksiä ja muita lähes hengenvaarallisiksi luokiteltavia tilanteita.
Lopulta, lopulta bussi pysähtyi Kalmanhanaukio 12:n eteen. Elisha juoksi ulos niin kiireesti, että oli unohtaa matka-arkkunsa, jonka Hermione ystävällisesti kantoi omansa ja Koukkujalan lisäksi ulos. Ennen kuin Elisha ehti hoputtaa Hermionea oven loihtimisessa esiin, Hermione kysyi lempeästi: ”Taidat todella olla huolissasi?” Elisha kummastui hieman. ”Tietysti olen”, hän vastasi, ”Weasleyistä on tullut minulle rakkaita – he ovat tärkeitä minulle, kuten sinä ja Harrykin”, Elisha tarkensi punastuen hieman – pakkasessa sitä ei tosin tainnut erottaa kylmän aiheuttamasta punoituksesta. Hermionen kasvoilla oli tietäväinen ilme. ”Taidat todella pitää heistä, etkö niin?” hän kysyi ovelasti. ”Keistä?” Elisha kysyi oikeasti tietämättömänä, mistä Hermione oikein puhui. ”Kaksosista, tietenkin! Tehän olette erottamattomia, te kolme”, Hermione huudahti. Elisha kadotti puhekykynsä, ja kykeni hetkeen vain imitoimaan oivasti kultakalaa. ”Mistä sinä niin päättelet? Tai siis, totta kai pidän! Me olemme yhdessä, koska olemme ystäviä, koska… me olemme niin samanlaisia, tai…” Elisha sopersi puolustellen.
Hermione vain jatkoi hymyilemistä. Hän tuli hieman lähemmäs madaltaen ääntään. ”Kyllä kaksosetkin sinusta pitävät, hehän ovat hulluina sinuun! Kyllä me kaikki sen tiedämme”, Hermione sanoi saaden Elishan järkyttymään perinpohjaisesti. ”Mutta haluaisin vain sanoa, en mitenkään tuomiten tai mitään sellaista”, Hermione tähdensi kiireesti ja nyt hieman kiusaantuneena, ”että sinun ehkä… pitäisi valita vain toinen heistä. Tai siis, ethän sinä voi molempia… pitää itselläsi”, Hermione mutisi selvästi hämmentyneenä ja nolostuen siitä, että oli ehkä sanonut hieman liikaa. Syntyi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen Hermione tarttui matka-arkkuunsa ja Koukkujalan koriin ja aikoi selvästi astua jo sisään. Elisha kuitenkin kiirehti sanomaan: ”Okei, selvä, olet oikeassa, minä… pidän kyllä Fredistä ja Georgesta, pidän paljonkin. Mutta toivoisin että olisi niin helppoa vain valita toinen. Siinä saattaa mennä aikaa, mutta en aio… antaa heille turhaa toivoa tai mitään”, Elisha sanoi yllättyen siitä, että puhui vihdoinkin tunteistaan ääneen, ikään kuin tunnustaen ne itselleenkin. Hermione vain katsoi häntä hetken, nyökkäsi sitten ja Kalmanhanaukion talon seinämä alkoi liikkua ja paljastaa numero kahdentoista julkisivun.
George kuuli oven käyvän ja lähti uteliaana eteishalliin katsomaan, kuka oli tulossa. Se saattoi tietysti olla joku kiltalainen, mutta yhtä hyvin se saattoi olla… ”George?” Georgen vatsassa tuntui onnen humahdus ja samassa hänen rinnassaankin jysähti, tosin siksi, että Elisha oli juuri hypännyt halaamaan häntä. George vastasi halaukseen hieman hämmentyneenä, toivoen, ettei hänen sydämensä löisi niin lujaa, että Elisha huomaisi. Hänen toiveensa oli toteutunut: Elisha oli hänen luonaan, tuoksuen juuri siltä miltä hän aina tuoksui, nauttien hänen läheisyydestään, tahtoen pitää hänet siinä ikuisesti.
Lopulta Elisha irrottautui ja nosti katseensa (Elisha oli kaksosia viitisentoista senttiä lyhyempi, Georgen mielestä juuri sopivan mittainen) Georgeen silmät täynnä surua. George värähti tunnekuohusta: siitä, että hänen piti päästää tyttö irti vastoin tahtoaan, siitä, miten surullisilta tytön silmät näyttivät. Tuntui, että järkytys oli koetellut Elishaa voimakkaammin kuin Georgea, vaikka kysymys olikin Georgen omasta isästä. Syyllisyys kävi taas hänen mielessään, kunnes hän tajusi että Elisha kysyi samaa kysymystä uudemman kerran.
”George? Miten isäsi voi?” Elisha kysyi ääni huolesta väristen, tunteet aivan pinnassa, kuin ääriään myöten täysi lasi, pintajännityksen voimalla aloillaan pysyvä vesi, olisi saanut vielä kantaakseen ohuen lehden. ”Hyvin, hän voi hyvin nyt”, George vastasi hiljaa, hymyillen, silmät edelleen Elishan kasvoissa. Huojennus levisi Elishan kasvoille, ja George täyttyi onnella samalla kun Elishakin, iloisena siitä, että tyttökin oli. ”Voi George”, Elisha huokaisi, hymyillen ja halasi Georgea uudelleen. George kuitenkin ymmärsi, että tämä oli vain helpottuneen ihmisen onnitteleva halaus, ei rakastava ja kaipaava halaus. George kuitenkin ymmärsi nauttia hetkestä niin kauan kuin sitä kesti. Hermione oli kuitenkin mennyt etsimään Harrya, ja Elisha meni hänen peräänsä, hymyillen vielä helpottunutta hymyä Georgelle. George katsoi Elishan jälkeen portaikkoon, rinta täyttyen kaipauksesta, vaikka Elisha oli vasta muutaman metrin päässä ja vasta lähtenyt hänen luotaan.
Illalla Fred astui lämpimänkosteaan kylpyhuoneeseen ihmetellen, kuka siellä oli käynyt ja oliko kuumavesivaraajassa vielä jäljellä vettä. Sulkiessaan oven takanaan Fredin ympäröi tuoksu, joka sai hänen vatsassaan tuntumaan siltä, kuin häntä olisi isketty vatsaan nyrkkeilyhanskat kädessä: kookoksen, vaniljan ja jonkin muun, ehkäpä jonkin kukan, tuoksu – Elishan tuoksu. Fred hengitti sitä niin kauan, että ehti jo tottua siihen, mutta hän pidätti hengitystään hetken ja veti sitten uudestaan ilmaa sieraimiinsa: tuoksu palasi uudelleen huumaamaan hänen päänsä. Kylmät väreet hivelivät hänen selkäänsä hänen sulkiessaan silmänsä: hän saattoi melkein aistia Elishan olevan samassa huoneessa hänen kanssaan, vaikkei niin tietenkään ollut.
Hänen mieltään vaivasi edelleen Elishan lähettämä kirje. Kirje ei kuitenkaan ollut osoitettu kummallekaan kaksosista, vaan Ginnylle. Pöllö oli saapunut vain paria tuntia ennen Elishan tuloa, ja Fred oli huomannut sen Ginnyn pöydällä (hän oli poikennut huoneeseen vain hakemaan kaikukorvia, jotka olivat unohtuneet Ginnyn haltuun). Frediä ihmetytti, miksei Elisha ollut kirjoittanut hänelle tai Georgelle. Ehkäpä, Fred ajatteli lämpimän veden valuessa hänen selkäänsä pitkin, Elisha ei ollut halunnut aiheuttaa kateutta Georgessa kirjoittamalla Fredille – tai toisin päin, Fred muistutti itseään palauttaen mielikuvituksensa järkeviin rajoihin. Oli selvää, että Elishan tunteet eivät myöskään olleet pelkkää ystävyyttä heitä kohtaan, mutta oli toistaiseksi epäselvää, kumpaa kohtaan Elisha tunsi enemmän – vai tunsiko kumpaakaan. Fred kuitenkin oli päättänyt ottaa siitä selvän. Joululomalla olisi aikaa tapahtua vaikka mitä… Fred virnisti ja väänsi suihkun kiinni suunnitelman muotoutuessa mielessään.