"Minä lensin tai ainakin minusta tuntui siltä", S

[Michell]

Ficin nimi: Vapaus
Kirjoittaja: Michell
Beta: ei ole
Genre: Enpä oikeen osaa mitään laittaa
Ikäraja: Sallittu
 

A/N: idea lähti Spiritin lauseesta "Minä lensin tai ainakin minusta joskus tuntui siltä". Ja päätin sitten kirjoittaa pari lyhyttä tarinaa (tai siis melkeinpä raapaleitahan nämä ovat) siitä. Tässä olisi ensimmäinen. Toinen on jo valmiina ja lisää tulee jos inspis iskee ja jos joku lukee nämä ekat. Eipä muuta. Toivottavasti pidätte


Vapaus
”Minä lensin tai ainakin minusta tuntui siltä”
Kukaan ei saisi minua kiinni. Tiesin sen. Nauroin onnellisena tälle vapauden tunteelle. Ennen olin juossut pakoon. Pakoon maailmalta. Ehkä myös pakoon itseltäni, mutta nykyään juoksin omaksi ilokseni. Hymyilin, kun muistin miten muut olivat jääneet kauas taakse jo vuosia sitten. Sen koommin kukaan ei ollut haastanut minua.
He olivat asettuneet aloilleen. Minä en koskaan kykenisi siihen, tiesin sen, mutta se ei minua haitannut. Tahdoin olla vapaa. Vapaa menemään ja tulemaan. Tiesin, että joskus olisi minunkin aikani pysähtyä, niin kuin kaikkien, joiden sydän lyö. Siihen olisi kuitenkin vielä kauan aikaa. Suljin silmäni hetkeksi ja nautin auringon lämmöstä. Jonkun mielestä se, että oli aina pakko olla liikkeessä, olisi voinut olla kirous, mutta minulle se oli ainut tapa elää. Minä lentäisin kunnes siipeni katkeaisivat. Silloin pysähtyisin enkä enää koskaan ottaisi askeltakaan. Se olisi minun kohtaloni.


A/N äää näyttää surkeen lyhyeltä :/ saa kommentoida

[Michell]

A/N Tässä olis tää toinen

Vaara
”Minä lensin tai ainakin minusta tuntui siltä”
Tiesin, että se mitä tein oli vaarallista, mutta en välittänyt. Minun oli pakko saada tuntea ilmavirta kasvoillani. Tuntea olevani höyhenenkevyt edes hetken. Silloin tunsin eläväni, olevani hereillä. Saadakseni tuntea niin edes hetken olin valmis uhraamaan melkein mitä vain. Se oli minun huumeeni, josta olin täysin riippuvainen. Vartaloni janosi aina vain enemmän ja enemmän. Niinpä, kun ennen oli riittänyt kerta kuukaudessa, nykyään pärjäsin juuri ja juuri kolmella kerralla viikossa.
 Jotkut sanoivat että olin hullu. Ehkä olinkin, mutta ketä se liikutti? Kun tämä oli ainoa keinoni pysyä edes kutakuinkin elossa. Joka kerta, kun minun oli pakko saada annos omaa huumettani, vaaransin oman henkeni ja elämäni ja se vain lisäsi houkutusta. Joskus joku menisi vikaan ja silloin elämäni päättyisi, mutta sillä ei ollut väliä. Näin minä elin. Se olisi kohtaloni.

A/N kommenttia?