Juu tässä tulis luku seitsemän.
Ja anteksi vielä kerran kun kesti näin kauan. :> Toivottavasti pidätte.
7. luku
EPOVKatselin ympärilleni kun kävelin hitaasti lammen ohi takaisin asuntolaani; kuva Bellasta poltti reikää taskuuni. Jacob oli niin tyhmä. Viimeksi kun perheemme oli tavannut, oli kolme vuotta sitten ja hän ei vaikuttanut silloin kovinkaan vihaiselta.
Poika kyllä jaksoi kinata. Kukaan ei edes tiedä mitä tapahtui meidän kahden isoisien välillä monta vuotta sitten. Kaikki tiesivät vain, että oli ollut erimielisyyttä alueista. Hän kuitenkin keksisi jonkun tyhmän tarinan yrittäen mustamaalata meidät ’’pahoiksi Culleneiksi.’’
Minun mielestäni se kaikki oli naurettavaa. Oudoin juttu oli, ettei hän ollut ennen välittänyt siitä paitsi nyt. Joten, miksi hän välitti riidasta kun Bella oli kuvioissa?
En välittäisi tästä mistään, ellei olisi vaarassa, että Bella uskoisi häntä. Mitä jos hän uskoisi? Mitä jos hän ei koskaan enää tahtoisi puhua minulle? Toivon, ettei hän uskoisi kaikkea mitä Jacob Black syöttäisi hänelle.
Potkaisin mustan kiven jalkakäytävän yli katsoen kuinka se loiskahti veteen. Se pelästytti lähellä uivat sorsat uimaan eri suuntaan, pois sieltä minne ne todella tahtoivat. Se oli mitä valhe voisi tehdä henkilölle. Se voisi lähettää sinut poispäin sieltä missä tahtoisit olla, antamatta tilaisuutta selittää mitä teit.
Saavuin asuntolalle ja aloin kävelemään hitaasti takaisin huoneeseeni. Siellä oli ihmisiä joka puolella puhumassa ystäviensä kanssa, pelaamassa jalkapalloa nurmikolla, ja ottamassa kuvia toisistaan. Olin ainoa joka ei hymyillyt tai pitänyt hauskaa. Mutta kuinka edes pystyisin?
Katselin porukoita nauramassa ja juttelemassa toistensa kanssa. Tarvitsisin todella joitakin kavereita. Minulla oli vaikka kuinka paljon Seattlessa. Ehkä voisin jutella Jasperin kanssa. Hän vaikuttaa kivalta tyypiltä. Olin lähes jo huoneellani, ohittaen iloisen väentungoksen. Miksi he edes olivat iloisia? Tämä oli koulu.
Ovi oli auki kun tulin ovelleni joten aukaisin sen nopeaan, ja näin Alicen ja Jasperin nauramassa. Alice katseli lattiaan, punastuneena? Valehtelivatko silmäni? Alice punasteli? Se oli ensimmäinen kerta.
Kun kävelin sisään, he kuulivat tuloni ja kääntyivät nopeasti minuun päin. Jasper näytti vaivaantuneelta, ehkä siksi kun huonetoveri kävelee sisään ja löytää siskonsa juttelemassa kämppiksensä kanssa. Ja Alicen silmät paloivat. Hänen kulmakarvansa rypistyivät ja hänen hymynsä muuttui otsan rypistykseksi kuin hän tavoitti katseeni. Hän oli vihainen minulle.
’’Hei,’’ Sanoin asettaen kamerani sohvalle. ’’ Arvelen sinun tavanneen minun kaksoissiskoni, Jasper?’’
Hän hymyili ja punastui katsoen jalkoihinsa. ’’Kyllä olen. Meillä oli erittäin kiinnostava keskustelu sillä välin kun olit poissa. Eikö ollutkin Alice?’’ Hän katsoi minuun ilkivaltaisesti; mitä Alice oli kertonut hänelle? Alice kikatti ja nyökkäsi päätään vastaukseksi. Olin ärsyyntynyt; inhosin salaisuuksia.
’’Mitä muuten teet ylipäätään huoneessani Alice?’’ Tivasin vihaisesti häneltä. Ovi heilui molempiin suuntiin. Jos hän olisi vihainen minulle, niin olisin minäkin hänelle vihainen.
Hän nosti kätensä ylös viattomuuden merkiksi.
’’Olin vain tulossa kertomaan sinulle että Emmett tahtoo tavata meidät päivällisellä. Tulin kertomaan sitä sinulle ja sinä,’’ hän osoitti sormellaan minua, ’’et ollut täällä. Mutta Jasper oli.’’ Hän hymyili Jasperille ja hän vastasi siihen.
’’Haluaisitko tulla meidän kanssamme syömään, Jasper?’’ Hän kysyi.
’’Tietenkin.’’ Jasper vastasi, luonnollisesti innoissaan kutsustaan.
’’Oi, ja minun pitää kysyä huonekaverianikin syömään kanssamme!’’ Alice lopetti ja katsoi vielä kerran Jasperiin samalla kun suuntasi ovelle.
’’Edward, tuletko huoneeseeni kanssani? Siellä on jotain missä tarvitsen apuasi.’’ Se oli enemmän käsky hampaitten välistä. Nyökkäsin ja sanoin Jasperille heipat samalla kun kävelin ovesta pihalle.
Hän käveli hiljakseen siihen asti kunnes oltiin hänen asuntolassa ja menossa hissiä kohti. Silloin hän kääntyi minuun päin.
’’Edward, mitä se oli!’’ Hän murisi, silmät kiinni.
Myhäilin ja hymyilin hänelle. ’’Mitä sinä puhut? Mistä minä olisin voinut tietää, että olit puhumassa Jasperille huoneessani? Taidat pitää hänestä?’’ Hän pyöritti silmiään välittämättä kysymyksestäni.
’’Hyvä on, mutta ensi kerralla laita korvasi oveen varmistaaksesi etten ole siellä!’’ Hän katsoi ylös kun painike meni ensimmäisestä kerroksesta toiseen kerrokseen hitaasti ja sitten ding. Aukaisin suuni vastaväitteeksi.
’’Joten sinä sanot, että minun pitäisi ensi kerralla varmistaa, ettet ole huoneessani kun astun sisään?’’
’’Jep,’’ Hän vastasi, lyhyesti ja ytimekkäästi.
’’Kuitenkin, olen iloinen kun tulit kanssani, sillä nyt on oiva hetki tavata minun huonetoverini!’’ Hän kiljui, selvästi ylpeänä itsestään, kun oli saanut minut ansaansa. Hänen huonetoverinsa, on yhtä kuin Bella Swan? Yhtäkkiä muistin mitä Alice oli kertonut minulle, kuinka erilainen hän oli kuin muut tytöt ja kuinka pitäisin hänestä.
Jälleen kerran Alice oli oikeassa. Mutta en voinut nyt mennä ja jutella Bellan kanssa. Kaikille tiedoksi, Bella vihasi minua.
Ravistin päätäni kun olimme jo puolessa välissä menossa hänen huoneeseensa. Laskin mahdollisuuksiani pakoon. Ne olivat hyvin huonoja. Pitäisi vain kokeilla ajatustani.
’’Mm.. joo, tuli juuri mieleen, että minun pitää mennä Alice, ehkä voin tavata hänet myöhemmin.’’ Käännyin ja lähdin takaisin hisseille päin. Hän nappasi kiinni kyynerpäästäni ja alkoi raahata minua. ’’Ei niin nopeasti, älä ole nynny.’’
Alice ei ole kirjaimellisesti tarpeeksi vahva vetämään minua eteenpäin, mutta ainoa keino paeta hänen kuolemanotteesta satuttaisi häntä. Enkä voisi satuttaa siskoani.
Sydämeni hakkasi kuin kolibrin siivet kun hän pysähtyi oven eteen. Ehkä minulla olisi tuuria ja hän ei olisi siellä juuri nyt.
Kuulin hiljaisen tytön itkun oven toisella puolella. Miksi Bella itkisi? Minunko takia? Uskoiko hän todella sen mitä Jacob oli kertonut hänelle? Ehkä hän uskoi. Hän kuitenkin oli Bellan paras ystävä.
Alice ja minä jaoimme hämmentyneen katseen. Hän otti syvään henkeä ja aukaisi hitaasti oven.
JasperPOVIstuin huoneessani lukemassa, kun ovi yhtäkkiä heilahti auki.
’’Edward, juttelin juuri Emmettin kanssa ja..’’ Hän lopetti, tuijottaen minua.
Pieni puna levisi hänen kasvoilleen. ’’Oh, sinä et olekaan Edward.’’ Hän kuiskasi, selvästi shokissa läsnäolostani, samallalailla kuin minä hänen.
’’Olen pahoillani, minun ei ollut tarkoitus häiritä, luulin vain veljeni olevan täällä ja menenkin nyt.’’ Hän kääntyi takaisin oven suuntaan. En edes antanut itseni miettiä ennen kuin vastasin noustessani ylös.
’’Odota. Älä mene. Sinun täytyy olla Edwardin sisko, eikö niin?’’ Kysyin, hätkähtäen omia sanojani.
Hän kääntyi minuun päin pieni hymy huulillaan. ’’Joo niin olen, itse asiassa olemme kaksosia.’’ En tiennyt heidän olevan kaksosia; hän ei näyttänyt yhtään veljeltään.
’’Oikeasti? Tiesin että Edwardilla oli sisko, mutta hän ei ikinä sanonut kaksoissisko. Te kaksi ette näytä yhtään toisiltanne.’’ Hänellä oli kaunis hymy ja hänen silmänsä loistivat kun hän käveli sinne missä minä seisoin. Hän oli selvästi iloinen jostakin syystä, tahdoin tietää miksi.
’’Olen iloinen ettemme näytä toisiltamme, yritän olla omaperäinen.” Hän loisti. Hän oli kaunis. Hänen sanansa ajoivat minut sisään ja hänen hymynsä oli tarttuvaa.
Nauroin hänen vastaukselleen. ’’No sinä olet ehdottomasti onnistunut.’’ Myhäilin. Molempien hymy loisti ja poskipäät olivat kohonneet kun katsoimme toisiimme.
Hänen kikattaessa hän nosti kätensä hänen suulleen kuin hän poseeraisi. ’’No kiitos sinulle, minä yritän. Siksi minä opiskelenkin suunnittelijaksi. Tykkään laittaa oman pienen kosketukseni joka puolelle.’’ Hän katseli huonettani kirittiikkisellä katseelle. ’’Kun olen saanut huoneeni kuntoon, voisin tehdä tämän huoneen seuraavaksi.’’ Hän poimi Edwardin sängyn peitteen ja antoi iljettävän katseen. ’’Se tarvitsee sitä.’’
Nauroin jälleen, hänen ilmeensä oli naurettava. ’’Siitä vain kunhan ei ole pinkkiä.’’ Vastasin katsellen kuinka hänen kasvonsa muuttuivat kauhun maskiksi.
’’Ei pinkkiä?’’ Hän kysyi epäuskoisena. ’’Kaikki tarvitsevat vähän pinkkiä.’’ Hän heitti kätensä ilmaan ärtymyksestä ja sitten nauroi kun minulle kun katseemme kohtasivat.
’’Me katsomme mitä voin tehdä. Joten Herra Jasper, mitä opiskelet?’’ Hänen silmänsä loistivat ja paljastivat uteliaisuutta.
’’Psykologiaa.’’ Sanoin katsellen pöydällä olevia lukuisia kirjojani. ’’Olen yleensä aika hyvä lukeman ihmisien tunteita ja välitän paljon miltä ihmisistä tuntuu, joten päätin sen olevan minulle hyvä opiskeluaine.’’ Hänen silmänsä näyttivät loistavan nyt jopa enemmän, jos se oli mahdollista, ihan kuin hän olisi tyytyväinen vastaukseeni.
Hän nauroi ja katsoi takasin veljensä sängylle. ’’Oletko luokitellut veljeni kuin täysi hullun? Vai onko jotain mitä voi korjata?’’ Hänen naurunsa oli niin ihanaa ja kaunista.
’’No, en tiedä vielä, mutta hän on näyttänyt jo muutamia hullun merkkejä. Onko sinulla mitään muita todisteita lisää minun diagnoosiini?’’ Vitsailin, hänen suunsa muuttui virnistykseksi.
’’No tohtori, jos pitkät hiljaisuudet, hirveä muotitaju ja taipumus olla nauramatta siskonsa hauskoille vitseille viittaavat siihen niin minun pitää sanoa kyllä, minulla on todisteita.’’
Hän katsoi minuun suurilla sinisillä silmillään ja nyökkäsi päätään. Molemmat aloimme nauraa; Pyyhin kyyneliä silmistäni, sillä nauroin niin kovaa.
’’Hänen pitää olla hullu, jos hän ei naura sinun vitseillesi.’’ Vastasin.
Oven aukaisemisen ääni havahdutti molempien huomion. Lopetimme molemmat välittömästi nauramisen kun katsoimme Edwardin kävelevän sisään.
Toivoin, ettei hän ollut kuullut mitään.
Kommenttii?
Muuten, hyvää uutta vuotta kaikille!!
