Juu, tässä olis tää neljäs luku, sori että kesti hiukan aikaa.
Mutta nyt se sitten ilmesty, toivottavasti jaksatte kommentoida.
4. Luku
BPOV
Askeleeni kaikuivat aulassa matkalla huoneeseeni, missä viettäisin tämän lukukauden seuraavat kuukaudet. Olen toisessa kerroksessa - suuri helpotus, sillä inhoan korkeita paikkoja. Ilmassa oli itsenäinen tunnelma. Jokainen heistä oli tehnyt omat valintansa, ja silloin olin minäkin erossa johtaja Charlien määräyksistä.
En voinut sille mitään, mutta minua hermostutti kenen tytön kanssa jakaisin huoneen. Minua pelotti tavata hänet, mitä jos hän ei tykkäisikään minusta? Mitä jos en tykkäisi hänestä? Huoleni olivat turhia, koska olin juuri saapunut huoneeni ovelle ja hän olisi toisella puolella.
Pysähdyin oven eteen ja jäin tuijottamaan sitä. Miksi olin niin peloissani? Tiesin aina olevani hiukan ujo mutta tämä oli naurettavaa. Vihan yhtymä meni ylitseni. Olin tulossa nynnyksi, pelkuriksi. Ravistin olkapäitäni samalla kun työnsin avaimen oveen ja aukaisin sen.
Henkäisin kun katsoin huonetta. Se oli kaunis ja erittäin suuri. Siellä oli paljon muotoja, mutta ei kuitenkaan ylivoimaisesti. Huone oli hopeinen, missä sängyt olivat huoneen toisella puolella seinää vasten. Molemmat sängyt olivat erilaisia - toinen oli vaalean vihreä ja toinen oli laventelin värinen. Huoneen kaikki huonekalut olivat tummaa puuta. Rakastin sitä.
Laventelin värisellä sängyllä istui pieni, kuin keijukainen, tyttö tuijottamassa minua. Annoin hänelle heikon hymyn ja sanoin ''Hei.''
Suuri virnistys nousi hänen kasvoilleen ja hän hyppäsi sängyltään ja juoksi luokseni.
''Hei, oi jukra, sinun täytyy olla minun uusi kämppäkaveri!'' Hän kiljui, minun piti pysäyttää itseni, etten peittäisi korviani. Vau, hän vaikutti hyvin seuralliselta, ja kovaääniseltä.
''Juu olen, minun nimeni on Bella, ilo tavata sinut.'' Yritin kuulostaa hänelle niin ystävälliseltä kuin vain mahdollista. ''No Bella, olen Alice ja meistä tulee hyviä ystäviä! Voin jo kertoa.'' Hän katsoi minuun ja kääntyi sitten huoneeseen päin, hän katsoi vihreää sänkyä. Hän antoi syyllisen hymyn.
''Mm, oliko sinulla itselläsi joitakin sisustus-suunnitelmia, koska minä vähän niin kuin tein sinunkin puolesi? Olen täällä opiskelemassa sisäpuolen suunnittelua joten kun näin tämän huoneen menin vähän sekaisin.'' Hän katsoi maahan. ''Ei mitään hätää, voit muuttaa kaikkea mitä tahdotkin, se ei satuttaisi tunteitani.''
Kun katsoin hänen kasvoihin, pystyin kertomaan, että se satuttaisi hänen tunteitaan; hän vain yritti olla kiltti.
Päätin kokeilla ja vitsailla hänelle hiukan. Aloin katselemaan huonetta kritisoivalla ilmeellä.
''Joten, sinä sisustit tämän huoneen?'' Kysyin pitäen ääneni välinpitämättömänä.
''Joo.'' Hän mutisi vältellen katsettani.
''No, minun on pakko sanoa että olen yllättynyt, tämä huone on kaunein ja nerokkain huone mitä olen elämäni aikana nähnyt. Plus, vihaan sisustamista. Kiitos sinulle, että teit ne hommat puolestani.'' Ja sen sanottua katsoin häntä ja virnistin. Hänen kasvonsa muuttuivat epäileväksi, järkyttyneiksi ja lopuksi iloksi. Hän näytti pikku tytöltä jouluaamuna.
''OI, Kiitos, kiitos, kiitos!'' Hän kiljui laittaessaan kätensä ympärilleni. Hän pysähtyi ja katsoi kelloaan. ''Oi Bella, minun pitää mennä, lupasin tavata veljeni hänen huoneellaan kahden minuutin päästä! Tulen myöhemmin takaisin, olet vapaa liikkumaan minne tahdot!'' Sitten hän oli ovesta ulkona ja juoksemassa aulaan.
Voisin kertoa jo, ettei hänen kanssaan tule olemaan tylsää. Potkaisin oven kiinni jalallani ja kassit kädessäni kävelin sängylleni pudottaen ne siihen. Ok, missä on kaappi?
Kävelin huoneen toiselle puolelle ja avasin liukuoven saaden shokin. Kaappi oli täynnä vaatteita kaikilla eri tyyleillä ja suurimmassa osassa oli vielä hintalappukin tallella. Oi, hän oli shoppailija. Tosiasia kävi järkeen kaikkien niiden todisteiden kanssa, joita olin jo huomannut. Toinen puoli kaapista oli tyhjä hylly joka oli kai minulle. Huokaisin ja aloinkin sitten jo kantamaan vaatteitani ilman huolta kuinka huolimattomilta ne näyttivät.
Puhelimeni alkoi surista juuri kun sain homman tehtyä ja avasin Jacobilta tulleen uuden viestin. Pienessä näytössä luki ''Hei, nähdään puistossa 15 minuutin kuluttua.'' Kirjoitin nopeasti vastauksen ja nappasin kassini olalleni ja lähdin kohti puistoa.
EPOV
Olin purkamassa kassejani kun Alice ryntäsi huoneeseeni. Hän melkein taklasi minut ja työnsi sängylle. Pääni osui seinään. Hitsi, hän oli voimakas.
’’Alice, mikä sinun ongelmasi on?’’ Huusin hänelle samalla kun hieroin takaraivoani.
Hän pyöritti silmiään ja huomasin niiden kiiltävän. ’’Tapasin juuri kämppäkaverini!’’ Hän vastasi minulle ovelasti hymyillen.
’’Ja..?’’ Tiedustelin. Toivoin että hän menisi vain asiaan.
’’No, hän vaikuttaa erilaiselta kuin muut tytöt ja lyön vetoa että hän on tyyppiäsi. Plus, hän on jo käytännössä paras ystäväni.’’ Hän kiljui antaessaan halausta minulle.
’’Um Alice, kiitos, mutta en ole juuri nyt etsimässä suhdetta.’’ Valehtelin, mitä minun oli vaikea tehdä, mutta en voinut kertoa hänelle totuutta. En ainakaan vielä.
Hän pyöritti silmiään. ’’Edward, älä edes sano minulle tuota. Olemme kaksosia, muistatko?’’ Hän kolkutti nyrkillään päätäni. ’’Meillä on jonkinlainen kaksosten telepaattia.’’
Nauroin samalla kun siirsin hänen kätensä pääni päältä pois. ’’No minä luulen sen olevan huono yhteys.’’ Hymyilin ja hän antoi minulle yhden hänen kuuluisimmista Alicen mutristuksista.
’’Odota hetki. Sinä päädyt yhteen hänen kanssaan, ja minä olen aina oikeassa.’’ Hän näytti kieltään minulle. Tiesin mikä osa oli totta; hän oli aina oikeassa. Kukaan ei ikinä lyönyt vetoa Alicea vastaan.
Seisoimme siinä tuijottamassa toisiamme minuutin ja sitten Alice äkillisesti katsoi kelloaan.
’’Voi ei, lupasin tavata Emmettin hänen ovellaan kolmen minuutin kuluttua. Nähdään myöhemmin!’’ Hän antoi suukon poskelleni ja olikin sitten jo lähtenyt huoneesta ja juoksemassa käytävässä. Alice oli Alice.
Katsoin tyhjää sänkyä joka sijaitsi toisella puolella minua. Olin tavannut Jasperin, minun uuden huonetoverini, aikaisemmin tänään jo mutta hänellä oli ollut muuta tekemistä. Minä todella pidin Jasperista. Hän oli hiljainen mikä oli mukavaa vaihtelua Alicesta, ja hän vaikutti hyvin rauhalliselta. Hän oli hyvä hallitsemaan tunteitaan.
Minulle tuli nopeasti tylsää istua huoneessani joten päätin lähteä alas kävelemään puistoon.
Kävellessäni ympäriinsä mutkikasta kivipolkua muistin äitini antaman kameran ennen kuin olin lähtenyt yliopistoon. Hän oli pyytänyt minua ottamaan kuvia kaikesta ja kaikista, sillä hän ei itse voinut olla täällä näkemässä sitä.
Huokaisin, samalla kun kaivoin kameran esille, miettien äitini liiallista huolenpitoa kaikesta mitä hänen perheensä teki. Otin satunnaisesti kuvia joistakin suihkulähteistä ja maamerkeistä mitä nyt satuin näkemään matkallani. Kun olin ottanut huomattavan määrän kuvia, päätin mennä istumaan ja katsoa ne läpi.
Huomasin vähän matkan päässä penkin, mutta siellä istui eräs tyttö valmiina.
Hänen kasvonsa olivat hiustensa piilossa ja hän ilmeisesti piirteli muistivihkoonsa. Hän näytti olevan tiedoton ulkomaailmasta. Ehkä häntä ei haittaisi jos istuisin hänen kanssaan.
Kävelin penkin luokse ja kysyin. ’’Sopiiko sinulle jos istun tässä?’’ Hän ei kohottanut katsettaan hänen piirustuksestaan, mutta nyökkäsi päätään. Arvelin hänen keskittyvän todella hyvin tekemiseensä mitä hän nyt ikinä tekikään.
Istuin alas alkaakseni poistamaan sameat kuvat kunnes kuulin kynän tippuvan. Kynä jota tyttö oli pitänyt kädessään, oli luiskahtanut sormista ja pyörinyt likaiseen maahan.
Kurottauduin nostamaan kynän ja ojensin hänelle sen. Hän käänsi kasvonsa minuun päin ja pyyhki hiukset kasvoiltaan. Jäin tuijottamaan häntä silmät suurina.
’’Bella?’’Kuiskasin.
Kommenttii?