Title: Ikkunansyvennyksen poika
Author: Winifred
Beta: Pixie
Genre: Angst, drama
Rating: K-11
Pairing: Hienoisesti Regulus/Sirius
Disclaimer: Rowling omistaa, minä vain ideoin ja leikin : D
Varoitukset: Insestiä rivien välistä. Ei suurena kuitenkaan.
Summary: “Regulus ei halunnut olla paha ihminen. Ei hän halunnut olla hyväkään.”
A/N: Osallistuu Astukaatteen valokeilaan -haasteeseen hahmolla Regulus Musta, Yhtyeen tuotanto -haasteeseen kappaleella Slaying the Dreamer, Angst25 -haasteeseen sanalla 04. Kuolema ja FF10:in aiheella Luihuisen pojat sanalla 05. Siirtymä. Lievästi sanottuna muutamaan haasteeseen tämän yhdistelin. Ensimmäinen kerta, kun Reguluksesta päähenkilönä kirjoittelen, mutta toivottavasti tämä onnistui vaikuttamaan edes kutakuinkin realistiselta.
Pahoittelen nimeä. Se tuli vahingossa liittymättä mihinkään ja silti liittymällä aivan kaikkeen.
Omistettu Cassiopeialle, koska hän pitää Reguluksesta ja betasi tämän : )
Ikkunansyvennyksen poika
Blame me, it’s me
Coward, a good-for-nothing, scapegoat
Dumb kid, living a dream
Romantic only on paper
Tummatukkainen poika istui ikkunansyvennyksessä ainoastaan mustat alushousut jalassaan. Ikkuna oli auki ja taivaalle piirtyneet tähdet valaisivat hennosti. Runollisesti tietysti, ei puolipilvinen tähtitaivas kovin kirkkaasti valaissut, kun kuu ei ollut niiden luokse kavunnut.
Poika oli selvästi kääntymässä aikuiseksi, sillä vaikka vartalo olikin laihan ja ruipelon puoleinen, mitä vahvisti pitkät raajat, oli kasvojen piirteessä häivähdys aikuisuutta. Vastuuta ja synkkyyttä, joka ei kuulunut huolettomille pojille. Mieheksi häntä ei voinut vielä kutsua, tarkasteltiin asiaa miltä kantilta tahansa. Vanhojen perinteiden mukaan poika siirtyi mieheksi siinä vaiheessa, kun hän otti rinnalleen naisen ja nämä vihittiin. Tuossa tummatukkaisessa pojassa asui vielä lapsi, joka unelmoi paremmasta huomisesta ja täydellisestä elämästä. Naiivi poika piilotettuna syvälle sisimpään piiloon niiltä, jotka yrittivät turhankin hanakasti surmata sen.
Poika oli nimeltään Regulus Musta, vanhan puhdasverisen perheen nuorin poika. Ainut perillinen nykyään, sillä vanhempi veli oli hylännyt perheen perinteet ja näin ollen päättänyt tahallisesti tai tahattomasti nuoremman Reguluksen tulevaisuuden. Hän inhosi sitä. Regulus rakasti veljeään, jokainen saattoi ajatella miten syvästi tietämättä vastausta, ja tämä oli mennyt ja kaatanut taakan hänen harteilleen. Hän oli melkein viisitoista ja veli oli aina tiennyt, että hänessä asui ripaus haaveilijaa. Veli nimitti sitä pelkuruudeksi, mutta hän ei ymmärtänytkään sanojen hienouksia, haaveilijoiden kieltä, jonka saattoivat vain herkimmät kuulla.
Reguluksella ei ollut vahvuutta eikä voimaa vastustaa muita. Ei vanhempiaan, veljeään tai ketään muutakaan. Nimensä mukaan hänet luokiteltiin joidenkin ihmistyyppien yläpuolelle, mutta todellisuudessa hän ei ollut kova, kylmä ja hienostuneen karski, kuten muut tälle elämän saralle tarkoitetut. Veli oli aina ollut vahva, kapinoinut muita vastaan, yllyttänyt ja pakottanut. Regulus tiesi, että veljessä oli myös se herkempi puoli, joka kuiski hiljaisia sanoja ja lupauksia, jotka pyyhittiin lopulta tyhjiksi. Aiemmin hän oli arvostanut sitä puolta, ajatellut sen olevan samanlaista kuin mitä hänessä itsessään oli. Haaveilija. Väärin hän oli sen kaiken tulkinnut ja miettinyt. Veljellä oli manipulaation ja hyväksikäytön sanat kielenpäällään. Osasi miellyttää juuri oikeita henkilöitä ja saada juuri oikeat henkilöt raivon partaalle. Kapinallinen, haaveilijan vastakohta.
Tietysti sen valaistuminen sattui. Veljessä ei ollutkaan mitään samanlaista kuin hänessä. Loppujen lopuksi veli ei ollut ymmärtänyt hänen hienostuneita sanojaan, joita hän kirjoitti. Veli oli lukenut hänen sanansa, monta kertaa salassa kun oli luullut muiden katseiden olleen sokeita. Regulus tiesi kuitenkin sen. Oli toivonutkin, että hän ymmärtäisi niin kaiken, mitä hän ei kyennyt sanoilla sanomaan.
Mitä olikaan tapahtunut? Veli oli lopulta suorastaan nauranut, pilannut hänen kauniit sanansa. Tehnyt niistä jotain iljettävää, jota pitäisi hävetä. Jotain sellaista, mikä teki hänestä pahan ihmisen.
Regulus ei halunnut olla paha ihminen. Ei hän halunnut olla hyväkään. Hän halusi olla oma itsensä, valita itse kohtalonsa. Nyt veli valitsi sen hänen puolestaan. Hänellä ei tosiaankaan ollut voimia olla kapinallinen. Haaveilijat eivät siirry kapinallisiksi, koska niiden kahden välillä on hiuksen hieno ero. Melkein kuin veteen piirretty, häilyvä viiva. Haaveilijan sanat ovat kauniita ja puhtaita, niiden tarkoitus ei ole muuttaa toisen mielipiteitä vaan ainoastaan olla kauniita ja tunteita herättäviä. Ne eivät pakota. Kapinallisen sanat ovat kuin käärmeet, jotka kietoutuvat ympärille, kuiskivat tyhjiä lupauksia ja ajavat omaa etuaan.
Hän oli langennut siihen. Haaveilija lankesi kapinalliseen.
Hiljaa hän sulki ikkunan, sillä yön viileys oli saanut hänet palelemaan. Hänen onnensa oli ainoastaan se, että koulua oli jäljellä melkein kaksi vuotta. Vielä hänen ei tarvinnut tehdä elämänsä suurinta virhettä, hetken ajan hän sai olla puolueeton ja käyttää kauniita sanoja.
Sen jälkeen pahuus veisi ne sanat ja jättäisi jäljelle ainoastaan rumat ja pahat.
* * *
Regulus saattoi nähdä veljensä ohimennen koulussa. Enää hän ei jaksanut hymyillä, tervehtiä tai osoittaa muillakaan tavoilla, että välittäisi. Jokaisen unohdetun sanan mukana hänen katkeruutensa kasvoi ja samalla inho veljeä kohtaan. Veli luuli sen johtuvan siitä, että suku oli kääntänyt selkänsä eikä Reguluksen henkilökohtaisista tunteista. Eikä häntä huvittanut korjata veljeään. Miksi olisikaan, kun tämä pilkkasi häntä jokaisella vilahduksella? Kertoi ystävilleen asioita, jotka eivät olleet tarkoitettu muille, ainoastaan heille kahdelle.
Hän oppi vihaamaan veljeään, joka ei edes ansainnut veljen nimikettä. Eihän hänellä sellaista ollutkaan. Sirius. Turha ja mitätön nimi, joka herätti vähemmän vihaa ja katkeruutta kuin veli. Helpompaa ja hallitumpaa.
Silti hän menetti otteen sanoistaan. Hän ei kyennyt ilmaisemaan enää maalaamalla mustekynällä sanoja paperille. Hän oli oppinut ystäviltään manipuloinnin sanat. Hän ei ollut enää vaisu, lähes hiljainen, hänen ajatuksensa eivät olleet puhtaita ja mikä pelottavinta, hän ei voinut sanoa olevansa haaveilija. Ei edes itselleen iltaisin, kun hän istui ikkunalaudalla yksin. Hän oli menettänyt haaveilijansa, se oli kuollut hiljaa pois. Siitä illasta lähtien, kun Sirius oli hänen hylännyt ja viitoittanut samalla kohtalon tien. Häntä valmisteltiin välttämättömimpään, hänestä leivottiin hitaasti mutta sitäkin varmemmin kuolemansanansaattajaa.
Liian pian koulua oli jäljellä viikko enää. Regulus tiesi, että kesän jälkeen hänestä olisi kuollut viimeisetkin inhimillisyyden rippeet. Sen jälkeen hänen tulisi kyetä kiduttamaan ja murhaamaan silmääkään räpäyttämättä. Muutama vuosi sitten hän ei olisi pystynyt siihen edes sen uhalla, että kuolisi itse. Hän olisi itkenyt ja anellut. Nyt hän tiesi, että hänen kyynelkanavansa oli tukittu ja sanat aneluun varastettu. Hän pystyisi murhaamaan.
Omatunto vaimenisi muutaman kerran jälkeen ja aistit turtuisivat.
Silloin hän ei olisi enää Regulus. Hän olisi vain yksi nimetön, jolla oli tehtävä.
Ja hän tiesi, ettei kykenisi enää ikinä kohtaamaan Siriusta Reguluksena. Hän oli tiennyt sen jo viime vuonna, kun Sirius oli noussut viimeisen kerran pikajunaan. Tämä oli lopettanut koulun ja laiturilla kadonnut niiden mukamas ystäviensä kanssa. Regulus tiesi, ettei niiden neljän ystävyys tulisi kestämään. Edessä oleva sota repisi kaikki erilleen ja ainoastaan vahvimmat saattoivat pysyä yhdessä. Voimakkaasta ja päättäväisestä luonteesta huolimatta Sirius ei kykenisi pitämään kiinni ystävistään. Eihän tämä ollut onnistunut pitämään kiinni Reguluksesta ja silloin uhkana oli ollut ainoastaan vanhemmat. Ei koko taikamaailmaa repivä sota.
Kun Sirius olisi yksin ystävänsä menettäneenä, ei olisi Regulus häntä enää lohduttamassa. Silloin olisi jäljellä nimetön kuolonsyöjä, jolla oli ainoastaan taito tuottaa kipua.
* * *
Oli hänen vuoronsa katsoa viimeistä kertaa Tylypahkaa. Muiden muistellessa koulun kauneutta ja rakkautta, hän muisti ainoastaan ne hetket, jolloin hän oli toivonut saavansa olla taas pikkupoika, kotona yhdessä veljensä kanssa. Kodiksi hän ei ollut koulua koskaan kutsunut, sillä tuo rakennus ja ihmiset sen sisällä olivat erottaneet hänet Siriuksesta. Eikä koulu ollut puheista huolimatta hyvyyden tyyssija. Vahvojen muurien sisäpuolella, kaikkien silmien alla, värvättiin uusia sanansaattajia kuolemalle, manipuloitiin ja muutettiin. Koulu ei antanut kasvaa siihen suuntaan, mihin kukin halusi vapaasti, vaan se muokkasi vaivihkaa mielipiteitä. Jo yksin tuvat sotivat toisiaan vastaan. Luihuinen ei voinut olla ystävä muiden tupien kanssa, mutta muut tuvat voivat olla keskenään ystäviä.
Se ei häntä lopulta haitannut, että hänestä oli tullut Luihuinen. Itse asiassa, muiden luullessa tupalaisien olevan kylmiä, nämä olivat uskollisia ystäviä. Kirjoittamaton sääntö oli, että Luihuiset eivät voineet olla muiden kanssa ystäviä, koska olivat mukamas pahoja ja muut hyviä, puhumattakaan siitä etteivät muut halunneet olla Luihuisten ystäviä. Se teki sen taian, että Luihuiset olivat keskenään ystäviä. He vetivät yhtä köyttä, olivat uskollisempia kuin puhdassydämiset Rohkelikot.
Totta, hän tiesi osan Luihuisista valinneen sen puolen, jonne hänen tiensä oli viitoitettu. Se ei tarkoittanut sitä, etteikö hän arvostaisi sitomiaan ystävyyssuhteita. Kerran Luihuinen, aina Luihuinen, kuten kaikki muutkin hokivat. Ulkopuoliset eivät vain ymmärtäneet sitä samoin kuin he. Valitsitpa pimeyden tai puolueettomuuden, Luihuisen pojat ja tytöt pitivät yhtä. Hyvin harvoin toinen Luihuinen käänsi selkänsä toiselle.
“Regulus, tule. Ei ole mitään katsottavaa enää”, eräs Reguluksen ystävistä sanoi. Hän katsoi Regulusta vakavana, sillä he tiesivät molemmat, mitä tämä oli tarkoittanut. Regulus lähti seuraamaan häntä punaista junaa kohden vilkaisematta taakseen. Se oli vain rakennus, vain yksi lyhyeltä tuntunut hetki elämässä. Nyt hän astuisi aikuistenmaailmaan ja oppisi salaisuudet, jotka kuiskittiin vain harvojen kuullen.
Vanhemmat saisivat olla hänestä ylpeitä. Hän ei ehkä kyennyt enää rakastamaan tai edes aina tunnistamaan itseään ja Sirius oli hänelle enää yksi menneisyydestä, mutta se ei estänyt häntä tuottamasta ylpeyttä omille vanhemmilleen. Ei hän lopulta ollut koskaan ymmärtänyt Siriuksen vihaa vanhempiaan kohtaan. Eivät nämä olleet häntä koskaan satuttaneet.
Juna lähti liikkeelle, kun Regulus istuutui ystäviensä kanssa eräässä vaunuosastossa. Matka olisi vanhan loppu ja uuden alku. Lyhyt hetki kahden ajan välissä. Hän ei ystävineen ollut enää teini-ikäisiä. Eivätkä vielä aikuisiakaan. Aikuisia he olisivat, kun kävelisivät viimeisen kerran taiotun kiviseinän lävitse. Muiden juhliessa koulun päättymistä ja itkiessä menneiden vuosien perään, he valmistautuisivat sotaan. Jokainen, joka tiesi vähänkin ja jokainen, joka oli hiemankin älykäs, tiesi että seuraavat vuodet olisivat ratkaisevia velhomaailmaa repivässä sodassa.
Kukaan heistä ei vain tiennyt sitä, miten tärkeitä saattoi olla yhden nuoren miehen valinnat.
* * *
Regulus oli ollut oikeassa. Koulun loputtua hän kuului virallisesti kuolonsyöjiin. Hän oli nuorin koskaan liittynyt, sillä vaikka yleisessä tiedossa se ei ollutkaan, hän oli liittynyt jo vuoden ennen koulun loppumista. Nyt hän surmasi, murhasi ja kidutti eikä se tuntunut enää miltään. Muutamat eivät yksinkertaisesti turtuneet kuolevien huutoihin, ja itkivät kun luulivat olevansa yksin. Toiset taas nauttivat niistä huudoista, nauroivat toisen tuskalle. Regulus kuului niihin, jotka eivät tunteneet mitään. Hän piti siitä turtumuksesta, sillä neutraalina olemisessa oli omat puolensa. Silloin ei herättänyt huomiota.
Sen suhteen Regulus oli väärässä. Hän nousi nopeasti arvoasteikolla syystä, jota hän ei itsekään tietänyt. Pelottelun sijasta hänet lähetettiin usein vanhempien kuolonsyöjien kanssa vaativimmille tehtäville. Liian nopeasti hän sai selville salaisuuden, joka järkytti hänet niin pahasti, ettei hän tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä.
Hän tapasi Siriuksen viimeisen kerran taistelun tuoksinassa. Se oli suurin taistelu pitkään aikaan ja hän tiesi ettei Pimeyden Lordi jättäisi tulematta. Toisilla ei olisi mitään mahdollisuutta selvitä, vaikka Sirius ystävineen uhkuikin voitontahtoa. He vain olivat liian varmoja itsestään.
Piirron polttaessa käsivartta, hän teki pitkään aikaan jotain, minkä hän päätti sydämellään eikä järjellään. Hän kaksintaisteli parhaillaan Siriuksen parhaan ystävän kanssa ja hänen henkilöllisyytensä salaaminen oli turhaa. Hän kiskaisi naamioni pois, mikä lievästi sanottuna järkytti mustatukkaista Potteria. Sirius harhautui sopivasti heidän luokseen Potterin tyttöystävän kanssa.
“Teidän olisi parasta lähteä nyt.” Hän antoi heille mahdollisuuden perääntyä, vaikka tiesikin mitä seuraisi siitä, että joku saisi tietää hänen päästäneen karkuun ne, ketkä Pimeyden Lordi eniten halusi.
“Miksi me sinua kuuntelisimme?” Sirius tiuskaisi. Tietystikään Sirius ei luottanut häneen eikä ollut valmis kuuntelemaan. Odotettavaa, mutta Reguluksen mielestä hyvinkin typerää.
“Hän tulee pian.” Potter katsoi punatukkaista tyttöystäväänsä ja vilkaisi sitten Siriusta.
“Anturajalka, minusta meidän pitäisi kuunnella tuota ja lähteä.” Regulus hymyili ivallisesti. Hän ei ansainnut nimeä toisten keskuudessa. Sirius nyökkäsi, muttei hievahtanutkaan, kun Potter kiskoi tyttöystävänsä mukaansa.
“Kannattaisi seurata typeriä ystäviäsi.” Sirius vain tuijotti Regulusta. Toivottavasti hän huomasi, ettei silmäni enää loistaneet, että sisimmässäni asuva lapsi oli kuollut, ettei minussa ollut mitään jäljellä.
“Miksi varoitit meitä?” Epäluulo oli valloillaan Siriuksen silmissä. Regulus katsoi hetken tämän silmiin, kunnes kääntyi lähteäkseen pois.
“Muistoja kunnioittaen, Sirius.” Hiljaa sanotut sanat tavoittivat kyllä kuulijansa.
Se oli ensimmäinen kerta, kun Potterit onnistuivat paeta Voldemortia, ja samalla ensimmäinen valinta, jonka Regulus teki itse pitkään aikaan.
* * *
Itsemurha oli heikoille ja typeryksille, niin hänelle oli aina opetettu. Se mitä hän teki, oli hänen mielestään lähes itsemurhan kaltainen. Hän pelkäsi turtumuksensa lävitse, kun sai selville, mitä Voldemort oli tekemässä. Oli tehnyt jo. Hän päätti valita sen vaihtoehdon, joka tuhoaisi hänet, mutta auttaisi muita. Ehkei Siriuskaan vihaisi häntä niin paljon, jos joskus kuulisi mitä hän oli tehnyt. Hän ei ollut täysin paha, ei lopulta.
Hän tuhosi palasen Voldemortin sielua. Hän tiesi jo juodessaan siitä maljasta, että hänet tultaisiin murhaamaan. Hän tulisi kuolemaan muille kuolonsyöjänä, joka ei ollut saavuttanut mitään hyvää elämässään, ja joka oli murhattu pelkuruudesta. Toisaalla, sillä ei ollut väliä. Hän itse tiesi, että teki lopulta oikein. Siirtyi valintojensa avulla takaisin inhimillisyyteen.
Miten pienetkin asiat tuntuivat niin ihanilta ja kauniilta, kun kuolema oli nurkan takana. Hän oli vasta kahdeksantoista ja elämänsä lopussa. Kuolettavalla vauhdilla hän oli siirtynyt haaveilijasta kuolonsyöjäksi ja nyt petturiksi, kuoleman seuraavaksi uhriksi. Hän tiesi, ettei kuollut turhaan. Ehkä nuorena, liian pian ja niin väärällä tavalla, mutta hän tiesi sellaisia tosiasioita elämästä, joita kaikki eivät välttämättä saisi koskaan tietää.
Siinä, kun hän seisoi Voldemortin edessä - hän ei voisi kutsua tuota hirviötä Lordiksi enää - elämä ei vilahtanut hänen silmiensä ohitse. Jos joku olisi kysynyt, Regulus ei olisi muistanut vanhempiensa nimiä tai sitä, mihin tupaan hän oli kouluaikoina kuulunut. Kun hän tuijotti niitä punaisia silmiä, jotka heijastivat revittyä sielua, hän muisti kotitontun, Oljon, jota hän oppi liian myöhään kunnioittamaan vertaisenaan. Hän muisti pieniä asioita, joita oli tapahtunut. Merkityksettömiä eläessä, mutta merkittäviä siinä vaiheessa, kun taikasauvan kärjessä hehkui vihreää valoa.
Vaikkei hän kyennytkään muistamaan itsestään tai vanhemmistaan mitään sillä hetkellä, hän muisti elävästi Siriuksen, joka oli kerran ollut hänen veljensä. Katkeruus oli väistynyt ja hän pystyi jälleen puhumaan veljestään. Muistamaan ne pienet ja haparoivat suudelmat, jotka he olivat vaihtaneet ennen kuin todellisuus oli heidät vallannut. Nyt hän oli suorastaan kiitollinen siitä, että veli oli ottanut ja lähtenyt ja samalla määrännyt sen polun, jota hän oli kulkenut. Sillä hän tiesi, ettei hänen veljestään olisi lopulta ollut siihen kaikkeen, mitä hän oli. Ei veli olisi pystynyt kiduttamaan tai murhaamaan, huolimatta siitä kuinka kapinallinen tämä oli. Veli ei olisi saanut tietää Voldemortin todellisesta julmuudesta, hirviömäisyydestä.
Viimeisinä elämän hetkinään hän kiitti veljeään, ensimmäistä kertaa, siitä että tämä oli kapinallinen. Hän ei syyttänyt enää veljeään siitä, että hänen oma sisäinen haaveilijansa oli kuollut. Sillä hän oli surmannut pienen haaveilijan itsessään itse.
Ja hän tiesi nyt, että niin oli hyvä.
Vihreä valo, viimeinen kirous hänen elämässään, ei osunut hidastetusti. Regulus Musta kuoli nopeasti, nuorena ja komeana, koskemattomana kuten hänen äitinsä miehelleen itki sen ainoan kerran, kun nuoremman poikansa kuoleman vuoksi suri.
Reguluksen ruumis hävitettiin, hän ei saanut leposijaa. Kun hänen veljensä, rakkaansa kuten joku saattoi kutsua, sai kuulla Reguluksen kuolemasta, hän totesi vain että Regulus sai ansionsa mukaan. Kuolonsyöjät eivät ansaitse elää, kuten tiivistetysti Sirius ystävälleen murahti. Muttei hän silti ollut unohtanut niitä lyhyitä hetkiä.
*
Kaksi vartaloa kietoutui toisiinsa lyhyen suudelman ajaksi. Suudelma viipyili molempien huulilla hetken, kunnes se hiipui hitaasti pois. Nuorempi pojista saattoi maistaa vanhemman suudelmasta nikotiinin kitkerän maun, salmiakin ja jonkin joka melkein kirvelsi hänen huulilla. Siitä eteenpäin hän yhdisti nuo kolme makua aina vanhempaan poikaan. Hänen veljeensä.
Vuosia myöhemmin katkeruus puuskassaan, haaveilijansa menettäneenä tuo nuorempi poika poltti elämänsä ensimmäisen savukkeen, söi jästien salmiakkia ja joi kulauksen tuliviskiä, joka kirvelsi jälkeenpäin huulilla. Vain jotta hän saisi jälleen muistaa sen vähäisen, mikä hänellä oli. Jotta hän pystyi vihaamaan sillä hetkellä sitä, kehen hän oli takertunut niin tiukasta kiinni, ettei kyennyt irrottautua omin voimin.
Ihan vain, jotta hän pystyi elämään itsensä ja hairahduksien kanssa. Hairahdukseksi hän sitä vihoissaan kutsui.
A/N2: Tässä oli tämä. Tällainen tulkinta syntyi Reguluksen elämästä - tai sen hetkistä - minulta. Minä rakastan kommentteja, ihan tiedoksi vain ; )
// Sca siirsi ikärajan alaotsikosta yläotsikkoon