Nimi: Lasinsiruja ja kultaisia katseita
Kirjoittaja: MilzZzu
Fandom: Twilight
Genre: Romance
Paritukset: Carlisle Bella, Bella/ Edward
Ikäraja: K - 11
A/N: Elikkä neljäs osa tähän tarinaan, pahoittelen pitkää aikaväliä
kiiiiitos aivan tuhannesti kommenteista!
Bella PoV On kulunut muutama tunti siitä, kun viimein irrottauduin Carlislen syleilystä ja palasin kotiin. Charlie on töissä, talo on äänetön. Omat syyttävät ajatuksenikin ovat vaienneet hetkeksi. Tällä hetkellä en tunne mitään ja olen oikeastaan kiitollinen siitä. Sekoileva sydämeni on uuvuttanut minut täysin ja nyt haluaisin vain levätä. Äkisti huoneeni ikkuna avautuu ääneti ja Edward hypähtää sisään.
”Edward! Milloin sinä palasit?” huudahdan ja tukahdutan pienen syyllisyyden pistoksen rinnassani. Edward nostaa katseensa silmiini ja hymyilee hieman.
”Aivan äskettäin. Tulin suoraan tänne . . .”
”Ihana nähdä sinua”, mumisen ja astahdan lähemmäs vampyyria halatakseni häntä. Edward perääntyy kuitenkin kauemmas. Pysähdyn kauhuissani ja häviävän hetken pelkään hänen tajunneen kaiken, että nyt meidän suhteemme on ohi, vampyyrit poistuvat elämästäni lopullisesti . . . Mutta sitten Edward alkaa puhua vakaalla äänellä ja tajuan vaaran olevan hetkellisesti ohi.
”Bella . . . Voitko antaa minulle anteeksi töykeän käytökseni? En viitsi edes sanoa mitä luulin sinusta . . . Olen pahoillani, tiedän ettet sinä koskaan satuttaisi minua tahallasi, olet aivan liian hyvä sellaiseen. Mutta minä vain . . . No, ei sillä ole enää väliä, kaikki on nyt hyvin. Jos sinä siis annat minulle anteeksi typeryyteni.”
Tuijotan Edwardia hetken pääsemättä täysin kärryille hänen sanoistaan. Vampyyri hymyilee minulle jo hieman pirteämmin, ja tunnen vatsassani ilkeän muljahduksen.
”Edward, tottakai annan sinulle anteeksi, mutta mistä hyvästä sinä kaipaat anteeksiantoani?” kysyn hämilläni. Edward harppaa luokseni, hänen kylmät kätensä eivät enää tunnu pahoilta omissani. Vampyyri silmät lukittuvat omiini, enkä pääse niiden kiinteää tuijotusta pakoon. Minusta tuntuu kuin hän lukisi jokaisen salaisuuteni ja heikkouteni, aivan kuin hän todella osaisi nähdä sieluuni.
”Minä luulin . . . Bella, anna anteeksi, mutta minä luulin että sinä . . . Että sinä ja Carlisle . . .”
Minä pakotan itseni irottamaan katseeni hänen silmistään. Syyllisyys polttaa rintaani, sanat jotka minun kuuluisi lausua poreilevat kurkussani. Mutta minä en kerro totuutta, sillä tiedän että se tappaisi hänet.
”Edward . . . Miksi sinä niin luulit?” kysyn ja päästän irti hänen käsistään. Edward katsoo minua huolestuneena, mutta minua hävettää liiaksi jotta voisin seistä hänen lähellään.
”Hänen ajatuksensa . . . Olivat niin . . . erilaisia kuin yleensä. Mutta kun tulin kotiin tänään, tajusin olleeni väärässä”, Edward selittää anteeksipyytävällä äänellä, mutta minä hädin tuskin kuulen hänen sanojaan. Miten Carlisle oli huijannut omaa poikaansa? Kuinka hän oli salannut kaikki tunteensa minua kohtaan? Paitsi tietysti jos hän ei tuntenutkaan mitään, jos hän valehteli vain minun vuokseni . . .
”Mitä . . . Mitä hän sanoi?” En voi estää itseäni kysymästä.
”Mitä väliä sillä on? Olin vain vainoharhainen typerys, ymmärrän sen nyt. Olen pahoill- ”
”Mitä hän sanoi?”
Hetken Edward katsoo minua häivähdys epäilystä silmissään, mutta lopulta välinpitämätön ilmeeni saa hänet avaamaan suunsa.
”Hän kertoi ajatelleensa sinua kuten isä tytärtään. Hän sanoi ettei ole koskaan halunnut sinua romanttisessa mielessä, ei tietenkään koska sinä ja minä kuulumme toisillemme. Hän sanoi että minä olen typerä jos luulen sinunlaisesi enkelin ihastuvan ”vanhaan, ylihuolehtivaan vampyyriin”, hänen sanojaan lainatakseni. Anna anteeksi, nyt kun ajattelen tarkemmin koko juttu kuulostaa naurettavalta. Vaikken olekaan ihminen, niin voitko suoda minulle tämän ääliömäisen inhimillisen erheen anteeksi?” Edward sanoo ja hänen silmänsä ovat kuin sulaa kultaa. En osaa iloita siitä, sillä sydäntäni repii omituinen tunne, joka miltei estää minua hengittämästä. Istuudun hitaasti sängylleni ja yritän pitää ilmeeni kurissa. Jos tämä on Carlislen päätös, minun pitäisi kunnioittaa sitä. Miksi tunnen itseni hylätyksi? Emme me olleet yhdessä, minun pitäisi iloita että voin taas keskittyä kokonaan Edwardiin, häntä minä rakastan.Tuhannet kipeät kysymykset risteilevät päässäni ja minä huokaan raskaasti. Edward istuu viereeni syyllinen ilme kasvoillaan.
”Bella . . . Minä rakastan sinua.”
Ne sanat murtavat minut. Alan itkeä ja Edward ottaa minut kylmään syleilyynsä kyselemättä mitään. Hänen halauksensa muistuttaa minua Carlislesta enkä enää pysty pysäyttämään kyyneleitä. Minä ja Carlisle . . . Se ei olisi koskaan onnistunut. Se oli vain typerä unelma, unelma josta en olisi saanut haaveilla.
Painan käteni Edwardin poskille ja suutelen häntä kuumeisesti. Haluan niin kovasti olla hänen arvoisensa.
”Minäkin rakastan sinua.”
Suuni lausuu sanat hellästi mutta sydämeni ei tunne mitään.
Carlisle PoV On kulunut muutama viikko siitä kun Bella viimeksi kävi talossamme. Minusta tuntuu että hän välttelee minua ja yritän kaikin voimin iloita siitä. Silti joskus yllätän itseni ajattelemasta häntä, hänen pehmeitä ruskeita hiuksiaan ja tunteikkaita silmiään, ujoa suuta ja kömpelöitä raajoja. Edwardin seurassa vartioin ajatuksiani niin tiukasti että miltei tunnen fyysistä rasitusta. Olen vakaasti päättänyt unohtaa tytön ja antaa nuorille täyden mahdollisuuden onneen. Jos vain olisin ollut vahvempi, mitään tällaista ei olisi päässyt tapahtumaan. Jos olisin hallinnut itseni . . . Mutta kaikki on nyt ohi. Minä olen Edwardin isä ja iloitsen hänen kanssaan noin upeasta ja ymmärtävästä kumppanista. Ja siihen se päättyy minun osaltani.
Aurinko paistaa olohuoneen leveistä ikkunoista kirkkaasti sisään taloon. Liian valon takia koko perheemme oli jättänyt tavalliset askareet ulkomaailmassa väliin ja lähtenyt metsästämään kauemmas. Minä olin jäänyt kotiin, sillä jopa vampyyreillä on niinkin tavallisia velvoitteita kuin paperitöitä. Vaikka voisin hutaista ne salamannopeudella, en halua lähteä ulos metsään juoksemaan. Tunnen oloni oudon tyhjäksi, vaikka olen jo pitkään tiennyt olevani sydämetön. Vaellan levottomana keittiöön ja tuijotan eteeni avutuvaa maisemaa. Luonto kukkii kaikessa kauneudessaan enkä minä osaa nauttia siitä. Tiedän että tulen näkemään tämän kaiken vielä satoja kertoja uudelleen. Huokaan turhautuneena ja samalla ovikello soi. Uteliaana menen ovelle mutta jähmetyn nähdessäni kuka sen takana seisoo.
”Bella! Tämäpä . . . yllätys”, mumisen vaikeasti. Bella hengittää melko raskaasti ja hänen silmänsä ovat suuret kuin ajovalojen yllättämällä kauriilla. Hetken me seisomme siinä vastatusten ja minä yritän kuumeisesti keksiä keinoa käännyttää hänet takaisin kotiinsa.
”Onko Edward täällä? Minun on pakko puhua hänelle”, Bella sanoo katkaisten painostavaksi kasvaneen hiljaisuuden.
”Edward on metsästämässä. Onko kaikki hyvin?” pakottaudun kysymään ja tunnen tarpeetonta huolta tyttöä kohtaan. Bella avaa suutaan vastatakseen mutta silloin minä haistan sen. Verta. Bella pitelee oikeaa kättään peitetynä farkkutakillaan mutta minä huomaan sen olevan jonkin tumman aineen peitossa.
”Bella . . .”
Kiskaisen melko rajusti takin syrjään ja näen ilkeännäköisen haavan ammottavan siinä kohdassa jonka paikkasin monta viikkoa sitten Jasperin hyökkäyksen jäljiltä.
”Mitä on tapahtunut?” Ääneni värisee pidätellyistä tunteista. Yritän niin kovasti pysyä asiallisena, vaikka oikeasti haluan vain siepata tytön käsivarsileni ja korjata hänet taas ehjäksi kuin rikkoutuneen posliiniesineen.
”Minä olin juoksemassa, siellä pienellä metsäpolulla, ja siinä polulla oli iso kivi mitä en tietenkään huomannut ja-”
Keskeytän Bellan puheen huvittuneena.
”Juoksemassa? Sinä? Edwardin puheista olen tajunnut että sinä ja liikunta ette sovi yhteen.”
Bella katsoo minua hivenen närkästyneenä enkä voi enää pidätellä hymyä. Tuntuu niin hyvältä nähdä tyttö taas vaikkakin näin ikävissä merkeissä.
”Kyllä minä liikun! En vain . . . tee sitä kovin usein”, Bella vastaa ärtyneenä ja pyyhkäisee hiuksiaan hyvin bellamaisella tavalla.
”Ja sinä siis kaaduit? Miten onnistuit kaatumaan noin pahasti?” kysyn katsellen arvioivasti ilkeää haavaa tytön kapeassa kädessä.
”Se alue oli melko mäkistä ja kun kaaduin niin pyörin vähän matkaa alaspäin kunnes pysähdyin ison puun juureen. Ja siinä rytäkässä sain tämän haavan. En halunnut mennä sairaalaan kun haava on näin pieni, joten ajattelin että . . .”
Bella hiljenee hieman vaikeannäköisenä ja tajuan hänen toivoneen minun hoitavan haavan kuntoon. Hetkeen en osaa sanoa mitään. Sitten sisäinen lääkärini ottaa vallan ja pyydän Bellan sisään. Ohjaan tytön toimenpidehuoneeseeni ja istutan hänet tutkimuspöydälle. Mieleeni palaa edellinen kerta kun olimme täällä kahdestaan ja Bellan hymystä tiedän hänen ajattelevan samaa.
”Miksi sinä juuri tänään päätit lähteä juoksemaan?” kysyn uteliaana kun puhdistan haavaa. Bella ei vastaa heti, hän katselee käsiäni ja niiden vakaata työskentelyä haavan ympärillä.
”Tuntuuko sinusta koskaan että haluaisit muuttua läheistesi takia? Siis että haluaisit olla parempi heidän vuokseen?” tyttö kysyy hiljaa ja minä kuulen surua hänen äänessään.
”Bella, minä olen vampyyri. Sen piirteen olisin halunnut poistaa satoja vuosia sitten”, vastaan mutta Bella tuhahtaa tyytymättömänä vastaukselleni.
”Miltä tuntuu olla täydellinen? Koska sinähän olet. Te kaikki olette. Teillä ei ole fyysisiä heikkouksia, olette niin kauniita, voimakkaita ja . . . No, täydellisiä”, Bella mumisee ja säpsähtää kun vedän pitkän tikun pois haavasta pinseteillä.
”Miksi sinä tuollaisia puhut? Vain hullu sanoisi vampyyriä täydelliseksi. Me juomme verta, osa meistä tappaa ihmisiä. Mitä täydellistä siinä on?” kysyn. Äkkiä Bella nousee seisomaan ja sidetarpeet lentävät lattialle. Hönen silmänsä ovat vihaiset ja hänen huulensa ovat painuneet tiukaksi viivaksi.
”Minä antaisin mitä tahansa jotta olisin kuin te. Olisi upeaa hallita itsensä noin täydellisesti. Mitä väliä vaikka tappaisin muutaman ihmisen?!” hän huutaa ja minä kauhistun tytön sanoja. Bella tarttuu pöydällä olevaan puhdistusainepulloon ja heittää sen lattialle. Sirpaleet lentelevät pitkin huonetta ja Bella kääntyy etsien jotain muuta rikottavaa. Hän löytääkin lasisen mittapullon ja heittää sen vasten seinää. Minä en voi kuin katsella hänen raivoaan. Koskaan ennen Bella ei ole menettänyt hermojaan tällä tavalla.
”Jos olisin kuin sinä, voisin hallita näitä tunteita! Minuun ei sattuisi nähdä sinua toisen naisen kanssa, min en haluaisi sinun luokseni joka ikinen sekunti! Minä ei tarvitsisi valehdella poikaystävälleni että rakastan häntä, kun oikeasti haluan vain yhden ihmisen luokseni. Enkä voi saada häntä, en voi saada sinua omakseni! Ja se sattuu . . .”
Bella katsoo minua kädet täristen ja sitten hän lyyhistyy lattialle lasinsirpaleiden sekaan. Minä astun askeleen häntä kohti ja kuulen kuinka tyttö itkee sydäntäsärkevästi suruaan.
”Bella . . . Olen pahoillani.”
”Kaikki ovat pahoillaan . . . Edwardkin . . . Vain h-hokee k-kuinka pahoillaan hän on . . .” Bella nikottelee itkunsa lomasta. Tunnen olevani loukussa, en keksi yhtään lohduttavaa sanaa lausuttavaksi tytölle. Polvistun hänen vierelleen vaikka mieleni kieltää minua koskemasta tyttöön. Hitaasti lasken käteni Bellan harteille ja tyttö laskee päänsä rintaani vasten. Yritän kovasti olla tuntematta mielihyvää kosketuksen johdosta, mutta epäonnistun surkeasti. Tytön lämpö saa minut rentoutumaan ja huokaan hiljaa mielessäni.
”Meidän pitäisi paikata tuo haava”, sanon hetken kuluttua ja Bella nyökkää. Nostan tytön keveästi seisaalleen ja asetan hänet takaisin tutkimuspöydälle. Kumpikaan meistä ei sano enää mitään. Bellan poskille valuvat äänettömät kyyneleet muistuttavat minua kivusta jota tahtomattani tuotan hänelle. Haluaisin löytää ne ratkaisevat, lohduttavat sanat jotka saisivat kaiken näyttämään paremmalta, mutta hiljalleen alan ymmärtää ettemme voi selvitä tästä kivuttomasti. Kun vihdoin saan Bellan olan paikattua, tytön kyyneleet ovat jo ehtyneet. Minä kiedon käsivarteni hänen ympärilleen ja annan kaiken piilottamani tuskan velloa ylitseni.
Muutaman tunnin kulutta Bella tekee lähtöä. Vieläkään kumpikaan meistä ei osaa sanoa mitään, välillämme vallitsee kysyvä hiljaisuus. Mitä nyt tapahtuu? Muuttaako tämä mitään, vai ovatko nämä lopulliset hyvästit? Avaan Bellalle kohteliaasti ulko-oven kysymysten velloessa mielessäni. Tyttö katsoo minua ja laskee kätensä poskelleni.
”Carlisle, minä-”
En koskaan saa kuulla mitä tyttö aikoi sanoa, sillä juuri silloin Alice astuu esiin olohuoneen nurkan takaa.
Bella PoV
”Alice!” huudahdan ja tunnen punan leviävän poskilleni. Kuinka paljon tyttö on nähnyt? Vampyyrin silmät ovat kultaiset, mutta niiden ilme on kova ja kylmä. Samassa tajuan hänen tietävän kaiken. Carlisle jähmettyy liikkumattomaksi, mutta ihmeekseni hän ei ala selitellä mitään. Mies tuijottaa ottotytärtään silmiin anteeksipyytävä ilme kasvoillaan.
”Halusin niin kovasti uskoa olevani väärässä . . . Mutta kun sain näyn teistä kahdesta yhdessä, kun näin teidän suutelevan tässä samaisessa huoneessa . . . ” Alice pudistelee päätään julmistunut ilme upeilla kasvoillaan.
”Kuinka sinä saatoit?” tyttö kysyy Carlislelta, mutta vampyyri laskee katseensa lattiaan. Minun kurkkuani kuristaa ja tunnen kyyneleitä silmissäni. Silti tunnen selittämätöntä halua puolustaa Carlislea.
”Suutelemiseen tarvitaan kaksi”, mumisen Alicelle ja Carlisle katsahtaa minuun yllättyneenä.
”Bella . . .”
”Minä suutelin takaisin ja kadun sitä aivan hirveästi. Mutta usko pois, olen vihannut itseäni sen vuoksi viimeiset viisi viikkoa. Jos jotakuta syytellään, niin sen kuuluisi olla minä”, jatkan värittömällä äänellä. Carlisle aukaisee suunsa sanoakseen jotain, mutta Alice keskeyttää hänet.
”Sinulla ei ole oikeutta ottaa vastuuta tästä asiasta! Carlsile on paljon vanhempi kuin sinä, hänen pitäisi jo osata estää tällaiset joutavat ihastukset! Sinulla on vaimokin, vai minne unohdit Esmen!” Alice korottaa ääntään ja kääntyy takaisin Carlislen puoleen. Mies ei vieläkään sano mitään, mutta minä tunnen kiukun nousevan sisälläni. Kauhukseni huomaan astuvani askeleen lähemmäs Carlsilea.
”Joutava ihastus, vai mitä sanoit? Alice, luuletko etten itse osaa taistella ”joutavaa ihastusta” vastaan? Sinä tunnet minut, jos kyse olisi jostain niin merkityksettömästä, en koskaan olisi riskeerannut rakkauttani Edwardiin”, puolustaudun ja pakotan itseni kohtaamaan tytön pistävän katseen.
”Miten oikein yrität sanoa? En ymmärrä sinua, olet antanut kaikkesi saadaksesi Edwardin ja nyt puhut uudesta rakkaudesta!” Alice huutaa takaisin, en ole koskaan nähnyt häntä näin vihaisena. Päätäni alkaa äkisti kivistää ja huone heittää kärrynpyörän silmieni edessä. Tartun Carlislen käteen saadakseni tukea, mutta Alice repii kätemme erilleen. En kuule mitä hän kiljuu minulle, mutta pikkuhiljaa alan pelätä häntä. Hän näyttää nyt enemmän vampyyriltä kuin koskaan. Korvani täyttyvät voimistuvasta huminasta, yritän saada jotain tolkkua Alicen syytöksistä mutta kaikki puhe muuttuu käsittämättömäksi plörinäksi. Katseeni tavoittaa Carlislen, mies työntää Alicen miltei väkivaltaisesti kauemmas ja tarttuu minua vyötäisiltä. Hänen kylmät kätensä polttavat ihollani, yritän vääntäytyä kauemmas mutta mies on liian vahva. Carlisle tunnustelee haavaani, hänen silmänsä laajenevat ja näkökentässäni häivähtää jotain punaista. Mietin sekavasti, miksi ihmeessä en tunne mitään . . .
Sitten tulee pimeys.
A/N: Kommentteja? Jotenkin en itse osaa sanoa tästä osasta mitään . . .
Ilmoittakaa mahdollisista virheistä, kiitos.
