Nimi: Lasinsiruja ja kultaisia katseita osa 2
Kirjoittaja: MilzZzu
Genre: romance
Fandom: Twilight
Paritukset: Edward/Bella, Bella/Carlisle
Ikäraja: K - 11
A/N: Jatkoa tähän tarinaan, en omista hahmoja, juoni tulee mun mielikuvituksesta
Edward PoV ”Hän on kaunis.”
Kohotan pääni ja katson talolle päin. Ajatus on selvästi Carlislen, mutta ketä mies oikein kutsuu kauniiksi? Hieman kauempana metsässä Esme yrittää suostutella Jasperia palaamaan sisään joten hänestä ei ainakaan ole kyse. Sisällä on vain Bella, eikä Carlisle mitenkään voi . . .
”Nyt ymmärrän miksi Edward rakastaa häntä niin paljon. Hän on . . . uskomaton.” Ei epäilystäkään. Ajatus oli Carlislen ja Bella, minun Bellani . . . Nousen salamana ylös ja juoksen sisään. Vaikka tiedän ettei Carlisle tee mitään Bellalle, hänen ajatuksensa hämmentävät ja hiukan pelottavat minua. Miksi hän katsoo jotain jonka tietää kuuluvan minulle? Onko hän salannut minulta näitä ajatuksia pitempääkin? Ei, Carlisle ei tekisi niin. Ei koskaan.
Kun avaan työhuoneen oven, huomaan kuinka epätavallisen lähekkäin Bella ja Carlisle seisovat. Bella katsoo Carlislea kuin ei olisi koskaan ennen nähnyt miestä ja Carlislen silmät miltei hehkuvat. Tunnen kovan palan nousevan kurkkuuni ja tarraan Bellan käteen miltei liian lujaa.
”Bella ja minä lähdemme nyt”, sanon hiljaa ja alan vetää tyttöä ovelle. Bella ei irrota silmiään Carlislesta vieläkään, vaan hymyilee hiukan ja sanoo heihei. Sitten hän vasta suostuu seuraamaan minua.
”Edward, mikä sinun on?” Bella kysyy kun istumme autossa matkalla hänen kotiinsa. Puristan rattia niin lujaa että sormeni näyttävät katkeavan ja auto kaahaa tiellä ainakin 130 km/h.
”Ei mikään. Mitä Carlisle sanoi sinulle?” kysyn ja Bella hätkähtää hieman, aivan kuin olisin yllättänyt hänet jostain kielletystä.
”Miten niin mitä?” hän kysyy hieman hyökkäävästi. Huokaan syvään ja yritän rauhoittua. Carlislen ajatukset eivät jätä minua rauhaan.
”Niin, tuosta haavasta siis.”
Bella rentoutuu silminnähden ja hymyileekin hieman minulle.
”Se on vain pieni naarmu. Paranee muutamassa päivässä. Carlisle korjasi sen taitavasti. Hän on . . .” Bella punastuu äkisti ja lopettaa lauseensa kesken. Autoon laskeutuu kiusallinen hiljaisuus. Minä yritän uskotella itselleni ettei se ole mitään, että kaikki on hyvin. Mutta 109 vuoden kokemuksella tunnistan kyllä vaaran merkit. Silti en sano mitään ja loppumatka kuluu hiljaisuudessa.
Carlisle PoV Ulkona on alkanut sataa, pisarat läiskähtelevät ikkunoihin tasaisin väliajoin. Katselen niiden lentoa silmät lasittuneina, yritän kaikin tavoin kätkeä sisälläni myllertävät tunteet. Tunnen vieläkin nenässäni Bellan tuoksun, se on rattunut tämän talon jokaiseen kohtaan. Hän on kaikkialla. Ahditus sisälläni kasvaa entisestään, en ole pitkään aikaan tuntenut mitään näin vahvasti. Bellan kasvot ovat pinttyneet kuin polttettuina silmieni eteen, hänen hymynsä muisto saa minutkin hymyilemään. Pelkään itseäni ja häpeän tunteitani. Bella kuuluu Edwardille, kuinka voin olla niin itsekäs ja ihastua . . . Ihastua häneen. Sitäkö tämä on? Ihastumista? Niin kuin pikkupoikana, kauan kauan sitten. Minun on lopetettava tämä typeryys. En halua sotkea poikani tulevaisuutta saati sitten omaani. Olenhan minä hallinnut janoani monta sataa vuotta, yhden typerän tunteen salaaminen ei takuulla tule olemaan niin vaikeaa.
”Rakas?”
Käännyn ympäri, Esme seisoo ovenraossa katsellen minua kultaisilla silmillään. Häntä minä rakastan, hän on minun. Oma Esmeni.
”Miksi Edward vei Bellan niin kovalla kiireellä täältä pois?”
Vedän syvään henkeä ja pakotan kasvoilleni hymyn. Astelen naisen luo ja suljen hänen kätensä omieni väliin.
”Edward on vain vielä hieman järkyttynyt tapahtuneesta. Annetaan hänelle aikaa”, valehtelen tyynesti ja painan suukon Esmen otsalle.
”Pitäisikö sinun puhua hänelle? On tapahtunut niin paljon . . .” Esme epäröi. Minä vedän hänet syliini ja huokaan. Hän tuntuu niin hyvältä, tutulta ja turvalliselta.
”Kyllä minä puhun hänelle. Annetaan hänen selvittää päätään hetki.”
”Niin, ehkä niin on paras.”
”Luota minuun, rakas.”
”Tottakai. Rakastan sinua”, Esme kuiskaa korvaani ja minä suljen silmäni rauhan vallatessa mieleni.
”Minäkin sinua. Ikuisesti.”
Bella PoV Kuluu kaksi viikkoa ennen kuin Edward vie minut uudelleen kotiinsa. Hän yritti pitää minut sieltä pois naurettavien tekosyiden varjolla, mutta minä näin niiden lävitse. Sitten koitti se päivä kun hänen oli lähdettävä metsästämään.
”Edward . . .”
”Niin, rakas?” Edward kysyy pehmeästi. Me makaamme sängylläni, kasvotusten ja hänen kultaiset silmänsä pitävät minua otteessaan.
”Sinä menet metsästämään tänään, eikö?”
”Niin menen, mutta olen poissa vain muutaman päivän, jos sitäkään”, Edward tokaisee heti ja katsoo minua jo hieman varuillaan.
”Voisinko minä tulla käymään teillä sillä välin? En ole nähnyt Alicea pitkään aikaan ja minulla on kova ikävä häntä”, kysyn viaton ilme kasvoillani. Jossain syvällä sisimmässäni tunnen syyllisyyden pistoksen. Alice ei ole ainut jota en ole nähnyt pitkään aikaan. En voi itselleni mitään, minun on pakko nähdä hänet uudelleen, puhua hänelle, koskettaa häntä . . .
”Bella . . . ”
Edward katsoo minua hieman surullisesti, hänen suunsa avautuu niin kuin hän aikoisi sanoa vielä jotain ja hetken ajan minä pelkään että hän vihdoin kykenee lukemaan ajatukseni. Mutta sitten hän kääntää katseensa pois ja nyökkää.
”Hyvä on. Tule vain, Alice ilahtuu varmasti.”
”Kiitos”, vastaan hymyillen ja alan pakkailla tavaroitani yökyläilyä varten. En huomaa kuinka Edwardin kauniit silmät tummuvat kunnes ne ovat kullanruskean sijasta pikimustat.
”Bella! Bella!” Alice huutaa innoissaan ovelta ja syöksyy halaamaan minua, hänen pieni vartalonsa tuntuu pelkältä höyheneltä sylissäni.
”Hei, rauhoitu vähän”, nauran halatessani lujasti ystävääni. Alice suikkaa pikaisen suukon poskelleni ja vetää minut sitten sisätiloihin puhuen koko matkan ajan.
”Hei, odota vähän, hyvästelen Edwardin”, vastustelen ja käännyn katsomaan taakseni. Hämmästyn huomatessani Edwardin kadonneen.
”Ehkä hän ei halunnut keskeyttää juttutuokiotamme”, Alice lohduttaa mutta huomaan hänen äänessään pientä kireyttä.
”Niin. Niin kai. Keitä muita täällä on?” kysyn ja tunnen käsieni hikoavan hieman. Rauhoitu Bella, ajattelen ja huokaan syvään. Alice katsahtaa minuun hymyillen ja istuttaa minut sohvalle viereensä.
”Vain sinä ja minä. Mutta minäkin lähden huomenna metsästämään. Jasper tulee hakemaan minua, toivottavasti et pahastu.”
Tuijotan eteeni tuskin kuulematta Alicen katuvaa kysymystä. Hän ei siis olekaan täällä. Tunnen nolouden punan nousevan kasvoilleni. Minä typerä luulin että hänkin tunsi jotain olevan välillämme, mutta se olikin vain minun mielikuvitustani. Tietenkin, kuinka typerä olenkaan ollut! Ja Edward, poika varmaan luuli että olen vihainen hänelle tai jotain, koska olen ollut liian kiireinen ruokkiessani harhaluulojani. En voi uskoa että oikeasti uskoin että minä ja Carlisle . . . Että me olisimme ehkä . . . Minä en todellakaan ollut järjissäni kuvitellessani moista.
”Bella?”
”Mmm?”
”Mitä sinä mietit?” Alice kysyy hieman huolestuneena. Painan kasvot käsiini ja vedän syvään henkeä.
”Mietin vain kuinka totaalinen ääliö minä olen”, vastaan ja Alice alkaa heti väittämään vastaan. Minä en huomioi hänen lohdutusyrityksiään vaan syyllistän hetken itseäni ja päätän sitten hyvittää kaiken Edwardille. Minä olen hyvä vaan ihmissuhteiden tuhoamisessa ja mielipahan tuottamisessa. Mutta nyt se loppuu. Tästä lähtien lupaan olla parempi ihminen. Edwardin takia. Jotta mikään ei enää koskaan tule meidän väliimme.
”Minä niin rakastan häntä”, kuiskaan hiljaa mutta Alice kuule sanani. Ja hän ymmärtää. Tietenkin, sillä maailmassa ei ole ketään muuta joka hallitsisi sydäntäni niin voimakkaasti kuin Edward.
Seuraavana aamuna herään Cullenien sohvalta niska epämukavasti taipuneena käsinojan yli. Alice oli yrittänyt siirtää minut sänkyyn, mutta olin vastustellut niin vakuuttavasti ettei hän ollut viitsinyt siirtää minua nukkuessani. Aurinko paistaa leveistä ikkunoista huoneeseen saaden seinät näyttämään kullatuilta. Huokaan syvään ja nousen istumaan. Haron sekalaisia hiuksiani ja venyttelen nautinnollisesti On aika lähteä kotiin. Onneksi Edward tulee pian takaisin, ikävöin häntä jo nyt. Huomaan hymyileväni hieman kun ajattelen häntä. Juuri kun olen kävelemässä ulos ovesta, kuulen tuskallisen tutun äänen kuiskaavan nimeni.
”Bella?”
Tiedän heti kuka seisoo takanani. Sdämeni heittää villin kuperkeikan ja kaikki päätökseni vahvemmasta Bella Swanista murenevat palasiksi. Hengitykseni kiivenee ja käteni hikoavat. Kiroan heikkoa ihmisruumistani ja avaan oven ammolleen mutten astu ulos. Odotan jotain, merkkiä häneltä. Mitään ei tapahdu. Nielen pettymykseni ja astun kynnykselle.
”Bella!”
Käännyn salamana ja kohtaan hänen kiinteän tuijotuksensa. Carlisle Cullen seisoo edessäni puhtaan valkoisessa paidassa ja istuvissa farkuissa näyttäen taivaasta pudonneelta enkeliltä joka on hukannut siipensä rajussa lennossa. Minä yritän, yritän todella kovasti olla katsomatta hänen silmiinsä mutten voi halulleni mitään. Minä uppoan siihen, kultaiseen hurmokseen joka tuijottaa minua vain muutaman askeleen päässä.
”Älä katso minua Bella. Lopeta enne kuin pilaamme kaiken”, Carlisle kuiskaa, mutta hänen äänensä ei tue hänen sanojaan. Se on pyytävä, anova ja täynnä tukahdutettua tunnetta, joka voisi olla . . . Kiintymystä? Mutta kuinka syvää sellaista?
”Minä yritän, mutta sinä et juurikaan auta asiassa”, vastaan ääni täristen ja käännän katseeni pois. Kuinka vaikeaa tämä kaikki on . . . En pysty kävelemään pois,en pysty kääntämään hänelle selkääni.
”Sinun piti olla metsästämässä”, sanon syyttävällä äänellä ja istun takaisin sohvalle, sillä jalkani eivät enää tunnu luotettavilta.
”Niin. Niin piti, mutta minut hälytettiin tarkistamaan yksi potilas ja minun oli tultava siistiytymään ensin . . . En tiennyt että sinä olet täällä”, hän sanoo ääni vaimeten ja huoneeseen laskeutuu ahdistunut hiljaisuus. Minun on oltava vahva, tiedän sen, mutta jostain syystä en pysty nousemaan ylös.
”Carlisle . . . Mitä tapahtui? Siellä huoneessa, kun sidoit haavaani . . . Oliko se vain minun mielikuvitustani vai oliko . . . Oliko meidän välillämme jokin yhteys?” kysyn ja toivon koko sydämestäni hänen vastaavaan että olen kuvitellut kaiken, että olen tyhmä pieni tyttö joka ei tiedä maailmasta vielä mitään. Mutta sen sijaan mies vain seisoo hiljaa ja tuijottaa ulos ikkunasta. Tunnen kiukun nousevan sisälläni, äkkiä minulla on riittävästi voimaa nousta ja kävellä hänen eteensä. Ravistan häntä hartioista ja huudan:
”Vastaa! Vastaa nyt, äläkä juokse tätä karkuun!”
”Taivas minua auttakoon”, Carlisle kuiskaa saaden minut hämmentymään tuskaisella katseellaan. Sitten hän tarttuu minua hellästi vyötäisiltä ja suutelee minua.
Ensiksi en tunne mitään. Seison vain siinä enkä ymmärrä mitä tapahtuu. Mutta sitten sydämeni alkaa lyödä kiivaammin kuin koskaan, tunnen veren kohisevan suonissani ja koko vartaloni karahtaa kuumaksi. Carlisle on aivan erilainen suutelija kuin Edward. Mies tietää tarkalleen mitä tekee, hän pitää minua lujasti sylissään tietäen ettei satuta minua. Carlisle nostaa toisen kätensä niskaani ja vetää minua lähemmäs. Minä en hallitse tilannetta lainkaan, heittäydyn miestä vasten ja vartalomme törmäävät toisiinsa kuin jää ja tuli. Suudelma muuttuu vaativammaksi, minä en saa henkeä mutten välitä, en välitä mistään. Carlisle ei enää pidättele mitään, hän pitelee minua jo miltei liian kovaa ja ellen olisi niin hurmoksessa minuun sattuisi jo hieman. Ja sitten vampyyri vetäytyy taaemmas raskaasti huohottaen. Minä valun polvilleni lattialle ja yritän saada henkeä. Carlisle katsoo minua ja hänen silmänsä ovat kuin tulta, kultaista sellaista.
”Ei Bella-rakas. Sinä et todellakaan kuvitellut tätä kaikkea”, hän sanoo ja huomaan hänen virnuilevan kuin pikkupoika. En osaa tehdä muuta kuin vastata hymyyn.
A/N: Okei, eli kommenttia. Oliko näkökulmien vaihtelua liikaa, kulkiko juoni? Kirjotusvirheitä voi olla.