Author:JuonpunutMunkki
Rating:S
Char.:Kelmit
Genre:huomr, drama
Summary:Kertoo syyskuun 1. päivän tapahtumia vuodelta 1971, eli vuodelta, jolloin Kelmit aloittivat Tylypahkassa.
A/N:Juuh, eli tulipahan tässä joku puol kuukautta sitten kirjottaa tämmönen pätkä ja nytte se on sitte valmis. Toivottavasti tykkäätte. Mainitaanpa vielä että YLLÄTYS YLLÄTYS en omista näitä henkilöitä, paikkoja enkä paljon muutakaan tästä ficistä vaan kaikki kuuluu J.K. Rowlingille, ookei?
Kuinka Kelmit Kohtasivat?
"Sirius, kultaseni! Kiirehdihän nyt! Et varmastikaan halua myöhästyä junasta!" kantautui rouva Mustan ääni alakerrasta.
"En halua, äiti!" Sirius huikkasi takaisin ja nakkasi viimeisen sukkaparin arkkuunsa. Hän pamautti arkun kiinni. 11-vuotias poika vilkaisi vielä kerran ympäri huonettaan ja lähti sitten arkku perässään rämisten alas.
Hänen isänsä odotti häntä eteisaulassa. Herra Musta oli pukeutunut tummaan pukuun. Hänellä oli kaulassaan vihreä kravatti ja kainalossaan hän piti tumman purppuraa knallia.
"Noniin, Sirius! Nyt sinä vihdoin pääset Tylypahkaan jatkamaan sukusi perinteitä Luihuisen ylväässä tuvassa!" herra Musta julisti kuin mikäkin kuningas.
”Isä? Entä jos en pääsekään Luihuiseen?” Sirius kysyi arasti.
”Älähän höpsi, poikani! Totta kai sinä pääset! Olethan sentään Musta! Tulehan nyt!” herra Musta naurahteli ja lähti ulos ovesta Siriuksen seuratessa kannoilla.
James Potter riuhtoi painavaa matka-arkkuaan kohti laitureita 9 ja 10. Hänen kannoillaan kävelivät hänen isänsä ja äitinsä. Jamesista oli kerrassaan masentavaa, että hänen vanhempiensa oli välttämättä saatettava hänet junaan asti. Aivan niin kuin hän olisi joku pikkuvauva.
”No, tässä sitä sitten ollaan, James! Muistathan miten laiturille pääsee?” herra Potter kysyi kyykistyttyään poikansa tasolle.
”Muistan, isä. Ei teidän oikeesti tarvi tulla laiturille, kyllä mä pärjään! ” James sanoi toiveikkaana.
”No ei tietenkään tarvitse! Mutta kyllähän me haluamme nähdä pikku-Jamesimme lähtevän ensikertaa kouluun!” rouva Potter sanoi iloisesti. ”No, menehän nyt, tulemme ihan perässä!”
Remus Lupin seisoskeli isänsä vieressä helakanpunaisen junan edessä. Pojalla oli kasvoillaan pelokas ilme.
”Isä, mitä jos joku saakin tietää? Mitä jos kukaan ei uskalla olla kaverini?” Remus nyyhki isänsä hihaan.
”Remus. Vain henkilökunta tietää ja Dumbledore on vannonut, että kukaan ei ikinä paljasta salaisuuttasi. Ja tietenkin sinä saat ystäviä. Olet mukava poika, kunhan uskallat tulla esiin! ” herra Lupin lohdutti.
”Niin kai sitten. Kirjoitattehan te?” Remus kysyi ja pyyhki silmäkulmansa paidan helmaan.
”Totta kai!” herra Lupin hymyili pojalleen, juuri kun junan pilli soi. ”Menepäs sitten!”
Remus kiipesi junaan pienikokoisen pojan perässä.
Peter Piskuilan kipitti käytävällä niin nopeasti kuin vain pystyi raskaan kantamuksensa kanssa. Hän vilkuili vähän väliä takanaan kulkevaa väsyneen näköistä poikaa. Tuo poika pelotti Peteriä hieman. Sitten poika menikin istumaan vaunuosastoon, jonka ohi Peter oli juuri kulkenut. Juuri kun Peter ehti huokaista helpotuksesta, hän huomasi tulleensa veturiin. Hän oli kulkenut koko junan läpi ja se väsynyt poika oli vienyt viimeisen vapaan osaston.
”Hitsi!” Peter vinkaisi ja kääntyi takaisin. Hän yritti mennä väsyneen pojan osaston ohi mahdollisimman huomaamattomasti, mutta turhaan. Juuri kun Peter oli kohdalla, osaston ovi liukui auki.
”Olitko sinä tulossa tänne?” Remus kysyi. Peter ei peloissaan saanut sanaa suustaan ja päätti sitten vain ravistaa päätään.
”Kyllä sinä voit tulla, muualla on aika täyttä. Minä käyn vain vessassa.” Remus sanoi ja viittasi Peterin istumaan. Sitten hän lähti ja jätti Peterin seisomaan paikalleen kuin kangistettuna.
Sirius istui muutaman toisluokkalaisen luihuisen kanssa. Hän kuunteli poikien juttuja tuvasta. Hetki hetkeltä Sirius halusi aina vain vähemmän ja vähemmän Luihuiseen.
”… sitten se köntys liukastui ja kaatui pää edellä vessanpönttöön! Juuri siihen mihin olin juuri pissannut!” yksi pojista lopetti juttunsa ja muut repesivät ilkeään nauruun.
”Musta, miksi ei naurata?” poika kysyi.
”Mun pitää mennä vessaan.” Sirius sanoi ja tempasi matka-arkkunsa alas telineeltä. Sitten hän lähti vikkelästi ulos osastosta.
James rakensi korttitaloa osaston lattialla. Häntä kummastutti osaston ulkopuolella oleva poika, joka ei ollut liikkunut kymmeneen minuuttiin. James oli osastoon tullessaan koittanut jutella pojan kanssa, mutta poika ei puhunut. James asetteli viimeiset kaksi korttia paikalleen. Hän ehti ihastella työtään vaivaiset viisi sekuntia, kun osaston ovi liukui auki. Oven luoma tuulahdus kaatoi Jamesin talon.
”Anteeks. Voinko mä istua täällä, muualla ei oo oikein tilaa?” Sirius kysyi.
”Joo, tuu vaan. Mä oon James Potter, kuka sä oot?” James kysyi ja nousi penkille istumaan.
”Sirius Musta. Hieno talo. Tai siis oli.” Sirius naurahti hermostuneesti.
”Kiitti.”
”Kuka toi on?” Sirius viittasi Peteriin päin.
”En tiiä, se seiso tossa kun mä tulin.” James tokaisi. Sirius nousi ylös ja meni Peterin luokse.
”Heippa! Kuka sä oot?”
Ei vastausta.
”HOI!” Sirius huusi ja heilutti kättään vimmatusti. Peter räpäytti vihdoin silmiään ja nosti kätensä ikään kuin suojaksi Siriuksen ’hyökkäykseltä’.
”M-mä oon P-p-p-peter P-piskuilan! Älä satuta mua!” Peter vinkaisi.
”No en! Tule istumaan!” Sirius virnisti ja meni takaisin osastoon. Peter vilkaisi poikia arasti ja hivuttautui sitten mahdollisimman vähäeleisesti istumaan.
”Mihin tupaan te toivotte pääsevänne?” James kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Rohkelikkoon, mutta joudun varmaan Puuskupuhiin.” Peter sanoi nolona. ”En osaa mitään.”
”Minä pääsen varmana Rohkelikkoon! Kukaan ei ole niin Rohkelikko kuin minä!” James julisti. ”Mites sinä, Sirius?”
”Noh, vanhempani haluaisivat minun menevän Luihuiseen, koko suku on ollut siellä. Mutta minä kyllä mielummin menen vaikka Puuskupuhiin kuulemieni juttujen perusteella.” Sirius sanoi.
”Ööh… hei. Minä istuin täällä.” Remus oli tullut oven suuhun.
”Moi! Muualla oli täyttä niin mekin tultiin sitten tänne! Istu!” James sanoi iloisesti ja viittasi Remuksen viereensä. Remus istui hieman epävarmana.
”Mä oon James Potter! Ja nämä on Sirius Musta ja Peter… Piskala?” James katsoi Peteriä kysyvästi.
”Piskuilan.” Peter korjasi varovasti.
”Remus Lupin. Kuulin kun puhuitte tuvista. Minä haluaisin Rohkelikkoon. Isäkin oli siellä.” Remus sanoi istuttuaan alas.
”Joo, muut tuvat on aika turhia! Rohkelikkoon vaan!” James kailotti. Silloin vaunuosaston ovi aukesi ja kalpea poika ilmaantui ovi aukkoon.
”Tekö toivotte pääsevänne Rohkelikkoon?” poika sanoi.
”Jep! Mihis sinä?” Sirius sanoi katsoessaan poikaa.
”Luihuiseen tietysti. Kaikki mahtavimmat velhot ovat tulleet sieltä, kaikkihan sen tietää!” poika sanoi mahtipontisesti.
”Luihuinen on täynnä sontaa!” James ilkkui. ”Varmaan samaa tavaraa kuin tuo sinun hiuksissasi roikkuva lima!”
”Oletko kuullut suihkusta, Ruikuli?” Sirius säesti mittaillessaan hintelää poikaa katseellaan. Poika veti sauvansa esiin farkkujen taskusta ja tähtäsi sillä vuoroin Siriusta ja Jamesia.
”Et sä osaa taikoa!” James jatkoi pilkantekoa. ”Varo, ettei sauva lipeä rasvasista käsistä!”
”Sev!” kuului huuto käytävästä ja poika laski sauvansa. Hän ei kuitenkaan irrottanut katsettaan nelikosta.
”Mitä täällä tapahtuu?” kysyi pojan viereen ilmestynyt punatukkainen tyttö.
”Ei mitään, Lily, mennään.” poika sanoi ja lähti pois. Lily jäi vielä jälkeen.
”Mitä tuo oli olevinaan?” hän kysyi nelikolta.
”Ei mitään. Kunhan vain tässä juteltiin.” James sanoi omasta mielestään suloisesti. ”Tuvista ja näin. Kuka sinä muuten olet?”
”Miksi Severus sitten veti sauvansa esiin?” Lily jätti Jamesin kysymyksen huomioimatta. James nousi ylös ja tepasteli tytön luokse käsi ojossa.
”James Potter, hyvää päivää ja mikä mahtaa olla tämän kauniin neitokaisen nimi?” James virnisti kätellessään tyttöä.
”L-Lily Evans.” Lily sanoi ja punastui hieman.
”Haluaisitko jäädä tänne istumaan?” James kysyi reippaasti.
”Ööh… En voi, istun jo tuolla vähän kauempana.” Lily sanoi.
”Ai. Okei.”
”Menen nyt, heippa!” Lily sanoi ja lähti.
”Mä en tykänny siitä hepusta yhtään.” Sirius tuhahti, kun James istui alas.
”En mäkään. Siitä tulee takulla Luihuinen, ihme rasvaletti.” James myötäili katse vielä käytävällä harhaillen.
”Ihan sama mihin menee, kuhan mä en joudu samaan tupaan!” Sirius ilmoitti.
”Eihän se kyllä kovin mukavalta tyypiltä vaikuttanut. Piti tulla tänne vain kertomaan, että haluaa Luihuiseen, kun ensin on kuunnellu meidän juttuja.” Remus liittyi keskusteluun.
”Ihme tyyppi. Miks sä sitä sanoi, Sirius?” James kysyi.
”Ruikuliks!” Sirius naurahti.
”Osuvaa.” Remus sanoi.
”Mutta se tyttö oli ihan kiva.” James sanoi ja kääntyi taas käytävään päin.
”No joo, mutta se oli Ruikulin kaveri.” Peter huomautti.
”No ihan sama, me mennään silti naimisiin!” James totesi.
Neljä poikaa juttelivat koko matkan Tylyahon asemalle. Kaikilla oli hauskaa. James ja Sirius olivat kaikista kovaäänisimmät loppuun asti. Peter nauroi melkein jokaiselle kaksikon vitsille aluksi ihan vain siksi, että halusi kuulua porukkaan, mutta sitten hän älysi, että pojilla oli oikeasti hyviä juttuja. Remus ei juuri vitsaillut, mutta jutteli kyllä koko ajan reippaammin. Porukan lempipuheen aiheeksi selvisi melkein heti Ruikulin moittiminen. Kaikilla oli nyt jotain, mitä heillä ei ennen ollut. Ystäviä. Remus oli onnettomuutensa takia viisivuotiaasta asti ollut kotona, eikä hän siis juuri ollut tavannut ketään, joka ystäväksi olisi sopinut. Peter taas oli aina ollut hyljeksitty kaikissa pihan lasten leikeissä. James oli käynyt jästien ala-astetta, mutta kukaan ei pitänyt hänestä, koska hän oli rikkaan perheen ainoa, pilalle hemmoteltu lapsi. Sirius taas oli aina ollut kotona ja leikkikaverina hänellä oli aina ollut vain kaksi vuotta nuorempi Regulus-veli. Poikien vanhemmat olivat sitä mieltä, että jästilapset olivat käytännössä yhtä arvokkaita kuin kasat kävelevää lehmänlantaa ja sellainenhan ei heidän poikiensa leikkiseuraksi kävisi.
Sirius, James, Remus ja Peter seurasivat muiden ensiluokkalaisten perässä jättiläismäistä miestä, jolla oli sotkuinen tukkapehko ja paksu leukaparta. Jättiläinen johdatti oppilaat järven rantaan, jossa he järjestäytyivät kolmen tai neljän hengen venekuntiin, joissa he seilasivat kohti taivaanrantaan piirtyvää linnaa.
Venematkan ajan järvellä vallitsi taianomainen hiljaisuus, jota rikkoi välillä ihastuneet huokaukset ja veneiden hiljainen liplatus. Remus tuijotteli haltioissaan linnaa, joka loisti kauniisti kuunvalossa. Peter katsoi alas mustaan veteen, josta hänen kuvajaisensa hymyili hänelle. Sirius tuijotteli tähtiin. Jamesin katse oli kiinnittynyt edellä kulkevan veneen keulaan, jossa pitkät punaiset hiukset hulmusivat tuulessa.
James havahtui, kun Sirius tökkäsi häntä käsivarteen. Poika osoitti veneen pohjaa. Pohjassa oli kuivunutta merilevää. James katsoi Siriusta, joka virnisti ovelasti. James ymmärsi heti, mistä oli kyse. James nappasi levää ja kastoi sen vedessä. Sitten hän pyöritti siitä pallon. Hän nakkasi pallon korkeassa kaaressa eteenpäin. Pallo tippui suoraa edessä kulkevassa veneessä istuvan Severuksen päähän. Sirius, James ja Peter repesivät nauruun, kun Severus alkoi haroa levää hiuksistaan. Remus oli huomannut tilanteen ja naurahti hänkin. Lily katsoi nelikko ilkeästi ja sanoi jotain Severukselle. Poika vilkaisi taakseen vihaisesti ja kääntyi sitten takaisin eteenpäin juuri ennen kuin ensimmäiset veneet tyssäsivät rantaan.
Jättiläinen johdatti lapset linnan pihan poikki linnan suurille tammioville, jossa heitä oli vastassa noin viisikymppinen, tiukannäköinen nainen.
”Kiitos, Hagrid, toivottavasti ei ollut ongelmia?” nainen tervehti jättiläistä.
”Ei alkuunkaa, professori McGarmiva, ei alkuunkaan.” Jättiläinen naureksi. Nainen kääntyi nyt oppilaisiin päin.
”Hyvää iltaa. Minä olen professori Minerva McGarmiva, tämän koulun muodonmuutosten opettaja sekä vararehtori. Siirrymme näinä hetkinä suureen saliin, jossa osallistutte lajitteluseremoniaan. Seremonia on arvostettu osa koulumme historiaa, joten toivon, että osaatte käyttäytyä asiallisesti. Käykää sisään.” nainen sanoi ja johdatti oppilaat eteisaulaan. Ensiluokkalaiset tuijottivat hetken ihmeissään lukuisia soihtuja ja liikkuvia maalauksia seinillä, kunnes eteisaulaan laskeutui painostava hiljaisuus, jota rikkoi vain puisten pariovien takaa kuuluva iloinen puheenhelinä.
Professori McGarmiva avasi hiljaa narahtavat ovet ja nyt hiljeni jo suuri salikin. Ensiluokkalaiset tungeksivat saliin vanhempien oppilaiden tuijottaen. Jostain nousi käsiä huiskuttamaan nuoremmille sisaruksille tai muille tutuille. Sirius tuijotteli luihuisen tupapöytää. Ei tuonne, hän ajatteli.
McGarmiva oli tuonut oppilaiden eteen vanhan hatun. Tuntui kuin koko sali olisi pidättänyt hengitystään. Sitten, hatun lieri repesi auki ja hattu alkoi laulamaan.
”Heipä hei, koululaiset,
Nuoret miehet että naiset.
Oon lajitteluhattu,
koska näin kerran sattu:
Neljä viisasta kerran pohti,
miten parhaiten nuoria johti,
Oli Luihuisella tuuma,
opastan niitä jotka hamuavat suurta,
Korpinkynsi mietiskeli,
oppia saa jos tiedonjanosta eli.
Rohkelikko julisti,
oppilaan on aina toimittava urhoollisesti,
Puuskupuh yhtyi mietintään,
Oppia saa kuka oppia vaan mieliikään.
Näin syntyi neljä tupaa,
mut kuka säätää nuoren suuntaa?
Tätä hattua silloin nostettiin,
ja näin ne ongelmat poistettiin.”
Sali puhkesi raikuviin suosionosoituksiin. Sirius, James, Remus ja Peterkin taputtivat mukana.
”Riimittelevä hattu?” Sirius naurahti.
”Kun nimenne lausutaan, istutte jakkaralle ja laitatte hatun päähän. Sitten menette sen tuvan pöytään, johon hattu teidät lajittelee. Noniin, Daphne Allen!” McGarmiva kuulutti.
Ronski tyttö eturivistä tömisteli jakkaralle. Hetken hiljaisuuden jälkeen hattu kajautti tytön tuvaksi Luihuisen. Salissa raikui taas suosionosoitukset.
”Rick Amos!” McGarmiva ilmoitti. Vaaleahiuksinen poika lajiteltiin Korpinkynteen. Hänen jälkeensä kaksi tyttöä ja kolme poikaa lajiteltiin kukin Puuskupuhiin.
”Lily Evans!”
Punatukkainen tyttö käveli rivakasti jakkaralle. James tuijotti tyttö silmä kovana. Lily huomasi Jamesin tuijottavan ja katsoi äkkiä vihaisesti muualle. Hattu kailotti Lilyn tuvaksi Rohkelikon ja lajittelu jatkui. Kaksi tyttö lajiteltiin Luihuiseen ja yksi poika Puuskupuhiin.
”Severus Kalkaros!” McGarmiva sanoi. Sirius ja James tirskuivat kun poika löntysti selkä kumarassa jakkaralle. Heti kun hattu koski pojan hiuksia se hihkaisi:
”Luihuinen!”
Kalkaros hiippaili Luihuisen pöytään.
”Hah, hattukaan ei viitsinyt olla liian kauaa kosketuksissa tuon letin kanssa!” James sanoi ehkä hieman liian kovaa, sillä McGarmiva loi häneen tuiman katseen.
John Lakeside meni Korpinkynteen, jonka jälkeen McGarmiva kutsui Remuksen jakkaralle. Remuksen kävellessä kohti koroketta, hän tavoitti rehtori Dumbledoren katseen, joka hymyili rohkaisevasti. Remus istui jakkaralle itsevarmana ja kohta hänet lajiteltiin Rohkelikkoon.
Harry Moore lajiteltiin Korpinkynteen ja hänen ilmeisestikin identtinen kaksoisveljensä Ian meni perässä.
”Sirius Musta!”
Sirius käveli nopeasti jakkaralle ja veti hatun päähänsä. Jännittävän hetken jälkeen hattu julisti Siriuksen tuvaksi Rohkelikon. Poika pomppasi alas jakkaralta ja juoksi täyttä vauhtia Remuksen viereen pöytään. Muutama vanhempi Rohkelikko taputti häntä selkään. James huomasi Lily Evansin huokaavan syvästi.
”Peter Piskuilan!”
Peterin kasvoilta valahti väri. Rajusti täristen poika hoippui jakkaralle ja painoi hatun päähänsä. Hetken kuluttua hattu sanoi:
”Puusk… ääh, Rohkelikko!”
Peter sätkähti jakkaralla niin, että se kaatui. Naurumetakan saattelemana hän istui Rohkelikon pöytään Siriuksen viereen. Regina Pocket lajiteltiin Rohkelikkoon ja sitten tuli Jamesin vuoro asettua jakkaralle. Hattu teki nopean päätöksen ja lajitteli jo viidennen peräkkäisen Rohkelikon. James istui ystäviensä viereen ja koitti tavoittaa Lily Evansin katseen. Tyttö kuitenkin tuijotti päättäväisesti, kun Tony Rivera meni Luihuiseen.
Viimeiseksi lajiteltiin kaksi tyttöä Rohkelikkoon ja Puuskupuhiin. Neljä tyttöä meni Korpinkynteen ja kolme poikaa Luihuiseen.
Rehtori Dumbledore nousi seisomaan ja sali hiljeni.
”Tervetuloa ensiluokkalaiset! Ja tervetuloa takaisin niille, jotka eivät enää olekaan ensiluokkaisia! Taas on aika aloittaa uusi vuosi Tylypahkassa. Olen ymmärtänyt, että minun olisi pidettävä jonkinlainen puhe, mutta ette varmaankaan pane pahaksenne, jos teen sen vasta ruuan jälkeen?” Dumbledore säteili oppilaille ja istui alas. Tyhjille tarjottimille ja vadeille ilmestyi tyhjästä mitä herkullisimpia ruokia.
Sirius latasi lautasensa kukkuroilleen kanankoipia, pihviä, lohkoperunoita ja perunamuusia. Jamesille ja Peterille syntyi kiista viimeisestä Siriuksen jättämästä kanankoivesta ja Sirius katkaisi riidan tarjoamalla koiven hänen vieressään istuvalle kuudesluokkalaiselle tytölle.
”Kiitos!” tyttö sanoi hymyillen.
”Eipä kestä!” Sirius sanoi ja virnisti takaisin.
”Oletteko te pojat iloisia, kun pääsitte Rohkelikkoon?” tyttö kysyi silmäillen nelikkoa.
”Jep! Mutta toisaalta, eihän minulle nyt muuta vaihtoehtoa olisi ollutkaan. Näit itsekin, kuinka hattu ilmoitti tuvan heti.” James sanoi ylpeänä ja haukkasi Siriukselta pihistämäänsä kanankoipea. ”Kuka sinä muuten olet?”
”Ai, olen Jenny. Jenny Cooper.” tyttö kertoi.
”Niin. Ja Jenny on muuten paras etsijä koko koulussa!” keskusteluun liittyi nyt Jennyn vieressä istuva poika.
”Äh, pää kiinni, Smith!” Jenny sanoi tylsistyneenä.
”Mutta kun olet! Ja parhaimman näköinenkin, ihan näin muuten vaan.” poika sanoi ja virnisti nuoremmille.
”Lopeta ajoissa, Smith! Mä en jaksa kuunnella tota taas vuotta!” Jenny tulistui.
”Älä nyt, Jen!”
”Nyt riitti. Pojat, oli kiva tutustua, mä meen tästä tuonne istumaan, heippa!” Jenny sanoi ja lampsi matkoihinsa. Smithiksi kutsuttu poika tuijotti hetken tytön perään ja kääntyi sitten poikiin päin.
”Kumma muija, oon koittanu kysyy sitä ulos jo neljä vuotta, mutta se ei lämpee! Mutta mitäs jätkät? Mitkäs aineet kiinnostaa?” Smith kysyi ja nappasi Peterin lautaselta ranskalaisia.
”Pimeyden voimilta suojautuminen. Ja loitsut.” James sanoi. Sirius nyökytteli.
”Minä odotan muodonmuutoksia ja loitsuja. On pimeyden voimilta suojautuminen varmasti kivaa, mutta…” Remus liittyi keskusteluun.
”Ja lentotunnit!” James syttyi yhtäkkiä. ”Mä rakastan lentämistä!”
”Sama vika. Ai, mä en oo muuten esittäytyny, Ted Smith, Rohkelikon huispausjoukkueen kapteeni ja lyöjä.” Smith sanoi.
”Hitsi, oikeesti?” James kysyi haltioissaan. Smith nyökkäsi.
”Mä en oo oikeen ikinä tykänny lentämisestä.” Peter huokaisi. James katsoi häntä niin kuin jotain kummajaista.
”Miten ei voi tyk…” Jamesin lause jäi kesken, kun hän huomasi, että Dumbledore oli taas noussut ylös.
”Noniin, nyt ovat kaikki saaneet ruokaa mahaansa! Sitten siihen puheeseen. Tai no sanotaan, että muutamaan ilmoitukseen. Eli. Opettajakunnassa on tapahtunut muutoksia. Taikaeläinten hoitoa palaa opettamaan professori Warrington. Ilokseni voin ilmoittaa, että myös professori Lipetit palaa opettamaan loitsuja parannuttuaan nyt täydellisesti jurttikuumeestaan. Pimeyden voimilta suojautumista opettaa tänä vuonna professori Tuonela, toivottakaamme hänelle menestystä. Riistanvartijamme Hagrid on pyytänyt minua muistuttamaan, että linnan tiluksilla sijaitseva metsä on edelleenkin kielletty alue oppilailta. Vahtimestari Forgh on laatinut uuden listan, jossa luetellaan esineet, joiden käyttö on kielletty koulun alueilla. Muita henkilökunta muutoksia ovat syyskuun ajan koulussamme työskentelevä Cornelius Toffee, joka tekee ministeriölle tutkimusta koulun opiskelutahdin palautumisesta loman jälkeen. Toivon, että ette anna herra Toffeen läsnäolon vaikuttaa opiskeluunne mitenkään. Vahtimestari Forghin jäädessä joulun jälkeen eläkkeelle hänen paikkansa ottaa Argus Voro, joka aloittaa täällä jo nyt syksyllä vahtimestarin apulaisena. Mutta nyt, tiedän että teitä kaikkia väsyttää kovina ja jos totta puhutaan, itsellenikin maistuisivat kunnon yöunet. Hyvää yötä ja virkeyttä huomisaamun tunneille!” Dumbledore lopetti ja oppilaat alkoivat hiljalleen virtaamaan kohti makuusalejaan.
Sirius, James, Remus ja Peter seurasivat Ted Smithiä Rohkelikon oleskeluhuoneeseen. Hetken oleskeluhuoneessa istuskeltuaan nelikko kapusi kierreportaita pitkin makuusaliinsa.
”Mahtava paikka!” James huokaisi, kun he olivat vaihtaneet yöpukunsa päälle.
”Todella. En millään malttaisi nukkua, kun huomenna alkaa tunnit.” Sirius sanoi iloisesti.
”En minäkään. Mitäköhän meillä on ensimmäisenä?” Remus mietti ääneen.
”En tiedä, mutta toivottavasti ei mitään hankalaa.” Peter tuumaili.
”Niin ja toivottavasti meillä ei ole yhteisiä tunteja Ruikulin kanssa.” Sirius lisäsi.
”Jaa, en tiedä, voisi olla ihan mielenkiintoista.” James tuumasi.
”No se on kyllä ihan totta. Se Ted vaikutti ihan mukavalta tyypiltä muuten.” Remus sanoi.
”Niin. Ja se on huispaaja! Mahtavaa! Ja se Jenny oli kanssa kiva. Miksköhän se ei lähde Tedin kanssa ulos?” James mietti ääneen.
”Mitä ne ulkona tekis?” Peter kummasteli.
”Ääh, Peter se on vain sellainen… sanonta. Ei se tarkoita, että ne seisoo keskellä peltoa tuijottelemassa taivasta.” Sirius oikaisi.
”Ai, joo.”
”Nii, höntti!” James naurahti ja viskasi tyynynsä päin Peterin kasvoja. Siitä syntyi kovaääninen tyynysota, jota ehti jatkua kymmenisen minuuttia, ennen kuin oveen koputettiin. James meni avaamaan. Ovella seisoi kukas muukaan kuin Lily Evans, valkoisessa yöpaidassa vihainen ilme kasvoillaan.
”Voisitteko te olla hiljaa, me yritämme nukkua.” Lily sanoi happamasti.
”Tottahan toki, Lily.” James hymyili tytölle.
”Kiitos. Hyvää yötä.” Lily sanoi ja lähti pois. James tuijotti hetken porrastasannetta. Sitten hän lähti tytön perään. Tultuaan alas, James ei enää nähnyt Lilyä. Sirius ja Peter olivat tulleet hekin alas.
”Mitä sä meinaat, James?” Sirius tiedusteli uteliaana.
”Mä pyydän Lilyä sinne ulos.” James sanoi päättäväisesti ja harppoi sitten toisiin kierreportaisiin, joiden hän oletti vievän tyttöjen makuusaliin. Kun James oli viidennellä portaalla, portaat muuttuivat jättimäiseksi liuskaksi ja jossain alkoi soida korvia huumaava sireeni. James kaatui ja liukui säikähtäneenä alas. Sirius ja Peterkin olivat ensin säikähtäneet, mutta nyt he hekottivat Jamesin ilmeelle. Remus tuli alas hämmästyneenä iso joukko muita poikia perässään. Sitten alkoi tyttöjä tupsahdella Jamesin viereen.
”James! Mitäs sä koitit sinne mennä?” Ted Smith huikkasi väkijoukosta.
”Mä meinasin… Ai, terve taas, Lily!” James äkkäsi tytön laskeutuneen liukumäkeä alas.
”Mitä täällä tapahtuu?” Lily kysyi.
”Mä meinasin tulla ylös, mutta sitten nää portaat sekos ja mä liu’uin takas alas.” James selosti.
”Miksi sinä koiti tulla ylös?” Lily kysyi kummissaan.
”Ai, joo. Mä meinasin kysyä, että lähtisitkö joskus ulos?” James töksäytti.
”Miten niin ulos?”
”No sillein. Sillein.” James sanoi tajutessaan vasta nyt itsekin, että ei oikeastaan kunnolla ymmärtänyt ehdotuksensa tarkoitusta.
”No ei minua kyllä huvita lähteä mihinkään. Ainakaan sinun kanssasi, Potter.” Lily sanoi koleasti.
”Hei, älä viitsi!” James sanoi, mutta Lily lähti takaisin portaiksi muuttunutta liuskaa ylös. Porukka alkoi hiljalleen mennä takaisin nukkumaan. Pian oli jäljellä enää Sirius, Remus, Peter, Ted ja edelleen matolla istuva James.
”Melkonen ratkasu!” Ted sanoi virnistäen. ”Taidat olla melkonen kelmi.”
”MIksköhän Lily ei…” James mietti ääneen.
”Koska selvästikkään se ei tykkää susta! Sä heitit sen kaveria levällä!” Sirius muistutti.
”No en sentään heittäny sitä.” James naurahti muistolle ja nousi ylös. ”Ihan sama, me mennään silti naimisiin.”
Ted naurahti.
”Päättäväinen kaveri. No, nähdään ehkä huomenna. Öitä, Kelmit!” Ted sanoi ja katosi portaikkoon.
Nelikko seisoi vielä hetken paikallaan ja lähti sitten ylös. He juttelivat vielä hetken ja sitten yksi kerrallaan nukahtivat. Jokaisen viimeinen ajatus ennen nukahtamista oli melko lailla sama:
”Öitä, Kelmit.”
