alaotsake: Death Eaters are on the Road to Awe -haaste Luciuksella | Sallittu
Menetyksen hetki, tyhjyyden kaikuAuthor: Vanil
Genre: angst
Chapters: one-shot
Raiting: Sallittu
A/n: Osallistuu Death Eaters are on the Road to Awe -haasteeseen, eli mitä tapahtui Voldemortin kuoleman jälkeen kuolonsyöjille. Otin omakseni Luciuksen. Pahoitteluni lyhyestä tarinasta, josta olisi ollut potentiaalia varmasti parempaankin. _________________________________________________________________________________
Pitkän pöydän tuolit huusivat tyhjyyttään. Pikarit olivat kaatuneet, kyntteliköt pölyyntyneet. Edes ulkona hämärästi häilyvä valo ei suostunut tulemaan sisälle. Huoneessa risteilivät vain kaukaiset muistot sekä lattialle kaatuneen viinin ummehtunut tuoksu.
Hän istui korkeaselkäisellä tuolilla kuin kumara vanhus katsellen kaikkea menettämäänsä. Hänen seuranaan oli vain nurkissa vaaniva pimeys, joka oli ottanut jo niin monet syleilyynsä.
Kartano, jonka elämä oli tuhottu tuona yhtenä päivänä, kirkui lapsiaan luokseen. Taulujen hahmot olivat jähmettyneet paikoilleen, tahrittuina maalilla sekä rikkinäisillä kehyksillä. Soihdut makasivat maassa puoliksi tuhkakasoina, puoliksi harmaantuvina puina. Ennen niin kauniin kirjaston korkeiden hyllyjen kirjat oli levitelty pitkin lattiaa.
Hän saattoi nähdä sielunsa silmin, kuinka läpikuultavat sivut leijailivat ilmassa kuin hauraat lumihiutaleet.
Kaavun kahahdus sai hänet havahtumaan. Yksinäinen tumma hahmo seisoi kivisen holvikaaren alla yhtä kaltoin kohdeltuina kuin kartano. Hahmon harmaat silmät hehkuivat väsymystä ja vihaa, pettymystä sekä kuolemaa.
He kaikki olivat kadonneet piiloihinsa, kuolleet tai saatu kiinni. Katkenneita niskoja, tappavia loitsuja sekä salavihkaisia myrkkyjä. Hän ei osannut sanoa, mikä tulisi olemaan hänen ja holvikaareen nojaavan pojan kohtalo.
Lucius painoi päänsä käsiinsä vaitonaisena. Ei ollut mitään syytä enää olla näyttämättä tappion tunnetta pojalleen. He olivat hävinneet katkerasti, poispyyhitty kuin pöydälle levinnyt tahra.
”Missä Narcissa on?” vaimeat sanat rikkoivat kuolleen hiljaisuuden, häpäisivät sen rauhaa kuin meluava väkijoukko, joka oli kaatanut patsaat ja hyllyt kuin vihamielinen monsuuni.
”Poissa”, toteamus oli kylmä ja etäinen, silti kyllästettynä tuskalla ja menetyksellä. Vaalean naisen kauniit, veriset kasvot vilahtivat Luciuksen mielessä. Kirjat olivat nyt hänen hautansa multa.
Tumma hahmo raahusti holvikaaren alta pöydän viereen nostaen maahan kaatuneen tuolin omaksi paikakseen. Ohut verivana seurasi rikkirevittyä pulttua.
Tuolin siirtäminen aiheutti jälleen liian paljon ääntä äänettömän kartanon pölyyntyneisiin huoneisiin sopeutuneelle Luciukselle. Hän vilkaisi poikaansa moittivasti, muttei torunut tätä.
He olivat kokeneet jo liian paljon pahaa, liian paljon menetyksiä.
Hopeinen naamio katsoi tyhjin silmin Luciusta pöydältä. Sen teräviksi viiruiksi luoduissa silmissä ei hehkunut enää sitä samaa paloa, mikä siinä oli vielä muutama viikko sitten kytenyt. Tuo ruumista sykähdyttävä tunne oli kadonnut, kuten kaikki muutkin. Mitään ei ollut enää jäljellä.
Hopeinen pikari, jonka pinta oli jo ehtinyt mustua, loi Luciuksen kädessä tämän ympärille mustan kehän. Neste sen sisällä oli sakeampaa kuin veri, tuhoavampaa kuin kuolema.
Poika toiselta puolelta pöytää katsoi puoliavoimin luomin kun hän otti siemauksen nestettä. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, sillä sanoja ei tarvittu.
Neste lämmitti Luciuksen mieltä, ruumista ja sitä tyhjää kohtaa, minkä Narcissa oli jättänyt poismenollaan.
Vaaleahiuksinen poika, jonka hiukset olivat sekaisin kuin tuhannessa tuulessa hulmunneet, huokaisi.
Lucius laski pikaria pitelevän, tärisevän käden pöydälle hieraisten ohimoitaan ja nousten seisomaan.
”Tule, poikani. Mennään hautaamaan äitisi kunniallisten velhojen tavoin.”