T/N: Anteeksi taas kamalasti tästä viivästymisestä. Olen vain ollut niin kamalan kiireinen.
Mutta tässä sitä jatkoa kuitenkin on. Kiitos kommenteista!
14. luku”Edward, voidaanko puhua?” kysyin, kun me pääsimme mökillemme. Renesmee oli leikkimässä huoneessaan, joten tiesin, että meillä olisi hetki aikaa jutella.
”Mikä hätänä?” Hän kosketti poskeani, peukalo sivellen alahuultani. Otin hänen kätensä omaani ja johdatin hänet keittiöön kauemmaksi Renesmeen huoneesta. Laitoin käteni hänen olkapäilleen työntäen hänet istumaan. Hän kietoi kätensä vyötärölleni vetäisten minut syliinsä.
Minä huokaisin katsoen hänen silmiinsä. ”Minusta tämä ei ole hyvä idea.” Nojauduin taaksepäin kohottaen kulmaani Edwardin yhtäkkiselle vinolle hymylle.
”Ah, eli tuo on sitä, mitä mielessäsi on liikkunut.” Hän laittoi kätensä molemmin puolin päätäni ja painoi suukon otsalleni. ”Mistä moinen muutos?”
”Jacob.” Laskin katseeni hänen silmistään. Leikin hermostuneena hänen paidallaan odottaessani hänen puhuvan. Kun hän ei vastannut, niin minä jatkoin, ”Hänellä on hyvä huomio, tiedäthän.”
”Bella, emme me ole viemässä häntä pois Jacobilta. Hänen pitäisi kasvaa, kuten kenen tahansa muun ihmislapsen.” Hän otti leukani käteensä kohottaen kasvoni, jotta hän pystyi katsomaan minua silmiin.
”Minä en voi satuttaa häntä. Kun…” jätin lauseen kesken vetäistäkseni tarpeettomasti henkeä, ”Kun sinä jätit minut, minun elämäni oli ohi. Minulla ei ollut enää syytä elää.”
”Tiedän”, Edward keskeytti minut, ja minä vihasin nähdä tuskan hänen silmissään.
”Mutta me olemme pistämässä hänet saman sydänsurun läpi”, jatkoin tarkastellen hänen kasvojaan.
”No mitä meidän sinun mielestäsi pitäisi tehdä?” hän kysyi.
”Meillähän on lääkäri perheessä. Onko ketään, jolla on opettajantutkinto?”
”Ei, ei kellään meistä.” Edward naurahti kerran.
”No sitten minä hankin sellaisen. Minä opetan häntä täällä kotona. Kenenkään ei tarvitse lähteä minnekään, ja sillä tavalla kuin me ajamme, Carlisle voi matkustaa edestakaisin Seattleen käydäkseen töissä.” Sanat tulivat ulos niin nopeasti, etten voinut uskoa, että minä keksin sitä samalla, kun puhuin.
”EI!” Käännähdin ympäri säikähtäneenä. Renesmee seisoi oviaukossa kädet tiukasti puuskassa. Edward nojautui ohitseni katsoen häntä silmät suurina. ”Minä HALUAN mennä kouluun.” Hän tömisteli meidän luoksemme. Nauroin mielessäni, kuinka paljon hän muistuttikaan minua, kun olin hänen kokoisensa, hänellä oli minun murjotustyylini.
”Ness. En tiedä-” Edward aloitti, mutta Renesmeen kirkaisu katkaisi hänet lyhyeen.
”Minua opetetaan kotona koko elämäni! Se ei ole reilua!” hän huusi niin kovaa kuin pystyi. Hänen kätensä olivat nyt nyrkeissä hänen lanteillaan. Nousin Edwardin sylistä ja polvistuin Renesmeen eteen.
”Oletko varma, että haluat mennä? Me jätämme silloin Jacobin, Clairen ja isoisän jälkeemme”, sanoin lempeästi pitäen kiinni hänen jännittyneistä olkapäistään.
”Sinähän sanoit, että he voivat käydä milloin vain haluavat, ja minäkin voin käydä täällä. Ole kiltti äiti, minä haluan mennä! Minä lupaan käyttäytyä kuin 6-vuotias, minä vannon! Ole kiltti ja päästä minut sinne!” Hän rukoili ojentaen käsiään edessään anovasti. Käännyin katsomaan Edwardia ja hän nyökkäsi kerran. Kääntyen takaisin tytärtäni kohti, pyyhkäisin kiharan hänen kasvoiltaan ja huokaisin.
”Jos sitä haluat.” Hän heitti kätensä kaulani ympärille ja halasi minua tiukasti.
”Kiitos, kiitos, KIITOS!” Minä nauroin epämukavasti ajatellen vieläkin Jacobia. ”Minä soitan Clairelle!” Hän kääntyi nopeasti kurkottaen puhelinta kohti.
Edward kyykistyi taakseni, kun olin vieläkin polvillani. ”Kyllä Jacob pärjää. Ei se ole sama asia”, hän vakuutteli. Ajattelin sitä tajuten, ettei se ollut. Jacobilla oli vielä kymmenen vuotta edessään ennen kuin Renesmee olisi tarpeeksi vanha.
”10”, kuiskasin enemmänkin itselleni, mutta Edward kuuli minut.
”10 mitä?” hän kysyi nostaen minut lattialta niin, että istuin taas hänen sylissään tuolilla.
”10 vuotta. Silloin hän näyttää 16-vuotiaalta. Silloin hän saa alkaa seurustelemaan jonkun kanssa.”
Edward naurahti. ”10? Siinäkö se? Minä kyllä ajattelin pikemminkin jotain 20 tai 30 vuotta.”
”Tuo on jotain, mitä vain isät sanoisivat.” Nojauduin suutelemaan häntä.
”No sitten, luulen, että hoidan hommani”, hän sanoi suudelmien välissä.
”Meidän täytyy kertoa isälleni”, sanoin hetken kuluttua.
Edward nyökkäsi myöntyvästi. ”Ja sen lisäksi meidän täytyy viedä hänet sinne.” Hän vilkaisi rannekelloaan.
”Viedä kuka minne?” Kohotin kulmiani hämmentyneenä.
”Nessie, hän menee Charlien luokse viikonlopuksi ja Carlislen luokse seuraavaksi viikoksi.”
”Ja miksi me viemme hänet sinne?”
”Osa sinun syntymäpäivälahjaasi.” Hän nousi ylös ohjaten minut pois sylistään. Seurasin häntä Renesmeen huoneeseen. Renesmee oli istumassa sängyllään vieläkin puhelimessa. Hänen vieressään oli matkalaukku täynnä vaatteita.
”Valmista?” Edward kysyi häneltä. Hän nyökkäsi keskeyttämättä keskusteluaan. Edward sulki matkalaukun ja laittoi sen käytävään.
”Voisitko selittää”, sanoin, kun hän ohitti minut oviaukossa. Seurasin häntä meidän huoneeseemme, mistä löysin vielä kaksi muuta matkalaukkua, jotka olivat auki ja täynnä tavaraa, sängyltämme. ”Minne me olemme menossa? Meidän täytyy rekisteröidä hänet kou-”
”Me voimme tehdä kaiken tuon sieltä, minne me olemme menossa. Esme, Alice ja Rose pitävät huolta pakkaamisesta. Carlisle, Jasper ja Emmett hoitavat kaiken siirtämisen.” Edward suuteli minua pehmeästi. ”Rentoudu vain”, hän kuiskasi huuliani vasten. Minä huokaisin, mutta luovuin kuulustelusta. Tiesin, ettei hän ikinä kertoisi minulle, minne me olimme menossa.
Tuntia myöhemmin me olimme matkalla Carlislen luo hakemaan autoani. Edward laittoi matkalaukut takakonttiin ja auttoi Renesmeen takapenkille. ”Pitäkää te lapset hauskaa”, Carlisle hymyili halaten minua hyvästiksi.
”Tiedätkö sinä, minne me olemme menossa?” kysyin tietäen vastauksen jo valmiiksi.
”Luotan siihen, että tämän matkan määränpää on aivan erilainen kuin ensimmäisen matkan”, Carlisle kiusasi halaten Edwardia. He molemmat nauroivat hänen vitsilleen, jota minä en ymmärtänyt.
Me hyvästelimme loputkin perheestä ja Edward kiihdytti pois autotallista kohti autotietä. Muutamassa minuutissa me saavuimme Charlien pihatielle. Huomasin muuttoauton etupihalla ja katsoin taloa. ”Hän muuttaa La Pushiin.” Minä huokaisin, ”En voi uskoa, että hän tosiaan muuttaa tästä talosta.”
”Hänen on jo aika jatkaa elämäänsä.” Edwardin tokaisu minulle oli tarkoitettu ymmärtämään monin tavoin. Minä nyökkäsin ja avasin oveni. Avasin vielä takaoven ja Renesmee ryntäsi juosten ovelle. Charlie tapasi hänet portaissa ja otti hänet syliinsä.
”Isoisä arvaa mitä!” hän huusi hyppien innoissaan Charlien sylissä. ”Minä menen kouluun!” hän sanoi odottamatta vastausta. Charlie kääntyi katsomaan minua kysyvästi.
”Mennäänkö vaikka sisään ja istumaan, isä.” Annoin hänelle suukon poskelle johdattaen hänet nopeasti sisälle.
Edward ja minä istuimme sohvalle samalla kun Charlie meni nojatuoliin Renesmee sylissään. ”Milloin sinä muutat?” kysyin katsellen ympärilleni. Muuttolaatikoita oli joka puolella, mutta niissä ei ollut mitään.
”Olen siirrellyt tavaroita sinne tänne, mutta tällä pitäisi olla valmista loppu viikosta. En pakannut mitään sinun huoneestasi. Voit käydä kaiken läpi, mitä haluat ja mitä et.” Hän siirsi huomionsa Renesmeehen. ”Siellä sinä nukut tänä viikonloppuna.”
”Saanko minä nukkua äidin vanhassa huoneessa?” Renesmee purskahti innoissaan.
”Puhuttaessa muuttamisesta.” Edward tökkäsi minua kylkeen kehottaakseen minua jatkamaan.
”No, kuten tiedät jo. Nessie haluaa mennä kouluun. Selvästikään me emme voi laittaa häntä tänne Forksiin. Me aiomme muuttaa.” Siirsin nopeasti katseeni pois Charlien tuskaisista silmistä.
”Minne?” hän kuiskasi pitäen Renesmeetä tiukasti lähellään.
”Vain Seattleen. Emme me mene kauas. En voisi viedä Bellaa tai Renesmeetä pois sinun luotasi. Me kaikki menemme takaisin kouluun”, Edward sanoi asian loppuun puolestani. Hän kietoi kätensä vyötärölleni ja minä kohotin katseeni ja näin Charlien silmien taas kirkastuvan.
”Ai, no, eihän Seattle niin kaukana ole, ja tehän käytte vierailulla, eikö?” Charlie kysyi varovasti.
”Tottakai, isä.” Minä nyökkäsin.
”Kouluunko?” Charlie katsoi Renesmeetä. Hän kiljaisi innoissaan.
”No meidän on parasta mennä. Meillä lähtee lento”, Edward sanoi nousten seisomaan ja veti minut ylös mukanaan.
”Pitäkää hauskaa ja pysykää turvassa”, Charlie sanoi halaten minua hyvästiksi.
”Pidetään. Luulisin”, sanoin vieläkin epävarmana matkakohteesta. ”Pärjäätkö sinä hänen kanssaan?” kysyin nostaen Renesmeen ja pidin hänet lähellä minua.
”Kyllä me pärjätään!” Charlie vakuutti.
”Ole hyvä tyttö ja kuuntele isoisää.” annoin Renesmeelle suukon poskelle. Hän halasi minua tiukasti.
”Olen! Minä lupaan.” Hän hymyili hymyä, joka oli identtinen Edwardin kanssa. ”Minä rakastan sinua, äiti!”
”Minäkin rakastan sinua, kultaseni.” Annoin hänet Edwardille ja hän antoi Renesmeelle suukon.
”Nähdään viikon kuluttua”, hän sanoi laskien Renesmeen maahan. Renesmee astui taaksepäin niin, että hän seisoi Charlien edessä, ja Charlie laski kätensä hänen olkapäilleen. Annoin silmieni vaeltaa hänen taakseen takanpäälliselle, jossa oli kuva minusta 6-vuotiaana seisomassa Charlien edessä samassa asennossa kuin Renesmee nyt seisoi. Kävelin sinne ja otin kuvan käteeni. Olin aina ajatellut, että Renesmee näytti aivan Edwardilta, mutta pikkutyttö kuvassa näytti aivan pikkutytöltä, joka seisoi nyt Charlien edessä.
”Samannäköisyys on uskomaton, eikö?” Charlie kysyi ottaen kuvan kädestäni. Renesmee veti hänen kätensä alas, jotta pystyi itsekin näkemään kuvan.
”Olenko minä tuossa?” hän kysyi hämmentyneenä.
”Et, tuo on sinun äitisi, kun hän oli sinun ikäisesi”, Charlie selitti.
”Kaunis joka tavalla”, Edward lisäsi antaen suukon poskelleni. Olin iloinen, etten voinut enää punastua.
”Mutta meidän todella täytyy lähteä.” Edward polvistui halatakseen Renesmeetä vielä kerran ja minä tein samoin. Edward veti minut ovelle ja hänen täytyi kirjaimellisesti työntää minut autoon.
”En voi jättää häntä”, sanoin yrittäen koota itseni.
”Hän on täysin turvassa”, hän vakuutti minulle, kun ajoimme pois pihasta.
Me saavuimme lentokentälle ja Edward seisoi lipputiskillä varmistaen, että seisoin niin kaukana, etten kuulisi. ”Valmista?” hän kysyi ottaen kädestäni kiinni.
”Onko minulla vaihtoehtoa?” kysyin nauraen.
”Ei ole”, hän vitsaili ja veti minut porttia kohti. Meidän piti näköjään olla vain yhdessä koneessa, koska Los Angelesissa me kävelimme pois lentokentältä. Kun me laskeuduimme, oli jo pimeää, joten meidän ei tarvinnut huolestua Kalifornian auringosta.
”Vene?” kysyin, kun me kävelimme kohti pikavenettä.
”Kyllä, rouva.” Hän virnisti ojentaen tarpeettomasti kättään auttaakseen minut veneeseen.
”Eli ollaanko me menossa Alicensaarelle vai Rosaliensaarelle?” vitsailin muistaessani matkan Esmensaarelle hääyönämme.
”Jotakin sellaista.” Hän kohautti olkiaan käynnistäen veneen ja irrotti veneen laiturista.
”Tervetuloa Bellansaarelle, maailman kauneimmalle paikalle.” Hän ojensi kättään viittoen kohti uskomattoman kaunista saarta edessämme.
”Mikä saari?!” henkäisin peittäen suuni järkyttyneenä. ”Edward, et kai sinä tehnyt sitä, mitä luulen!” Astuin ulos veneestä katsoen ympärilleni. Tämä saari oli pienempi kuin Esmen, mutta se oli kauniimpi kuin mikään, mitä olin koskaan nähnyt. Pystyin haistamaan raikkaan veden, jota virtasi puroissa. Nouseva aurinko paistoi kirkkaasti rannan valkoiselle hiekalle. Puut olivat täydellisen vihreitä ja kukkia oli kaiken värisiä.
”Tein”, hän kuiskasi korvaani.
”Se on-”
”Melkein yhtä kaunis kuin sinäkin”, Edward keskeytti. ”Se tekee kyllä hyvän kolmannen.”
”Kolmas?” kysyin seuraten valkeiden kivien polkua kohti mökkiä, joka oli suurempi kuin meidän, ja uudemman näköinen.
”Mitään ei voi verrata vaimooni ja tyttäreeni.” Hän kohautti olkiaan hymyillen minulle leveästi.
”Ai, ymmärrän.” En keksinyt mitään muutakaan sanottavaa.
