A/N: Tässä nyt sitten jatkoa
Toivottavasti pidätte
Mutta joo, virheistä olisi kiva kuulla, ranketavat ihania
Ja muutkin kommentit... I luv them<3
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Toinen lukuKaukainen kolina kuului yhä lähempää ja lähempää. Merope ryhdistäytyi. Viimeinkin hänen odotuksensa palkittaisiin. Kynnyksellä istuminen kivisti jo ikävästi selkää, ja silmät olivat alkaneet painaa illan hämärtyessä, yhä enemmän ja enemmän.
Mutta nyt, viimeinkin. Kuu oli jo maalannut ohuita hopeisia rantuja pihan kivikkoiseen maahan, kun valkoisiksi maalatut puuvaunut viimein ohittivat sen ruman hökkelin, jonka edessä istui tuo outo yksinäinen olento, josta kukaan kylällä ei oikein tahtonut tietää mitään.
Merope katseli, kuinka tuo nuori jästi hymyili jälleen omahyväistä hymyään. Tyttö hänen vieressään kihersi naurusta, tuo kupliva ääni sai kylmät väreet kulkemaan Meropen selkäpiissä.
”Voi Tom, sinä olet aina niin hauska!”
Tyttö heilautti täydellisen lumenvärisiä kiharoitaan ja oikoi purppuraista iltapukuaan. Kuu oli hypännyt hänen silmiinsä louskuttelemaan hopeisia välähdyksiä katseeseen. Katseeseen, jossa Merope saattoi hyvin havaita rakastumisen ja läheisen ihmisen säälittävän kaipuun.
Voi tuota typerää tyttöä. Oli antanut itsensä rakastua tuohon piripintaan itsestään täyttyneeseen roskaan. Eikö hän muka tiennyt, että tuolla jästillä, Tomilla näet, oli tapana varastaa sydämet, säilyttää niitä kristallisissa purkeissaan ja katsella sitten, kuinka ne hitaasti särkeytyivät tuhanteen teräväreunaiseen sirpaleeseen, ja huojuvin pistoin saatettiin viimein ommella kasaan, mustalla langalla. Mutta arpisiksi sydämet jäivät aina.
Mutta tuosta paholaisen työstä hän sai mielihyvänsä.
Ja juuri tuon ilon Merope toivoi hartaasti mieheltä riistävänsä. Hän tekisi saman pirullisen teon miehen sydämelle. Kostaisi kaikkien niiden aivottomien vaaleaverikköjen puolesta, jotka olivat kukin vuorollaan istuneet puisten vaunujen viininpunaiseksi verhotulla penkillä, nauraen ja katsellen lumoutuneena noita kiiltäviä hiuksia, jotka olivat loivasti laineilla edestä.
”Katso, tuo rumilus katselee sinua, Tom!” tämänkertainen tyttönen huudahti kikatuksensa lomasta.
Kostaisi kaikkien muiden puolesta, paitsi tuon.
”Voi sinua Cecil, rakkaani. Ei hän minua katsele, vaan vaunujani, toivoo kai, että pääsisi niihin yöksi nukkumaan. Tuo hökkelihän voi romahtaa tyttöparan selkään, minä hetkenä hyvänsä.”
Sanat saatteli karhea naurahdus, joka sai tytön katseen sulamaan, kuin kynnysmatolle jääneet lumenhippuset.
Merope katsoi jästiä niin halveksuvasti, kuin vain osasi.
'Rakkaani'.
Kuinka kukaan kykeni sanomaan kellekään noin tyynen rauhallisesti tuon taikaa tihkuvan sanan, jos samalla tiesi tytön kohtalon. Tuokin sydän särkyisi ja monen itkuisen yön ja päivän jälkeen se saattaisi päätyä taas yhdeksi, epämuodostuneeksi arpiseksi möykyksi. Muttei koskaan palautuisi ennalleen. Kauniiksi ja punaisenheleäksi sydämeksi.
Nuo tytöt jaksoivat aina uskoa, että ihminen saattaisi muuttua. Merope tiesi, että ihmiset eivät muuttuneet. Eivät ainakaan ennen, kuin jotain kamalaa tapahtuisi. Eivät ennen kuin tajuaisivat tekonsa.
Vaunut jatkoivat matkaansa, jättäen jälkeensä mukulakivien päällä pöllyävää hopeista hiekkaa. Hiekkaa, joka laskeutui takaisin ikitomuksi maanpinnalle. Nyt jäljellä oli enää pimeys ja yön koleus. Yö hyväili Meropea joka puolelta, se kuiski hiljaa hänen korvaansa. Se pyysi Meropea luokseen.
Hiljaa tyttö nousi ylös kynnykseltä, jäykkänä ja kankeana kuin vanhus. Vaikka oli ollut paikoillaan vain muutaman tunnin. Merope käveli tomuisen pihan ylitse, maan kaikuessa jokaisella askelella. Hento käsi oli puristunut taskussa hänen parhaan ystävänsä ympärille. Taikasauva oli niin lämmin ja ystävällinen. Se ja yö olivat hänen ainoat oikeat ystävänsä.
Pienet jalat johdattivat Meropen tutun lammen rantaan. Mustana pyörteilevä vesi kimmelsi ja kuun kasvot olivat piirtyneet siihen epämuodostuneina. Hitaasti kalpea tyttö riisui itsensä. Ruma puuvillainen mekko putosi rantahiekalle, jossa kastiketahrat saivat mukaansa rannan likaa.
Vesi kietoi hänet syleilyynsä. Se kutitteli kaikkialta ja irrotti pinttyneimmänkin lian irti kehosta. Vesi virtasi hiusten läpi. Uudelleen. Ja uudelleen. Merope hieroi hiuksiaan saadakseen ne mahdollisimman puhtaiksi. Hän kauhoi pohjasta raskasta, märkää hiekkaa ja hankasi ihoaan, sillä seurauksella, että se oli pian kauttaaltaan arka ja punainen. Sekä puhdas.
Etäinen kolke kuului jossain yössä. Valkoiset vaunut saattamassa rakastunutta tyttöä kotiin. Lempeästi lausutut valheen viimeiset sanat:
”Minä kirjoitan sinulle, nähdään pian.”
Vaunut katoamassa horisonttiin, jättäen tytön odottamaan, odottamaan. Odottamaan, niin pitkäksi aikaa, kunnes tuohon typerään päähän uppoisi totuuden viiltävät sirpaleet, sen kylmä, lohduton ääni.
Hän ei rakasta sinua, ei ole koskaan rakastanutkaan. Hän ei tule takaisin.Ja niin vaunut noutaisivat uuden tytön ja hyllyt täyttyisivät romutetuista unelmista. Mädäntyneistä haaveista. Särkyneistä sydämistä.
Ja tietenkin.
Mikä tärkeintä.
Tom Valedro saisi tuntea paremmuutensa. Saisi nauttia itsestään ja siitä, kuinka suuri merkitys hänellä oli tytöille. Saisi narsistisesti katsoa kuvaansa hopeaisena välkehtivän peilin rakkaasta pinnasta. Katsoa ainoita kasvoja, joita koskaan oli rakastanut.
Tuo loppuisi kuitenkin pian.
Merope nousi ylös vedestä, käveli rannan vieressä olevalle niitylle ja poimi kauneimmat kukat. Hän piti niitä kädessään ja osoitti sauvalla.
Tämän on pakko onnistuaKukat lämpenivät. Niiden tuoksu tunki käärmeenlailla sisään sieraimista. Kylmä kosketus iholla. Kristalli pullollinen shampoota.
Vaunut lähestyivät rantaa. Hätääntyneenä Merope hieroi loitsimansa aineen pitkiin hiuksiinsa ja säntäsi kaislikkoon. Vaunut pysähtyivät aivan rannan tuntumaan. Tarkalleen siihen, mihin Merope oli pudottanut mekkonsa.
Tummahiuksinen nuorukainen astui ulos vaunuista säihkyen. Loistaen sitä vastustamatonta voimaa, joka sai polvet pettämään. Merope tärisi vilusta, kun Tom Valedro asteli hiekalla, ja kirjoitti siihen nimen.
Cecil AnnabelMies huomasi mekon maassa, ja heitti sen nimen päälle. Irrotti soihdun vaunujen ulkoseinustasta, sylkäisi mekon päälle ja sytytti sen palamaan.
”Hyvästi,
rakkaani” mies sanoi ja naurahti.
Kiukun kyynelet nousivat ruskeisiin silmiin. Ei taas uuden unohdetun tytön takia. Vaan sen viileyden ja sydämettömyyden vuoksi, jolla Valedro teki tuon kaiken. Ja Meropen ainoa mekko. Se oli menetetty. Hänen olisi käveltävä ilkosillaan kotiin.
Kun vaunut jatkoivat matkaansa takaisin unelmien hautausmaalle, Merope uskalsi huuhdella hiuksensa, pelkäämättä, että veden hilpeä lotina kutsuisi juuri poistuneen paholaisen lapsen paikalle.
Tom Valedroa kunnioitettiin suuresti kylässä, jossa hän asui. Hän oli rikkaan perheen ainoa poika, ja käyttäytyi aina kohteliaasti. Kukaan ei näyttänyt huomaavan sitä inhasti sykkivää mätäpaisetta, joka varjosti komeita kasvoja. Kukaan ei viitsinyt välittää kaikista niistä särjetyistä tyttörukista. Tuo mies osasi peittää jälkensä liian hyvin. Kukaan tyttö ei halunnut myöntää, että hänenkin sydämensä oli viety hautaan. Paholaisen lapsi sen oli tehnyt.
Meropen hiukset eivät enää olleet niin raskaat ja likaiset. Ne saattoivat jopa kiiltää yössä. Kukaan ei sitä tietenkään tiedä. Kukaan ei nähnyt tuota hoikkaa alastonta keijukaista seisomassa rannalla. Hohtaen kalpeuttaan.
Hitain askelin, vilusta täristen, mutta silti mielissään Merope käveli kotiin. Muutama vanha mies, huusi sammaltavalla humalaisella äänellä rivouksia hänen alastomuudestaan.
Tyttö, tule tänne. Me voidaan hoidella sinut.
Me olemme oikein varovaisia, niin sinun siroon olemukseesi ei edes satu.
Tyttö, ole nyt kiltti. Toteuttaisit nyt vanhan miehen toiveen.Mutta Merope ei välittänyt. Hymyili vain. Miehet olivat humalassa. Liian humalassa kävelläkseen suoraan, joten hänellä ei ollut mitään hätää.
Lisäksi hän otti jok'ikisen rivouden kohteliaisuutena.
Sinun siroon olemukseesi ei edes satuHän oli siis siro. Hänellä oli kaunis vartalo. Edes se jästi mies, Tom Valedro, ei kykenisi vastustamaan häntä. Ei ainakaan, kun hän pukisi päälleen puvun, joka ei ollut hänen, mutta jonka hän tiesi löytävänsä kotoaan.
Hökkelissä, joka oli muutenkin liian pieni kolmen asuttavaksi, oli yksi tyhjä huone. Lomen Kolkko ei antanut kenenkään käydä siellä, se oli lasten äidin, Eriin Von Ziegezarin, muistolle täysin omistettu huone. Tuo rikas, kaunis nainen ei toki ollut koskaan asunut tuossa rumassa huoneessa, mutta se oli silti hänen.
Huone oli ollut olemassa aina. Siitä lähtien, kun Eriin oli kuollut. Lomen oli kai rakastanut sitä naista. Ja Merope tiesi, että sängyn alla laatikossa oli kaunis, romantiikan aikaan tilaustyönä ommeltu, punainen samettipuku. Mekon punainen oli niin syvää punaista, että se saattoi yössä näyttää jopa mustalta. Mutta punainen se oli. Intohimon väri.
Sen korsettimainen yläosa saisi hoikentaa Meropea vielä lisää, se korostaisi hänen lannettaan ja rintojaan. Sen avara kaula-aukko ei ollut liian syvä niin, että puku olisi näyttänyt rikkaan huoran puvulta, mutta se oli tarpeeksi suuri, houkutellakseen miehiä.
Ainakin yhtä tiettyä miestä.
Hah. Pian sinä olet jäänyt koukkuun jästi Valedro.
Mutta minua sinä et saa.
Tulen olemaan sinulle jotain, mitä sinä olet ollut monelle särjetylle sielulle ja sydämelle. Vain hataria unelmia tässä kovassa maailmassa.