Ficin nimi: These wounds won't seem to heal
Kirjoittaja: Kutsis
Beta: En omista
Genre: Deathfic, angst
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Remus, Sirius, yms.
Summary: Mutta… jokin oli pielessä.
Disclamer: En omista hahmoja, vaikka tekis mieli Remus-mies omia :< Joo ja tosiaan ne vuorosanat on Rowlingin : D
Varoitukset: Ottakaa varoituksena se, että pätkä on kirjoitettu Azkabanin vangin pohjalta. Ja Remus angstaa, tai jotain sinne päin. Varoituksena kanssa tämän lyhyys.
A/N: Miun teki mieli vain kirjoittaa. Tuli vain sitte tällänen aikaan. Miusta vähän tuntuu etten saanut tuohon sitä kaikkea mitä olin ajatellut ja en saanut niitä sillä tavalla esille miten olisin halunnut. Mutta joo kommentteja? Ficcin nimi on Evanescencen My Immortal -kappaleen sanoituksista, joten sekään ei varsinaisesti kuulu minulle (:
(ja olen varma että unohdin tästäkin jotakin)
We are uninvited guests
In this melancholy world
And soon you learn
That the only thing worth to treasure,
Are the people that actually care
Then why are there still tears in your eyes?
(Sonic Syndicate - Enclave)
Se katkeruus, se viha, se… Remus ei tiennyt, eikä muistanut, mitä kaikkea tunteita hän oli niinä 12 vuonna käynyt läpi. Surua, surua ystäviensä tähden, James, Lily, Peter… viha Siriusta kohtaan. Se katkeruus, he olivat uskoneet, että hän olisi ollut se vakooja, joka myisi heidät Voldemortille. He eivät olleet luottaneet häneen. Mutta kukapa olisi uskonut ihmissutta? Kuka olisi koskaan luottanut ja uskonut? Remus oli luullut että hänellä olisi ollut ystäviä, jotka olisivat luottaneet häneen. Hän oli ollut väärässä. Mutta miten hän olisi voinut syyttää heitä? Ei hän koskaan osannut, he olivat olleet liian tärkeitä hänelle. Ei hän osannut olla vihainen heille kaiken sen jälkeen, minkä he olivat hänelle opettaneet elämästä. He olivat näyttäneet hänelle että elämässä olisi vielä paljon jäljellä, vaikka hän ihmissusi olikin. He olivat aina auttaneet häntä ja tukeneet häntä. Mikä oli saanut heidät ajattelemaan, että hän olisi se vakooja? Hän ei voinut syyttää kuin itseään. Niin kuin hän oli syyttänyt kaikki nämä vuodet.
Nyt katsellessaan taas monen vuoden jälkeen Kelmien karttaa Remus koki elämänsä yllätyksen. Hän katsoi karttaa ihmeissään uskomatta näkemäänsä. Miten tämä oli mahdollista? Ei, ei kartta valehdellut. Jotain oli pielessä. Nähdessään toisen tutun pisteen ilmestyvän karttaan, Remus nousi nopeasti paikaltaan napaten viittansa naulakosta ja lähti kiiruhtamaan Tylypahkan pihamaalle monet myrskyisät ajatukset päässään vilisten.
Miten hän saattoi olla elossa? Sirius oli tappanut hänet. Mutta… jokin oli pielessä. Jokin ei täsmännyt. Remus lähestyi tällipajua omasta mielestään erittäin hitaasti, vaikka hän melkein juoksi. Seuraavassa hetkessä hän juoksikin.
Yläkerrasta kuului huutoa. Hän nopeutti askeleitaan ja harppoi portaat ylös. Näky, jonka hän näki eksyttyään huoneeseen, Ron, Hermione, Harry – Sirius, jota Harry tähtäsi sauvallaan. ”Karkotaseet!” Remus huusi ja keräsi nuorten taikasauvat. Hänen katseensa kiinnittyi Siriukseen joka makasi lattialla. Kaikki tunteet palasivat hänen mieleensä. Kaikki mitä hän ennen oli tuntenut ystäviään kohtaa. Nyt katsoessaan riutunutta olemusta vanhassa ystävässään hän ei osannut olla vihainen. Ei hän ollut ikinä osannutkaan. Kaikkien niiden vuosien ajan hän oli välittänyt heistä aivan liikaa vihatakseen kunnolla.
”Missä hän on, Sirius”, Remus kysyi. Tuntui oudolta puhua niin monen vuoden jälkeen vanhalle ystävällä, varsinkin kun hän oli uskonut ettei koskaan enää tapaisi tätä. Hän katsoi Siriusta edelleen uskomatta sitä että tämä todella oli tässä. Aika oli syönyt Siriusta. Tai sitten se oli Azkaban. Aina ennen niin elinvoimainen Sirius Musta näytti nyt hyvin väsyneeltä. Aina ennen niin komea Sirius Musta näytti nyt niin riutuneelta, kuin luurangolta, niin kulutetulta.
Sirius kohotti vapisevaa kättään ja osoitti Ronia. ”Niin mutta…” Remus yritti etsiä esille sen yhteyden, joka heillä oli silloin nuorempana ollut. He olivat osanneet hetkessä sanoa mitä toinen ajatteli. He olivat tunteneet toisensa niin hyvin. Mikä oli mennyt pieleen? Sota ja epäilys oli saapunut heidän väliinsä. Miksi Peter oli elossa? ”.. miksei hän näyttäytynyt ennen kuin nyt?” Se oli todellakin hyvä kysymys. ”Paitsi jos”, Remus tajusi. Oliko se mahdollista? Olivatko he todella? ”- paitsi jos hän oli… paitsi jos te vaihdoitte… kertomatta minulle?” Remus tuijotti edelleen vanhaa ystäväänsä. Oliko kaikki mitä hän oli luullut niin valhetta? Oliko se ollutkin Peter? Sirius nyökkäsi. Remus ei välittänyt enää yhtään, mitä muualla huoneessa tapahtui. Hän laski sauvansa ja asteli lähemmäs Siriusta ja veti tämän ylös lattialta veljelliseen halaukseen. Siinä halauksen myötä hävisi kaikki se viha Siriusta kohtaan. Hänellä oli taas ystävä, hän oli saanut Siriuksen takaisin. Hän ei ollut enää yksin täällä. Hänen ei enää tarvitsisi surra yksin. Hänellä oli Sirius.
”Ei, jos hän luuli minua vakoojaksi, Peter. Oletan, että siksi et kertonut minulle, Sirius?” Tämä oli päivän selvää, hän oli epäillyt sitä jo ennen Jamesin ja Lilyn kuolemaa. He olivat alkaneet käyttäytyä erilailla häntä kohtaan. Remus oli kyllä huomannut, että jokin oli ollut muuttunut. Ne kiertelevät katseet, hänelle ei kerrottu kaikkea, hänet jätettiin usein ulkopuolelle. Se oli sattunut, hän oli yrittänyt puhua, mutta kukaan ei ollut kuunnellut. Se oli sattunut silloin ja kovasti. Remus muisti kuinka monta onnetonta yötä hän oli viettänyt yhteisessä asunnossaan Siriuksen kanssa. Sirius oli viipynyt aina yhä enemmän muualla. Tämä oli vältellyt Remusta.
”Suo anteeksi, Remus”, Sirius sanoi. Remus ei ollut enää vihainen. Hän ymmärsi kyllä. Se mitä Sirius oli äsken sanonut kuulosti niin siriusmaiselta, tuntui kuin sama Anturajalka oli palannut. Sama vanha Anturajalka, joka oli nauranut hänen kanssaan, asunut hänen kanssaan, kestänyt häntä kaikki nämä vuodet ja jaksanut neuvoa, jaksanut valaa uskoa hänen synkkään mieleensä.
”Ei siinä mitään, Anturajalka, vanha kaveri”, Remus sanoi ja kääri hihojaan ylös. Hän tiesi mitä heidän oli tehtävä, että he saisivat tämän päätökseen. ”Ja annatko sinä puolestasi minulle anteeksi sen, että luulin sinua vakoojaksi?” Niinhän hän oli luullut, kaikki nämä vuodet.
”Ilman muuta.” Tämä sai Remuksen hymyilemään, hän näki Siriuksenkin kasvoilla hymyn. Kaikki oli annettu anteeksi heidän välillään. Peteristä ei koskaan voinut sanoa samaa. ”Tapetaanko hänet yhdessä?”
Remus katsoi Peteriä inho kasvoillaan. Miten tämä oli voinut? Kyseessä oli Lily ja James. Kaunis Lily, uskollinen James, jotka olisivat kuolleet Peterinkin puolesta hetkeäkään epäröimättä. Miten hän oli saattanut? ”Tehdään se.”
Katsellessaan Peterin matelemista lattialla hän ei enää yhtään ihmetellyt miksi. Peter oli pelkuri, pelkäsi liikaa oman nahkansa puolesta. Miksi he eivät olleet huomanneet sitä? Kaikki eivät osanneet epäillä, että kiltti, apua tarvitseva Peter olisi ollut kaiken sen takana. Mutta olisihan heidän pitäneet tajuta, ettei Peter ikimaailmassa olisi osannut vastustaa Voldemortia. Ei ainakaan kovin pitkään. Miksi he eivät olleet nähneet? Oliko Peter sittenkin ollut niin hyvä näyttelemään? Remus tunnusti heidän virheensä, he eivät ikinä olisi uskoneet, että Peter olisi pystynyt salamaan sen heiltä, he eivät olleet uskoneet että Peter olisi pystynyt salaamaan mitään heiltä. Oliko Peter koskaan välittänytkään heistä? Oli hän, sen Remus tiesi. Oli ainakin joskus, mutta ei ikinä niin paljoa kuin itsestään. Peter pelkäsi kuolemaa liikaa.
Remuksen arvaukset osuivat oikeaan kun Peter viimein romahti. Hän itki. Mutta Remus ei osannut tuntea sääliä tuota surkeaa olentoa kohtaan. Kaikki ne vuodet, kaikki ajat. Se mitä Peter oli tehnyt, sitä ei koskaan voisi antaa anteeksi. Se ettei hän ennen ollut osannut syyttää ketään muuta kuin itseään, oli nyt poissa. Kaikki ne syytökset heräsivät ja osoittivat Peteriä. Hän oli liian monta vuotta pitänyt kaikki tunteet sisällään, osaamatta syyttää ketään muuta kuin itseään. Mutta nyt, nyt kun hän näki silmien edessään sen saastaisen petturin hän ei osannut muuta kuin syyttää. Se oli ollut Peter. Peter oli pettänyt heidät kaikki ja he olivat uskoneet häneen. He olisivat antaneet henkensä tämän käsiin, niin kuin James ja Lily olivat tehneet. Ja he olivat kuolleet.
