Kommenttikerjäyshaastesta terve moi. Nyt pisti kyllä aika pahan. Tämä on teksti, joka vetää enemmänkin hiljaiseksi. Ihana ristiriita siinä, että kaikesta paistaa ikään kuin toivottomuus ja silti toivo tulee siitä, että kuitenkin on olemassa paikka, jossa henkilö kokee olevans vapaa. Mutta toisaalta hän tietää kuolevansa. En väitä, että ymmärrän mihin se viittaa. Onko se vain angstia vai tietääkö hän konkreettisesti kuolevansa. Odotin ehkä jollain tavalla, että tämä tieto olisi selvitetty, mutta lopulta ehkä on hyvä, että ei. Tai voi olla, että sen voi lukea tästä tekstistä, että mitä se tarkoitti, mutta mä en sitä löydä. Silläkään ei ole väliä. En tarkoita, että sillä ei voisi olla suurtakin väliä, mutta lukijana, joka ei osaa päättää, mihin se viittaa, se ei kuitenkaan jää häiritsemään.
Draco voisi mun mielestä olla juuri tällainen. Tuon tyyppisen hahmonkin sisäinen maailma voi poiketa aika paljon siitä maailmasta ja naamasta, jota hän ulospäin näyttää. Hänellä voisi kuvitella olevan useitakin syitä, miksi hän kokisi olevansa ei-haluttu ja onneton. Kuvailu oli kaunista eivätkä vertauskuvatkaan aiheuttaneet hillitöntä naurua minussa kuten aika usein käy. Ne olivat tosi osuvia kuten tuo alun kova nyrkki, joka yrittää silittää lempeästi. Siinä on kontrasti. Maa, joka on kova mutta lempeä, kova mutta lohdullinen. Koko tekstin ajan kulkee käsikkäin epätoivo ja toivo, vankeus ja vapaus. Puunkaltaiseksi kasvamisen toivominen oli mielenkiintoinen vertaus, mutta hyvin toimiva. Puulla on tosiaan paksu kaarna ja voisi kuvitella helpostikin, että Draco voisi toivoa, että hän olisi kyennyt tai kykenisi kasvattamaan itselleen paksun kuoren. Sellaista ihmistähän usein kuvitellaan vahvaksi, joka ei sorru milloinkaan ja varmaan moni on heikkoina hetkinään miettinyt, miten kivaa olisi olla se vahva sankari.
Ja sitä seurasi tuo toivomus kadota jäljettömiin. Sekin tuntuu aika universaalilta toiveelta. Ainakin lapsena, kun tuntui että oli kahlehdittu vanhempiin ja perheeseen, toivoi voivansa muuttua näkymättömäksi. Dracon tapauksessa perinteet ehkä velvottavat liikaa.
Mä huomaan yrittäväni löytää syyt Dracon tunteille, vaikka teksti itsessään ei niitä kerro eikä tunteille, halulle kadota ja tunteelle, että kukaan ei todellisuudessa välitä, ole aina hyvää syytä. Joskus vain tuntuu siltä, että sitä on liikuteltava palanen, jonka sisällöllä ja tunteilla ei ole väliä ja silloin sitä ajattelee katoamista. Tähän tekstiin ja noihin tunteisiin on hyvin helppoa eläytyä. Se, mistä ehkä henkilökohtaisesti pidän tässä eniten, on se että tämä ei kaada itse itseään ylidramaattisuuteen. Henkilö kieriskelee itsesäälissä ja angstissa, mutta sitä ei kuitenkaan kuvailla niin, että se alkaisi puuduttaa tai ärsyttää. Tekstiä lukiessa säilyttää myötätunnon päähenkilöä kohtaan.
Pidän myös tekstin monitulkintaisuudesta. Tuossa, kun viime yönä kommentoi toista tämän saman haasteen ficciä, sanoin sinne palautteeseen, että pidin siitä, ettei kaikkea kerrota yksityiskohtaisesti vaan jätetään tulkinnalle liikkumavaraa. Tässä on sama juttu. Ei lähdetä selittelemään sitä juurta jaksaen, miksi tarkalleen Draco oli pettynyt valheisiin ja muuhun. Sen voi jokainen ehkä keksiä kirjoista. Kyllä jos mulle olisi ylistetty jotain sellaista, joka osoittautuu ihan kauheaksi, mä olisin aivan sekaisin. Ja varsinkin jos en olisi sitä ennen elämässäni koskaan oppinut arvioimaan auktoriteetteinä pitämieni henkilöiden sanaa. Mutta vaikka mä tulkitsin tekstin omassa päässäni sen kauttaa, jutun toimivuus on tavallaan myös siinä, että sen voisi tulkita jotenkin toisinkin, koska sitä ei lähdetty juurta jaksain selittämään. Tässä keskityttiin vahvasti hetkeen ja hetken tunnelmiin tai niin minä sen näen.
Hmm... näistä kommenttikerjäyshaasteen kommenteista tuli aikamoista pitkää ihkutusta, mutta aina voin selittää, että syynä oli hyvät tekstit.