Nimi: Kurpitsajuhla on Grindelwaldista
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Lily/Severus
Tyylilaji: Draama
Vastuuvapautus: Maailma ja hahmot kuuluvat Rowlingille.
Tiivistelmä: Lilyn kuolema. Tänään siitä tuli kuluneeksi tasan kymmenen vuotta. Kymmenen pitkäälyhyttä vuotta. Kymmenen ikävää vuotta käytettyinä ikävään. Jokainen kymmenestä kurpitsajuhlasta oli tuntunut Severuksesta erittäin tuskalliselta. Ensimmäinen oli tuskallisin. Tämä kymmenes toiseksi tuskallisin.
Kirjoittajan sana: Sulkakynä haastoi kirjoittamaan Severuksesta, joka näkee Iseeviot-peilissä Lilyn. Tämä menee Sataseen sanalla 093. Halloween.
Kurpitsajuhla on Grindelwaldista
Severus Kalkaros inhosi vuodessa monia päiviä - joulua, pääsiäistä ja omaa syntymäpäiväänsä varsinkin. Nuorena velhona hän oli kuitenkin pitänyt kurpitsajuhlasta, eikä vähiten Tylypahkan hienojen pitojen takia (kurpitsa oli Severuksen lempiherkku).
Vuonna 1981 Severus vietti viimeisen hauskan kurpitsajuhlan. Hän oli tavannut Lilyä salaisesti hetken verran, ihan liian hetken verran, paljon oli jäänyt sanomatta. Alkuillasta Lily oli lähtenyt kotiinsa ja Severus omaansa. Hän oli linnoittautunut kynttilän, kirjan ja kotitonttuviinilasillisen kanssa olohuoneeseensa. Hän oli lukenut Bathilda Bagshotin elämäkertaa sillä välin, kun se tapahtui.
Lilyn kuolema. Tänään siitä tuli kuluneeksi tasan kymmenen vuotta. Kymmenen pitkäälyhyttä vuotta. Kymmenen ikävää vuotta käytettyinä ikävään. Jokainen kymmenestä kurpitsajuhlasta oli tuntunut Severuksesta erittäin tuskalliselta. Ensimmäinen oli tuskallisin. Tämä kymmenes toiseksi tuskallisin. Severus ei tiennyt, mitä tehdä. Kaikista mieluiten hän olisi mennyt käymään Lilyn haudalla, mutta toisaalta se olisi saattanut hänet jälleen tunnekuohun valtaan.
Niinpä Severus päätti olla niin kuin häntä ei vaivaisi mikään. Hän piti päivällä tunnit, iltapäivän tarkisti esseitä ja illalla osallistui kurpitsajuhlaan. Tai siis. Tämä oli Severuksen suunnitelma, mutta se ei aivan täydelleen onnistunut.
Totta kyllä, hän piti päivällä tunnit tavalliseen tapaansa. Räyhäsi vähän, ylenkatsoi, antoi mielettömän määrän läksyjä. Iltapäivällä hän ryhtyi suunnitelmansa mukaisesti tarkistamaan toisluokkalaisten esseitä (aiheena uniliemi), mutta se tuntui erittäin vastenmieliseltä. Toisluokkalaisista ei yksikään ollut tippaakaan lahjakas taikajuomien suhteen, ja jos Severus jotakin inhosi, niin lahjattomia ihmisiä. Ärtyneenä hän lopetti esseiden lukemisen lyhyeen ja jätti nuhjaantuneet pergamentit (toisluokkalaiset eivät myöskään osanneet kirjoittaa siististi sulkakynillä) pöydälleen lojumaan.
Severus ei tavallisesti harhaillut pitkin käytäviä. Ei, hän inhosi harhailua, samoin oppilaita, jotka tekivät niin. Severuksesta harhailu oli epäilyttävää. Aina piti olla päämäärä. Nytkin Severuksella oli varsin selvä päämäärä askeleilleen, hän ei vain halunnut myöntää sitä itselleen. Lahjattomien ihmisten, sotkuisen käsialan ja harhailun lisäksi Severus inhosi myös heikkoja ihmisiä. Hän itse oli mitä suurimmissa määrin heikko ihminen.
Käytävällä tuoksui jo kurpitsa. Vesi ei herahtanut Severuksen kielelle. Ajatus juhlista pikemminkin sai hänet voimaan pahoin. Severus päätti, että ensimmäistä kertaa jättäisi Tylypahkan kurpitsajuhlallisuudet väliin. Tuskin kukaan edes kiinnittäisi huomiota hänen poissaoloonsa. No, Albus toki, mutta hän ymmärtäisi sanoitta.
Severus tihensi askeleitaan tehtyään päätöksen yksinäisestä illasta. Tai ei, ei hän olisi yksinäinen, ei siinä luokkahuoneessa, jonka ovenkahvalle juuri laski kätensä. Ovi ei narahtanut, yksikään Tylypahkan ovista ei narahdellut, kotitontut rasvasivat saranoita kiitettävän usein. Vaikka Severus ei päästänyt ääntäkään livahtaessaan käyttämättömään luokkahuoneeseen, ennen oven sulkemista hän kuitenkin varmisti, ettei kukaan nähnyt häntä. Vaikka harvoinpa kirjastokäytävällä ketään oli tähän aikaan, ei nytkään.
Vaistomaisesti, vaikkakin tahtomattaan, Severus pidätti hengitystään kääntyessään ympäri. Siellä se oli yhä, kirkkaana pimeän luokkahuoneen perällä. Peili. Iseeviot-peili. Severus astui sen eteen, pitäen katseensa sen jaloissa. Ehkä peilin luo tuleminen ei sittenkään ollut ollut hyvä idea. Alkusyksystä Severuksella oli ollut paha pakkomielle Iseeviot-peiliin. Hänen täytyi päästä katsomaan sitä joka päivä, monta kertaa. Lahjattomien ihmisten, sotkuisen käsialan, harhailun ja heikkojen ihmisten lisäksi Severus inhosi myös pakkomielteitä. Sen vuoksi hän lopetti lokakuun ensimmäisenä päivänä Iseeviot-peilin luona käymisen kerralla ja päätti, ettei voisi elää sen suomassa auvoisessa valheessa.
Mutta täällä Severus jälleen oli, polvillaan peilin edessä. Varovasti hän nosti katseensa peiliin. Nuo nilkat... nuo sirot nilkat, jotka Severus melkein pystyi tuntemaan sormiensa alla. Valkoinen mekko, valkoinen totta kai, se puki Lilyn ruskettunutta ihoa parhaiten. Ja sitten uuma, täydellisen kapea uuma, jonka ympärille Severus oli saanut kiertää käsivartensa aivan liian harvoin. Rinnat, kaula, suu... kaikki oli täydellistä ja vieläkin niin tuttua. Mutta silmät. Noita vihreitä ja kirkkaita silmiä Severus rakasti eniten. Ne kimaltelivat kyyneleistä, vaikka huulilla leikki hymy.
Mutta ei Severus Lilyä tämän kauneuden takia rakastanut, ei toki. Lilyn luonne oli hienoin, mihin Severuksella oli ikinä ollut kunnia tutustua. Lily ei ollut lainkaan lahjaton, ei päättämätön, ei heikko. Lily oli kuin Severusta varten luotu, hänen puuttuva palansa, vastamyrkkynsä.
Vaan nyt Severukselta oli unohtunut jotakin tärkeää. Imperfekti. Ei hän voinut puhua Lilystä preesensissä, vaikka Iseeviot houkuttelikin häntä tekemään niin. Lilyn kuva peilissä oli niin tarkka, että jos Severus olisi kykenevä huijaamaan itseään, hän olisi hyvin voinut uskoa Lilyn olevan yhä elossa. Naisen paksut hiukset välkehtivät, katse oli eloisa, hän oli niin lähellä... Severus pystyi melkein muistamaan hänen naurunsa. Mutta vain melkein.
Yläkerrasta kuului omituista, voimakasta ja laiskanpuoleista tömistelyä, kuin peikon askellusta, mutta Severus ei välittänyt. Hän näki vain Lilyn, tunsi nenässään hänen tuoksunsa. Lilyn tuoksu oli Severuksen rakkain muisto naisen kirjeiden ohella. Severus oli itse keittänyt Lilylle muskottihajuveden, antanut sen hänelle joululahjaksi. Sen jälkeen Lily ei ollut käyttänyt mitään muuta tuoksua, ei edes naituaan Potterin.
Lily laski kätensä alas, kuin hyväilläkseen Severuksen hiuksia. Kyyneleet valuivat nyt hänen silmistään valtoiminaan. Severuksesta Lilyn ahdinko ei ollut mukavaa katseltavaa, hänen olisi tehnyt itsekin mieli itkeä, mutta kyyneleitä ei tullut. Kymmenen vuotta. Olivatko kyyneleet kuivuneet kymmenessä vuodessa?
Lily lähetti Severukselle lentosuukon. Severus tunsi kehonsa tärisevän. Luokka oli kylmä, Severuksen elämä oli kylmä, nainen peilissä oli kylmä, vaikka Severus olikin tuntevinaan hänen lämpönsä.
TÖMPS, TÖMPS.
Severus nosti katseensa kattoon. Mikä meteli tuo oli olevinaan? Vastentahtoisesti Severus nousi seisomaan. Hänen polvensa olivat puutuneet, jalat eivät olleet kestää hänen painoaan. Hän nojautui peilinkarmiin, oli nyt aivan lähellä Lilyn kasvoja. Lilyn huulille syttyi kiusoitteleva hymy, silmät eivät enää vuotaneet kyyneleitä, vaan ne tuikkivat sillä viekoittelevalla tavalla, jota Severus eniten rakasti. Severus nojautui aivan kiinni peiliin, piti karmeista kiinni, tunsi tärisevänsä yhä pahemmin...
ÖÖÖÖÖRRR.
Severus hypähti irti peilistä ja loi taas katseen kohti kattoa. Mitä ihmettä? Yläkerrasta kantautunut örinä kuulosti ihan peikon ääntelyltä. Mutta miten se oli mahdollista? Severus kuulosteli. Hiljaisuus. Hän käänsi katseensa takaisin Lilyyn, joka hänkin näytti kysyvältä. Sitten yläkerrasta kuului taas meteliä, tällä kertaa selvästi tavallisia askeleita. Monia askeleita. Oliko suuri sali evakuoitu?
Lily katsoi Severusta pitkään, kiinteästi. Sitten hän nyökkäsi. Severus nyökkäsi takaisin, velvollisuudet oli hoidettava. Kunnollisena opettajana Severus kiirehti ovelle, mutta kääntyi vielä katsomaan Lilyä.
"Rakastan sinua", Severus muotoili huulillaan äänettömästi. Severus ei ollut niitä velhoja, jotka pystyisivät sanomaan sen ääneen.
Lily nyökkäsi, lähetti taas lentosuukon. Sitten Severus kiskaisi oven auki ja enää taakseen katsomatta syöksähti käytävälle. Oven painuessa kiinni Severuksen ilme kovettui. Rakastavasta Severuksesta kuoriutui opettaja-Severus.
Kolmanteen kerrokseen vievissä portaissa Severus kohtasi kalpean Oraven, yhden turhimmista tuntemistaan velhoista.
"Pe-pe-peikko! Ty-ty-tyrmissä!"
"Tyrmissä? Minä kuulin ääniä kolmannesta kerroksesta."
"Mu-mu..."
"Mene sinä tyrmiin, jos haluat, mutta älä kajoa huoneeseeni", Severus kivahti ja lähti harppomaan ylös portaita. Pian hän kuuli Oraven seuraavan, miesparka ei uskaltanut tehdä mitään yksin.
Kolmannessa kerroksessa leijui mädäntyneen haju, joka vain vahvisti Severuksen epäilyksiä siitä, että peikko majailisi luokkahuoneessa, joka oli Iseeviot-peilin yläpuolella. Mutta ei, numerologialuokasta ei löytynyt mitään, ei myöskään muista kolmannen kerroksen luokista.
"Mitä minä sanoin", Orave mutisi eikä änkyttänyt tällä kertaa ollenkaan. Severus loi häneen kuitenkin niin ilkeän katseen, että mies kalpeni entisestään. Sitten he kuulivat sen. Karjuntaa ja pauketta alapuoleltaan.
"Nytkö se on toisessa kerroksessa", Severus älähti ja lähti juoksemaan alas samoja portaita, jotka oli vasta hetki sitten kavunnut ylös. Orave seurasi häntä jälleen, mutta ei pysynyt hänen perässään. Severusta kiritti pelko siitä, että peikko saattaisi nuijia Iseeviot-peilin hajalle.
Meteli voimistui, kun Severus saapui toiseen kerrokseen. Hylätyn luokkahuoneen ovi oli kiinni ja Severus tunsi valtavaa huojennusta. Peili oli turvassa.
"Ty-ty-tyttöjen vessa", huohottava Orave parkaisi ja osoitti käytävän päähän. Severus pinkaisi jälleen juoksuun, meteli tosiaankin kuului vessasta. Sieltä kuului peikon ärinää, rikkoutuvan puun kuminaa ja lopulta sellainen jysäys, että Severus oli kaatua. Käytävän päässä Severuksen seuraan liittyi ilmeisesti suoraan tyrmistä Minerva, joka silmät kauhusta laajenneina vetäisi vessan oven auki.
Opettajakolmikon silmien eteen avautuva näky oli mykistävä. Suuri, kahden miehen kokoinen peikko makasi tajuttomana maassa ja sen ympärille olivat kerääntyneet... Granger, Weasley ja Potter. Severus kumartui peikon puoleen peittääkseen kummastuksensa. Jo ennestäänkin ylpeän Potterin ei tarvinnut saada rohkaisua Severukselta, joka totta puhuen oli varsin sanaton siitä, että kolme ensiluokkalaista oli päihittänyt vuorenpeikon. Potter oli totisesti tullut äitiinsä.
Minerva ryhtyi saarnaamaan kolmikon ajattelemattomuudesta, Orave istui pytyllä sydänalaansa pidellen. Severus ei voinut vastustaa kiusausta vilkaista Potteria. Joko nyt pojan silmissä näkyi se sama inhottava uho, mikä oli paistanut aina läpi Jamesin katseesta. Mutta ei. Severus kohtasi vihreät, pelokkaat ja eksyneet silmät. Ei jälkeäkään ylpeydestä. Kohdatessaan Severuksen silmät Potter laski katseensa alas. Severus oli siitä tyytyväinen. Nuo silmät... Severukseen sattui nähdä ne pojalla, joka näytti viimeistä piirtoa myöten Jamesilta. Jamesilta, joka oli tehnyt Severuksen elämästä helvetin niin monella tapaa.
"Voitte mennä", Minerva murahti ja Severus tajusi, ettei ollut kuullut sanaakaan hänen saarnastaan tai lasten puolustuspuheista. Mutta väliäkö sillä.
"Mi-mi-minun on mentävä ve-ve-vessaan. Ja ke-ke-kerron muille, että lö-löysimme pe-pe-pe-peikon", Orave sopersi ja seurasi oppilaita varmasti nopeammin kuin hän oli vessaan hetki sitten juossut. Niin, vessaan tosiaan. Aivan kuin Orave ei olisi voinut käydä tarpeillaan tyttöjen vessassa. Severuksen suupieltä nyki.
"Mikä maailmassa sinua voi huvittaa tällaisessa tilanteessa?" Minervan terävä ääni keskeytti Severuksen ajatukset. Severus kääntyi katsomaan noitaa, joka katsoi takaisin ja korjasi samalla peikoin tekemiä vahinkoja taikasauva viuhuen.
"Olihan tämä nyt viihteellisempää kuin tavanomaiset kurpitsajuhlat."
"Severus! Oppilaat olisivat voineet kuolla!"
"Vaan eivät kuolleet. Onko sinulla aavistustakaan, miten peikko pääsi sisään linnaan?"
"Ei pienintäkään. Jonkun on täytynyt päästää se sisään."
"Tiedän", Severus murahti. Hän ei sietänyt edes Minervalta älynsä aliarviointia. Totta kai Severus tiesi, että vuorenpeikko oli yhtä tyhmä kuin Longbottomin poika, eikä takuulla pääsisi Tylypahkaan omin neuvoin.
"Tiedän, että tiedät. Sidon peikon. Mennään sitten neuvottelemaan muiden kanssa, mitä sille pitäisi tehdä", Minerva sanoi, korjasi taikasauvan heilautuksella vielä viimeisen ovenkahvan paikoilleen ja loitsi paksut narut peikon ympärille. Sitten Minerva ja Severus lähtivät pois peikolta löyhkäävästä vessasta ja olivat erittäin onnellisia raittiista ilmasta, joka löi heitä vasten käytävällä.
Severuksen katse hipaisi sitä ovea, jonka takana Iseeviot-peili oli. Hän oli luokasta lähtiessään ajatellut vielä palata tänään katsomaan Lilyä. Nyt se tuntui kuitenkin huonolta ajatukselta. Potterin silmiin verrattuina peili-Lilyn silmät olivat elottomat. Tai eivät elottomat, mutta... tavoittamattomat. Eikä Lily varmasti haluaisi, että Severus tuhlaisi elämäänsä tuijottamalla peiliin. Lily oli kuollut ja Severuksen oli hyväksyttävä se. Taas. Vihdoin. Miten vain.
"Minerva, olisi sääli juhlia kurpitsajuhlaa tarkistamalla huonoja esseitä, joten haluaisitko tulla tämän sotkun selvittämisen jälkeen juomaan lasillisen kotitonttuviiniä kanssani?"
Minerva ei varsinaisesti näyttänyt hämmästyneeltä, hän ei juuri ikinä ilmaissut tunteitaan, ja juuri siitä Severus hänessä piti.
"Tuota, kiitos, tulen mielelläni. En tosin juo kotitonttuviiniä."
"Ota oma viskipullosi sitten mukaan."
"Minä, tuota, hyvä on."
Severus hymähti avatessaan Minervalle opettajien huoneen oven. Kurpitsajuhla totisesti oli Grindelwaldista (syvältä ja poikittain), mutta ehkä muutaman lasillisen nauttiminen tekisi siitä edes hiukan siedettävämmän.