Aina vain uudestaanAuthor: Minttushka
Pairing: Blaise/Violet
Genres: Drama
Rating: K11
//zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajojaWarnings: insesti
Disclaimer: En omista Three Days Gracen kappaletta “Over and Over”, tai Potter-universumia. Violet on kuitenkin oma luomukseni. Silti minä vain leikin ilman minkään näköistä rahallista korvausta.
Summary: Violetti oli aina ollut Blaisen lempiväri.A/N: Kiitän
Morttia siitä, että kertoi minulle Three Days Gracestä omalla ficillään
Over and Over. Koska se on viimeiset pari päivää pyörinyt koneellani repeatilla, minun oli pakko kirjoittaa siitä jotain, ja tässä se nyt tulee. (: Tämä on jonkinnäköinen syntymäpäivälahja
Wingalle, joka täyttää huomenna eli 16.10. kahdeksantoista. Hassua omistaa jotain häneen täysin liittymätöntä, mutta tuskin hän loukkaantuu. Toivottavasti pidätte tästä, kommentteja arvostetaan kauheasti!
***
It feels like everyday stays the same
It's dragging me down, and I can't pull awayVioletti oli aina ollut Blaisen lempiväri. Lapsena hän oli silitellyt hajamielisenä verhojen liilaa kangasta, leikkinyt irtoilevilla langanpätkillä ja kierittänyt niitä sormeensa, kunnes sekin värjäytyi violetiksi. Kipu jäi toiseksi valkoisille langanjäljille, kun veri tykytti ja pieni, itsetyytyväinen hymy nousi pienen Blaisen huulille.
Kun Blaise oli ollut kolme, hän oli saanut pikkusiskon. Hän kuuli asiasta vasta, kun äidin vatsa oli paisunut ja hän kuuli tämän itkevän jälleen uutta menetettyä miestään. Blaise käveli vaaleatukkaisen hahmon luokse ja katsoi hämmentyneenä, miten kyyneleet sekoittuivat räkään ja vuotivat punaisista silmistä. Silloin äiti kertoi, että Blaise saisi siskon, jonka isä oli lähtenyt kauas pois eikä palaisi enää koskaan.
Sen jälkeen Blaise ei koskaan uskaltanut itkeä. Meni puoli vuotta, kun Blaise totutteli tyhjään asuntoon, jossa ei äkisti kaikunutkaan enää äidin ja miesten myrskyisät tappelut. Puoli vuotta, kunnes äidillä olikin joku uusi ja vahva, karskin näköinen mies jolla oli vääntyneet kulmat ja kuraiset kengät. Puoli vuotta, kunnes Blaisen elämään astui pieni, kaunis ihminen, jonka iho oli rytyssä suurien, sinisten silmien ympäriltä.
Se aika oli Blaiselle sitä, mikä antoi toivoa tulevaisuudelle. Se toi hänelle pohjan korttitalolle, joka oli oikeasti ollut koko ajan lyyhistymässä ja auttoi pitämään pystyssä. Ja vaikka tytön nimeksi tuli Charlotte Zabini, Blaise ei koskaan lakannut kutsumasta tyttöä omakeksimällä nimellään;
Violet.
Blaise kasvoi kiinni Violetiin eikä jaksanut välittää muiden pistelevistä huomautuksista. Hän juoksi pienten velhojen tarhasta joka päivä kotiin niin, että jätti kiiltävään lattiaan ruskeita tahroja. Ja silti pieni siniseen silkkiin verhottu vauva istui siellä, jokelsi nähdessään Blaisen ellei nukkunut kuin pieni, viaton enkeli. Äiti väsyi vieressä niin, että antoi kahvin väljähtyä kupissa.
Aika kului, Violet kasvoi, ja Blaisen silmät tuikkivat. Hän leikki siskonsa kanssa leluluudilla, vei käsi kädessä leikkipuistoon ja työnsi vauhtia keinuissa, kunnes tyttö alkoi parkua. Seitsemänteen ikävuoteensa mennessä Blaise oli jo täysin rakastunut siskoonsa ja vei häntä kaikkialle, vaikka ilkeät luihuislapset nauroivat. Blaise nousi aina ylös mutakuopasta ja käveli ylpeänä siskonsa kanssa kotiin, joka oli hajoamassa käsiin hänen vierellään.
Blaise halusi viimeiseksi lähteä Tylypahkaan, mutta hänelle ei annettu vaihtoehtoa. Hintelä punatukkainen mies työnsi hänet kaiteesta läpi, savun kirvellessä Blaisen silmiä ja punaisuuden sekoittuessa sumeisiin silmiin. Vahva käsi tarttui häntä kädestä ja veti suoraan junan takaosaan, erityisosastoon täynnä erityisiä luihuisia, puhumassa erityisiä asioitaan. Hengitys tarttui lasin pintaan ja kimposi vatsanpohjan onttoudesta.
Vuosi kului tuskallisen hitaasti, ja Blaise kesti sen kaiken kirjeiden avulla. Hän jopa pihisti lokakuussa kurpitsajuhlilta paran piirakkaa, mutta pöllö ei suostunut viemään sitä ja jätti Blaiselle vain haavan sormeen. Hän tyytyi tihrustamaan kirjeen ja lukemaan kahdeksanvuotiaan käsialaa yhä uudestaan ja uudestaan.
Blaise jäi Draco Malfoyn jengiin kiinni turvallisuuden takia. Hän veti hymyn kasvoilleen, vaikka tiesikin muistuttavansa kurpitsalyhtyä samalla tekaistulla ilmeellään. Hän kamppasi puuskupuheja käytävässä, vei korpinkynsien läksyt ja jätti rohkelikoille hajupommeja, vain kuunnellakseen opettajien nuhteluja ja toivoakseen potkuja. Niin paljon hän rakasti ihmistä, joka ei osannut rakastaa häntä takaisin.
Kesälomalla Blaise rynnisti kotiin – vain löytääkseen sen tyhjänä. Hänen jalkojansa särki kävelyn jälkeen, mutta hän ehti silti rynnätä huoneeseen, joka oli ennen ollut hänelle tärkein. Nyt sen nurkkia peittivät hämähäkinseitit ja niihin takertuneet vanhat lupaukset.
Viereisestä huoneesta löytyi kerälle käpertynyt hahmo, jonka Blaise tunnisti tummiksi valahtaneiksi hiuksista tutuksi naishenkilöksi. Blaise kosketti ihon alta törröttävää luuta, jolloin toinen kavahti ja säikähti. Hän katsoi poikaansa hetken, kuin ei tunnistaisi häntä heti, ennen kuin purskahti itkuun.
Blaise ei koskaan saanut selville mitä tapahtui. Hän muisti vain lähteneensä pois.
So here I go again,
chasing you down again
Why do I do this?Kahdeksantoistavuotias poika seisoi peilin edessä. Hänen tummat silmänsä tarkkailivat peilikuvaa tarkasti, huomioiden yksityiskohdat ja painaen mieleensä jokaisen ohimolle karanneen suortuvan ja rypistyneen kankaan. Hän ei vieläkään osannut nähdä muuta, kuin kauan sitten eksyneet silmät ja sulkeutuneen mielen, niin kuin aina.
Blaise otti avaimensa, tarttui ovenkahvaan – kunnes joku koputti. Samaan oveen, vain kahdenkymmenen sentin päässä oli oikea elävä olento, niin lähellä että Blaise kuuli pinnallisen hengityksen ohuen puuoven läpi. Kylmä kahva painoi Blaisen sormea ja jätti uurteet.
Blaise heitti oven auki ja löysi sen takaa naisen; naisen, joka oli solminut hiuksensa olkapäällä lepäävälle palmikolle, naisen, jolla oli violetti neulepaita; naisen, jonka silmät eivät olleet muuttuneet ollenkaan.
Naisen kädessä olleet lehtiset tippuivat maahan, kun hän jäi tuijottamaan. Siniset kohtasivat suklaanruskean ja jäivät odottamaan, eikä kukaan uskaltanut päästää henkäystäkään. Tytön silmät kiilsivät, pojan pysyivät kuivina, kun äkisti hän tunsi herkkien käsivarsien kiertyneen ympärilleen.
”Blaise?” tyttö sanoi tukahtuneella äänellä vasten pojan olkapäätä. Blaise tyytyi nyökkäämään ja taputti violetin verhoilun peittämää selän kaarta, jonka luut tuntuivat liiankin selvästi.
Tyttö istui epämukavasti Blaisen epämukavan keittiön epämukavalla tuolilla, kun Blaise tarjosi epämukavan kovia leipäkänttyjä. Violet kieltäytyi ja puri huultaan, odotti että Blaise sanoisi jotain, koska ei itse uskaltanut. Eikä Blaisekaan.
Mutta ehkei heidän tarvinnutkaan.
Blaisen käsi lähestyi huomaamattomasti Violetin kättä, sormenpää hipaisi koholla olevaa rystystä. Violetin teekupin kukat olivat ainoita väripisteitä koko sumeassa talossa, joka ei henkinyt ollenkaan sitä Blaisea, jota Violet oli kerran rakastanut. Mutta se ei haitannut. Blaise suuteli Violetin kirsikkaisia huulia, kosketti kevyesti leukaa, jossa oli sama kulmikkuus kuin Blaisen äidilläkin oli ollut. Violetin kylki oli kaikesta huolimatta pehmeä ja hiukset tuoksuivat samalta kuin Blaisen kirkkaan kesäpäivän jälkeen.
Siinä kaikessa oli jotain tuttua, jotain haparoivaa ja eksynyttä, silti varmaa ja turvallista. Niin kuin Blaisen tarjoamassa kirsikkateessäkin.
Violet tunsi entisen veljensä käsivarret ympärillään ja silitti niskaa, josta alkoi paljas selkä. Hän huokaisi niin, että heikot niskakarvat nousivat pystyyn iholla. Päivä kääntyi illaksi ulkona ja aurinko värjäsi taivaanrantaa, lehdet painoivat otsikoita Mariella Zabinin kohuavioliitosta ja menneisyys painui hiljaa taakse. Ehkä jäljelle jäi vain kourallinen onnenrahtusia, mutta se oli enemmän kuin kummallakaan oli koskaan ennen ollut, joten se riitti. Ihan hyvin.
”Violet”, Blaise kuiskasi, ennen kuin sulki silmänsä.
So many thoughts that I can't get out of my head
I try to live without you, every time I do, I feel dead
I know what's best for me, but I want you instead
I'll keep on wasting all my time.