Title: Minä inhoan lunta
Author: nami
Fandom: Shinshi Doumei Cross
Pairing: Maora/Maguri
Genre: Fluff
Rating: S
Summary: Maguri Tsujimiya ja Maora Ichinomiya kulkevat akatemialta yhtä matkaa kotiin lumisateessa, toinen paremmin varustautuneena kuin toinen.
Disclaimer: Arina Tanemura omistaa kaiken, eikä nami hyödy tästä mitenkään, paitsi että saa hyvän mielen koska Maguri ja Maora ovat ihania. ^^
A/N: Multifandomiin menee.
”Minä inhoan lunta”, vaaleahiuksinen poika jupisee ja kiskoo koulupukunsa kauluksia ylemmäs.
En vastaa Magurille mitään, hymyilen vain itsekseni. Valittava pikkupoika, sellainen hän on aina ollut. Nytkin hän nyrpistelee nenäänsä ja puhaltelee kasvoiltaan hiuksiaan, joihin takertuu hiljalleen taivaalta tanssahtelevia lumihiutaleita.
”Kastuu likomäräksi, yäk”, poika jatkaa yksinpuheluaan ja mulkoilee ensilumen hiljalleen kostuttamia kenkiään.
Tukahdutan vaivoin hihityksen ja vilkaisen omia, paksupohjaisia, villalla vuorattuja saapikkaitani. Magurin vetisenä litisevät tennarit pitävät inhottavaa ääntä kävellessämme akatemian porteista ulos. Poikaparan varpaat ovat varmasti jäässä, kun hän pääsee kotiin.
”Paleltaa.”
Katsahdan hänen vaatetustaan. Tuolla ääliöllä ei ole kunnon talvitakkia, vain sama koulupuvun takki kuin joskus syyskuussa. Hänellä ei ole kaulaliinaa, ei pipoa, ei lapasia. Tunnen äkkiä oloni todella lämpimäksi untuvatakkini sisällä, vaikka kylmä viima meinaa saada minutkin hytisemään.
”Inhoan talvea”, Magurin monologi jatkuu.
Minua naurattaa. Tietenkin tuota typerystä käy sääliksi, mutta minä nautin tällaisista hetkistä. En siis siitä, että hän kastuu ja kärsii kylmästä, vaan siitä, että tällaisina hetkinä hän on taas se sama poika, joka oli vain minun. Aivan samanlainen kuin se pieni lapsi, joka tahtoi mennä kanssani naimisiin, vaikka olin poika. Joka kerta pystyn kuvittelemaan, että hän olisi taas kanssani.
”Inhoan sitä likkaa, joka piirittää Shiizunia”, Maguri jatkoi inhokkilistaansa.
Minun hymyni ja sisälläni kupliva nauru katosivat johonkin. Joka kerta, kun hetki on ohi, tuntuu yhtä masentavalta. Valkeat hiutaleet sekoittuvat harmaaseen sohjoon ja häviävät näkyvistä.
”Taas kaikki ärsyttää”, marina jatkuu, ”loskaa ja märkää ja paleltaa ja se muija jäi auttamaan Shiizunia joidenkin papereiden kanssa ja….”
Avaan keltaisen, paksun untuvatakkini vetoketjun rivakasti ja kiskon takin yltäni. En vilkaisekaan Maguria.
”Pue se päällesi”, sanon katse lumiseen maahan suunnattuna, ”sitten sinua ärsyttää yksi asia vähemmän.”
Tunnen, kun hän tarttuu takkiin. Hämmennyksen saattaa aistia. Nostan varoen päätäni. Pojan kasvoilla on poissaoleva ilme, kuin hän ajattelisi oikein tiiviisti jotain eikä ymmärtäisi tapahtumista ympärillään mitään. Sitten hänen suunsa avautuu pikkuiseksi hetkeksi, henkäisy, ja sanat, jotka kertovat hänen olevan tässä hetkessä paljon paremmin kuin minä.
”Mutta sitten sinua alkaa ärsyttää, kun sinua paleltaa.”
”Tule, mennään meille, täällä on jo kauhean kylmä”, poika valittaa ja hänen suunsa vääntyy turhautuneeseen mutruun.
”Maguri, minä haluan vielä olla pihalla”, vastaan.
”Minä inhoan lunta. Täällä on kylmää eikä voi tehdä mitään”, kuuluu mutinaa.
”Laita päällesi kunnolla, niin ei palella. Ja täällä on vaikka mitä tekemistä, minä haluan tehdä lumilyhdyn.”
Jatkan touhujani katsomatta Maguria. Pyörittelen lumesta pikkuisia palloja, ja pinoan niitä varoen. Se ei ole helppoa. Jos en aseta palloa huolellisesti paikalleen ja paina sitä hieman alla oleviin, se putoaa. Pitää jaksaa olla kärsivällinen. Asetan viimeisen palleron paikalleen. On jo pimeää. Pakkanen puristelee poskia, jotka ovat varmasti aivan punaiset.
”Lähdetään jo!” Maguri kivahtaa.
Katson häntä yllättyneenä.
”Ai, sinä jäit tänne vielä. Luulin, että menit jo.”
”Jäin tänne ihan vain, koska halusin odottaa sinua!” hän tiuskaisee.
”Miksi sitten vain huudat?” kysyn harmistuneena.
”Minua ärsyttää!”
”Mikä?”
”Kun on niin kylmä!”
Katsahdan pojan vaatteita. Hänellä on ohuet housut ja villapaita, ei minkäänlaisia toppavaatteita.
”Voit käyttää minun takkiani”, sanon hiljaa.
Hän näyttää ällistyneeltä ja katsoo minua vain hetken. Sitten sinertävien huulten välistä tipahtaa melkein kuiskattu lause.
”Mutta sitten sinua ärsyttää, kun sinulla on kylmä.”
Pakkanen on jo saanut poskeni niin punaisiksi, ettei hän voi huomata, että kasvoni helottavat kuumuutta. Tahdon sanoa sen. Kerään kaiken rohkeuteni ja sanon ääni täristen:
”Niin, mutta jos sinulla on lämmin, ei minua voi ärsyttää.”
Pojan ällistyneet silmät pyöristyvät vähän lisää. Pian paleltuneille huulille kohoaa varovainen hymy. Vasempaan poskeen piirtyvä, ujosteleva hymykuoppa saa minut uskaltamaan. Menen yhä vähäsen jännittäen lähemmäs. Nousen päkiöideni varaan ylettääkseni painamaan arasti suukon hänen suupieleensä. Hän ei työnnä minua pois, vaan vetää halaukseen. Tunnen, miten Maguri tärisee kylmästä. Rutistan häntä tiukasti, tahdon lämmittää häntä.
”Mennään sisälle”, sanon hymyillen hänen vaaleisiin hiuksiinsa, ”äiti voi laittaa kaakaota tai mehua. Sinun täytyy juoda jotain lämmintä, ettet vilustu enempää.”
Hän irrottautuu, katsoo minua hetken hiljaa, asettaa sitten paleltuneen näköisen, violetiksi tummuvan kätensä minun lapasen vuoraamaani. Lähdemme tassuttelemaan kohti lämpimänä hehkuvia koti-ikkunoitani lumipyryssä.
Minä pidän sinusta huolta.
Tuijotamme toisiamme silmiin kuin emme olisi nähneet pitkiin aikoihin. Tiedän, mitä minun täytyy vastata. Se vain tuntuu vielä vaikeammalta kuin vuosia sitten. Yksi syvä henkäys. Ei, toinen. Nyt on pakko sanoa se.
”Niin, mutta jos sinulla on lämmin, ei minua voi ärsyttää.”
Sydämeni tykyttää vielä hermostuneemmin kuin silloin. En uskalla katsoa häntä, nähdä miten hän ei vastaa tunteisiini. Katse yhä ensilumessa säntään hänen ohitseen.
Sitten tunnen käden, joka tarttuu villapaitani hihaan. Toinen käsi, joka auttaa toveriaan vetämään minut tiukkaan syleilyyn. Ennen kuin tajuankaan, pieni, hellä suukko kutittelee suunpieltäni.
”Mennään käymään kaakaolla tai jotain, ettet vilustu”, Maguri kuiskaa ja vasempaan poskeen kohoaa tuttu hymykuoppa.
Sydämeni hakkaa vielä lujempaa kuin äsken. Vaikka kylmä ympäröi meitä, kasvoni, varsinkin oikea suunpieli, tuntuvat hohkaavan lämpiminä. Kuumat kyyneleet tulevat jostain. En todellakaan osaa olla poika.
”Ei sinun nyt itkeä tarvitse!” Maguri älähtää häkeltyneenä.
Itken silti. Haluaisin nauraa, niin kovasti jokin hypähtelee vastanpohjassa, tahtoo päästä ulos. Kuitenkin silmäni vuotavat kyyneleitä, jotka yritän kuivata pörröiseen lapaseeni.
”Mennään vain”, hikkaan, ”yhdessä.”
”Niin”, hän sanoo ja pukee ylleen keltaisen toppatakkini, ”on minun vuoroni huolehtia sinusta.”
Lähdemme jälleen kulkemaan kohti suloista lämpöä käsikkäin, lumisateessa.
