// Alaotsikko: K-11, angst, drama, femme, lääkkeidenkanssasekoiluaa
Name: Taivaasi, taivaani
Author: entunnustaaa (8
Genre: angst (d44), drama, nojoo kinda femme, siis mielsin itte henkilöt tytöiksi vaikkei tekstissä mainitakaa sukupuolta tms :p
Pairing: sä/mä
Rating: K-11
Warnings: lääkkeitää ja massoittain angstia
A/N: joojee. toivon et joku tykkää. // EDIT määäää oon kauhee ku unohin kertoo kaikil et nimen tähän keksipi minun oma inana ottoni
kiitos ~<3
comments?
~*~
Sinun sängystäsi se taas tänään heräsi.
Ikävä mua kohtaan, ikävä rakkautta.
Ei oo sun hyvä olla ilman mua.
Näissä huoneissa asustaa nykyisin
ikävä.(Ikävä on ruma sana.)~*~
Sä istut valkoiseksi maalatulla puulattialla peilin edessä risti-istunnassa, ja katselet itseäsi. Mä istun ikkunalaudalla ja seuraan, kuinka sä yrität olla vahva, mutta silti kyyneleet valuvat silmäluomiesi välistä heti, kun sä maltat ne sulkea, silloin kun et enää kestä katsoa lähes alastonta vartaloasi. Sun sormesi piirtelevät kuvioita kyljille, joille olet jo monena iltana saanut aikaan pysyvät arvet. Ne kulkevat ristiin ja rastiin kylkiluidesi päällä ja sä hengität raskaammin kun kosketat vahingossa uusimpia, viime yönä tehtyjä jälkiä. Tökit sormilla kylkiäsi ja värähdät inhosta.
“Läski.”
Niin, niin sä toteat, enkä mä ole tajunnut sitä koskaan. En yhtään paremmin nytkään kuin se vuosi sitten, jolloin mä ensimmäisen kerran kuulin suustasi tuon ruman, epäkuvailevan sanan. Sellainen sana ei kuulu sinulle, ei sinun suuhusi, se ei kuvaile sinua ollenkaan. Ei, mun prinsessani on kaunis, juuri sellaisena kuin on. Ainakin minulle.
Sä haukut itseäsi läskiksi enemmän, kuin ennen, vaikka ironista kyllä sä olet laihtunut paljon viime kerrasta, kun mä kävin täällä. Mä kuuntelen, kuinka sä toistat sitä sanaa ja mun on aivan pakko laskea katseeni hetkeksi sinusta omiin paljaisiin varpaisiini. En ole koskaan ollut tarpeeksi pitkä että ylettyisin istumaan ikkunalaudallamme jalat maassa. Tai no, sun ikkunalaudallasi. Nytkin matkaa maahan on huikeat kolmekymmentä senttiä. Nostan katseeni takaisin sinuun.
Olet noussut ylös lattialta, työntelet ruskeita pahvilaatikoita edestakaisin etsiessäsi jotain, joka on tehnyt sinusta riippuvaisen, joka on tehnyt sinusta kaikkea muuta kuin minun prinsessani. Kaivelet paria laatikkoa, löytämättä niistä mitään muuta kuin vaatteita, kirjoja ja koriste-esineitä. Nakkaat kipsisen paperipainon lattialle jonne se särkyy. Hengähdän ehkä turhan terävästi, mä olin saanut tuon painon lahjaksi, mun kummityttöni teki sen mulle. Hän on nyt kuusi. En malta olla hymyilemättä muistolle hänen naurustaan. Minun on ikävä sitä tyttöä, niin kuin ketä tahansa oikeastaan. Mun on ikävä jopa meidän ala-asteen luokanvalvojaa, joka oli oikea maanvaiva.
Sä keskeytät etsimisesi ja kohdistat haparoiden katseesi särkyneeseen paperipainoon. Sä konttaat sen luo ja keräilet sirpaleet kämmentesi suojaan. Sä et tarkoittanut että niin kävisi, et sä halunnut särkeä sitä paperipainoa, koska se oli mun. Sä nouset ylös ja kannat sirpaleet valkealle pöydälle, suutelet kämmentesi selkiä ennen kuin annat sirpaleiden pudota pöydän pinnalle. Hetki on ohi, muisto satuttaa liikaa, ja sä jatkat etsintääsi.
Muuttolaatikot liukuvat lattialla pois sun edestäsi kun sä tönit niitä keskemmäs valkoista puolityhjää huonetta. Huonekalut ovat harva paikoillaan, laatikoiden meri peittää suuren pinta-alan lattiasta, hyllyt ammottavat tyhjinä. Mä en edes uskalla katsoa oviaukosta keittiöön. Tällaisenko mä susta tein? Mä pudistelen surullisena päätäni ja heiluttelen jalkojani.
Mä muistan, kuinka ehdotin sulle että maalataan koko huoneiston lattiat valkoisiksi. Sä nauroit mun idealleni kunnes tajusit ottaa sen tosissasi, ja ehdotit kaikkien seinien maalaamista valkeiksi myös. Loppujen lopuksi lähes jokainen huonekalu päätyi valkoiseksi, kaikki tekstiilit ja astiat. Joku voisi sanoa, että täällä näyttää liian steriililtä, liian puhtaalta. Meille tämä oli taivas johon kumpikaan ei koskaan uskonut.
Sä olet maalannut valkoisen seinän nurkkaan punaisella sydämen, kirjoittanut sen sisään mun nimeni. Mä tipautan itseni alas ikkunalaudalta ja kävelen sen seinän viereen, polvistun lattialle ja sivelen punareunaista sydäntä sormieni päillä. Painan toisen käteni rinnalleni, sydämen kohdalle. Kylmä iho hohkaa vasten sormiani. Huokaisen ja kävelen takaisin ikkunan luo, käännän katseeni sinuun.
Seisot keittiössä, paljaat jalkapohjat liimautuneina kaakelilattiaan. Sä nyit toisella kädelläsi ilmeisesti äsken päällesi pukeman mustan t-paidan helmaa alemmas, saatan nähdä kylmien väreiden kulun jaloissasi. Sun on paha olla taas, mä värähdän ja mun tekisi mieleni huutaa. Mun tekisi mieli kävellä sun luoksesi ja viedä lasi sulta pois, samalla tavalla kuin mun tekisi mieleni pyyhkiä joka ikinen sua satuttava muisto pois mielestäsi. Jokainen muisto minusta, meistä kahdesta.
Sä kävelet takaisin makuuhuoneeseen ja istut patjalle jonka alle et koskaan koonnut sänkyä, puisia osia sisältävät laatikot lepäävät seinää vasten patjan vieressä. Lasket lasin lattialle ja kaivelet patjan viereen vetämääsi ruskeaa pahvilaatikkoa. Mä pelkään taas, pelkään enemmän kuin mitään muuta. Enemmän kuin kuolemaa, kyllä, tämän rinnalla eläminen on ihanaa ja kuolema rauhallista, kuin euforiaa. Tosin, en tiedä kummastakaan enää paljoa, muistini on heikko eikä kanna enää kauas.
Sä työnnät laatikon sivummas, se tömähtää hiljaisesti vasten seinää. Siinä lukee kyljessä sun nimesi. Noin viisi laatikkoa kantaa sinun nimeäsi, vaikka laatikoita löytyy lattialta kasoittain. Loput kantavat minun nimeäni. Olet säilyttänyt kaiken minusta muistuttavan, kaiken mikä kuului minulle. Kaiken, mitä kannoimme eräänä talvipäivänä minun asunnostani tänne. Nostat laatikosta löytämäsi valkean purkin viereesi patjalle, se kierii kiinni reiteesi ja sä kavahdat. Sun reisiisi ei saa koskea.
Mä muistan kuinka puolitoista vuotta sitten sä sanoit, että niihin ei saa koskea, ei kukaan, ei missään tapauksessa. Se koski siis myös minua. Mä en saanut myöskään koskea sun vatsaasi enkä kylkiisi. Kiellettyä, kaikki tyynni. Ajatella, mä en koskaan halunnut mitään muuta niin paljon, kuin osoittaa sulle kuinka paljon mä sua rakastan, kuinka kaunis sä mulle oletkaan. Mutta se ei ollut sallittua.
Sä siirrät purkin kauemmas, se ei enää vieri sua kohti ja nyökkäät sille tyytyväisenä. Kierrät korkin vapisevin käsin auki, purkki on lähes täynnä valkoisia, soikeita pillereitä, kipulääkkeitä. Sä kaadat kämmenellesi muutaman ja nostat vesilasin lattialta. Mä käännän katseeni pois kun sä alat huuhdella lääkkeitä vedellä kurkustasi alas. Mä käännyn ympäri, haluan pakoon, silti mä näen sut jälleen. Sä heijastut ikkunasta tummaa iltamaisemaa vasten, mä seuraan kuinka sä kumoat pillereitä kurkkuusi, täytät välillä lasin ja jatkat sitten.
“Lopeta”, mä kuiskaan. “Lopeta, kiltti. Mä pyydän. Lopeta. Lopeta, lopeta, lopeta tuo!” Mun ääneni murtuu ja mä vajoan polvilleni lattialle, painan kämmeneni vasten kylmää rintakehääni. Jos mä olisin yhä lämmin, mä tuntisin kuinka sydämeni löisi epätahtiin, kuinka se luultavasti hakkaisi huutaen epätoivosta päästäkseen ulos rinnastani.
Mä nostan katseeni takaisin suhun, sä pudotat lasin lattialle ja se särkyy samalla tavoin kuin kipsinen paperipaino aikaisemmin. Suljet nyt puolityhjän purkin kannen, nouset patjalta ja kävelet keittiöön. Astelet matkallasi juuri rikkomasi lasin jäänteiden päältä, sirut viiltävät jalkapohjiasi auki ja ilmekään ei värähdä sun riutuneilla kasvoillasi. Tällaisenko mä susta tein?
Sä viet purkin tiskipöydälle ja palaat takaisin patjan luo, keräilet sirpaleet paljain sormin lattialta ja pudotat ne ruskeaan pahvilaatikkoon, siihen samaan, josta aikaisemmin löysit oman taivaasi. Sun sormenpääsi vuotavat verta, sä et välitä. Sä painaudut kyljellesi patjalle ja hautaat kasvosi valkoiseen tyynyyn, mä kuulen tukahtuneen huudon kantautuvan jostain syvältä.
Sä huudat kauan, sä huudat keuhkosi tyhjiksi ja pidät taukoa vain sen takia että saat vetää ne jälleen täyteen ja jatkaa huutamista. Mun on paha olla, mä tiedän että suhun sattuu. Itku kulkee puuskina vartalosi läpi, saa lihaksesi jännittymään ja sä hengität katkonaisesti. Huuto vaimenee kun sä yrität keskittyä vain hengittämään rauhallisesti, sä nytkit yhä holtittomasti. Nyyhkytys kantautuu vaimeana tyynyjen välistä, sieltä, minne sä olet piiloutunut maailmalta.
Mä ponnistan itseni takaisin ikkunalaudalle istumaan ja odotan että lääkkeet alkavat vaikuttaa suhun. Ei mene kauaa kun sä tajuat että sulla on paha olla. Mä seuraan sua kun sä kampeat itsesi ylös patjalta ja juokset kylpyhuoneeseen. Kylppärin ovenkarmiin nojaten mä katselen, kuinka sä pitelet toisella kädellä vatsaasi ja kuulen, kuinka oksennus ropisee vasten posliinia. Hetken päästä sä vajoat istumaan kaakelilattialle. Annat sormiesi kulkea valkoisen lankamaton päällä, upotat ne siihen samalla tavalla kuin joskus tahdoit upottaa sormesi hiuksiini.
“Mua pelottaa”, mä totean, kun sä nopeasti nouset jälleen vessanpöntön ylle ja oksennus vapisuttaa kehoasi aaltoina, kerta toisensa jälkeen. Se on totta, mua pelottaa ihan helvetisti. Mä pelkään, että sä tahdot kadota sun taivaaseesi, että sä tahdot vain jättää kaiken ja unohtua. Mä en halua, että sä joudut tuntemaan sellaista, en mä tahdo että mun prinsessaani sattuu.
“Mua pelottaa niin helvetin paljon tää kaikki.”
Sä nouset ylös lattianrajasta, kastelet kasvosi juoksevan veden alla ja pysähdyt hetkeksi tuijottamaan itseäsi peilistä. Mä katson sua myös. Mä näen unettomien öiden aiheuttamat tummat silmänaluset, rajun laihtumisen aiheuttaman riutumisen, mä näen väsymyksen. Väsymyksen elämään, ikävään ja pahaan oloon. Kylmät väreet kulkevat kehoni lävitse, muhun niin sattuu nähdä sut tällaisena, mä en ikinä, en ikinä halunnut sulle mitään tällaista. En ikinä. Mä vain tahdoin että sun olisi parempi olla.
Sä astelet takaisin makuuhuoneeseen ja vedät minun nimeäni kantavasta laatikosta pehmolelun, valkean kissan jolla on vaaleanpunainen mekko yllään. Sä rutistat sen kainaloosi ja nostat toisella kädellä laatikosta valkoiset valokuvakehykset, joiden sisällä on kuva kahdesta tytöstä. Sinusta itsestäsi, ja minusta. Sä sivelet sormenpäälläsi lasia kuvan päällä ja kiikutat kehykset lattialle patjan viereen. Jälleen kerran sä painaudut patjalle makuulle ja rutistat pehmolelua tiukemmin syliisi.
Sä alat mumista. Niin sä teet aina, kun sä olet vetänyt lääkkeitä, sä yrität puhua mutta sammallus muuntaa kaiken järkevän pelottavaksi ja järjettömäksi. Mä olen kuunnellut sitä monena iltana, yrittänyt ottaa selvää siitä, mitä sä haluat sanoa ja kenelle. Yleensä sä olet puhunut mulle, tai kertonut jollekin minusta, kysellyt missä mä mahdoin olla. Sä et voi tietää, kuinka monta iltaa mä olen istunut toisella puolella suurta patjaa ja itkenyt, kykenemättömänä halaamaan sua, kun sä alat täristä itkusta.
“Miks?” Mä erotan tuon sanan kaiken sammalluksen joukosta. Mä pudistelen päätäni, en mä koskaan kertonut sulle miksi mä tein niin kuin tein. Ei sun tarvitse tietää, että mä vain halusin että sulla olisi parempi olla. Mä tiesin aina, että mä aiheutin sulle pahan olon, mä tiesin että mä tein aina jotain väärin. Mä ajattelin, että sun olisi parempi olla näin, mutta mä olen huomannut nyt, että mä en ole koskaan tehnyt pahempaa virhettä eläissäni. Ja se oli viimeinen virhe jonka hengittäen saatoin tehdä.
Nyt mä en enää hengitä.
Mä vilkaisen sua, mun maailmankuvani on kyyneleiden sumentama. Mä sipaisen sun hiuksiasi, voin melkein tuntea sen tuoksun joka niistä lähti. Mä rakastin sun hiustesi tuoksua enemmän kuin mitään, mä muistan sen.
“Mun on ikävä sua prinsessa”, sä mumiset juuri ennen kuin vajoat jälleen kerran painajaisten täyttämien unien sekaan. Mä painan alastoman, kylmän vartaloni sun selkääsi vasten ja kuuntelen sun sydäntäsi. Se kaipaa mun sydäntäni kovasti.
“Munkin on ikävä sua pikkuinen”, mä kuiskaan ja mun ääneni murtuu.
Mun on sua niin kova ikävä.
