Nimi: Tiukimmankin otteen voi rikkoa, kun kylmyys vie lämmön
Kirjoittaja: Arte
Oikolukija: -
Ikäraja: S
Paritus: Ronja/Anna
Tyylit: femmeä, angstausta ja romanssia, ihmeellistä tajunnanvirtaa
Yhteenveto: Lukko naksahtaa kiinni.
Osallistuu: oma aakkoshaaste, Multifandom
A/N Ei ole pahemmin tullut kirjoitettua lähiaikoina, varsinkaan originaalia. Tämä ajatus on ollut jo hetken päässäni ja naputtelin sitten välillä vähän tajunnanvirtamaisestikin koneelle. Tykkään tästä tyylistä, tulee vain harvoin sopivia hetkiä tällaiselle.
Lämmön vie kylmyys ja tiukimmankin otteen voi rikkoa
Sydän hakkaa rinnassa saaden pulssin sykkimään vasten ranteeseen painettua sormea. Lasken nopeaa rytmiä ja hengitän. Korvissa suhisee, kun tuoleja vedetään taaksepäin ja ne kirskuvat vasten lattiaa. Seuraan ihmisten liikkeitä, kun he korjaavat tavaransa taas talteen ja lampsivat ulos luokasta, matala puheensorina kiihtyy kiihtymistään ja avonaisesta ovesta kuuluu käytävän tavanomaisia ääniä.
”Hei Ronja, eksä tuu?”
Pudistan päätäni ja mutisen jotain opettajalle puhumisesta. Nousen hitaasti ylös tuolistani ja tartun lujasti sen selkänojaan kiinni, käsi tärisee ja katson sitä ilmeettömänä. Tunnen metallin kylmyyden kämmentäni vasten, mutta se kaikki tuntuu jotenkin kaukaiselta juuri nyt. En jaksa keskittyä.
Viimeinen oppilas luikahtaa ovesta ulos. Anna on selin minuun, järjestelee pöydällä olevia papereita ja niputtaa niitä kansioon. Jätän laukkuni paikoilleen ja liu'un hiljaa ovelle. Painan kämmeneni tasaiselle pinnalle ja työnnän.
Lukko naksahtaa kiinni.
Anna kääntää päänsä minua kohti. Sydämeni takoo järkyttävää vauhtia, kun haparoin valonkatkaisijaa ja painelen lamppuja kiinni. Tammikuu on ulkona tumma, kello on neljä ja huone pimenee.
”Ronja...”, Anna sanoo enkä ala analysoimaan sen sävyjä. Kysyvää, hämmentävää, odottavaa, kaipaatko minulta jotain? Vedän hieman ilmaa sisään keuhkoihini ja pysyn paikoillani, jalkani tuntuvat liimaantuneen lattiaan ja lähetän toistuvasti käskyjä liikkumiseen. Käsi lepää edelleen muovipinnalla ja silmät tottuvat pimeään, joka vaihtaa itsensä hämäryydeksi.
Anna suoristautuu ja päästää työt käsistään. Painan silmäni tiukasti kiinni ja otan ensimmäisen askeleen, käsissäni tuntuu pehmeä kankas, lämmin iho ja pitkät hiukset pyyhkivät harteitani. Hengitys tuntuu hyvältä vasten kuumaa poskea.
Huulet ovat hieman karkeat, mutta painan silti omani päättäväisesti niitä vasten ja suutelen, haparoin kosketusta eteenpäin ja odotan koko ajan tiukkoja torjuvia käsiä ympärilläni, vaikkei niitä koskaan ennenkään ole tullut. Odotan odotan odotan, ja saan vastaukseksi lämpöä, tunnetta, pakahduttavaa oloa rinnassa.
Anna silittää sormellaan poskeani ja kierrän käteni tiukemmin hänen kaulansa ympärille, sormet ottavat tukea pitkistä suortuvista niiden ympärillä ja pitävät lujasti kiinni. Tuntuu ihanalta olla pideltynä tiukasti vasten toista kehoa, suojelevat käsivarret selässä ja hidas, silittävä liike muistuttamassa olemassaolostaan.
En tunne oloani missään muualla yhtä turvalliseksi kuin tässä, en koskaan yhtä välitetyksi ja suojatuksi. Paha äänekäs maailma on suljettu ovien ja pimeyden taakse, kun lämpö vaihtaa paikkaansa toiseen kehoon ja tulee takaisin täynnä jotain, joka ruokkii pahimmankin nälän ja sammuttaa karheimmankin janon.
Huulet huulia vasten, suudelma on kevyt ja hellä, otteet varovaiset ja kysyvät, kaikki liikkuu omalla painollaan ja muu tarpeeton on unohdettu siihen toiseen maailmaan, johon me kaksi emme tällä hetkellä kuulu.
Vai kuulummeko ollenkaan, voimmehan aina jäädä tänne ja pidellä toisistamme kiinni ja vain jakaa tätä ja antaa muiden olla ja elää ja hengittää, me saamme kaiken tarvittavan tästä kosketuksesta ja mitä ihminen hapella tekee, kun saa tuntea punan kasvoillaan ja toisen hiukset reunustamassa omiaan?
Kylmyys tunkeutuu luihin ja ytimiin, kun ote herpaantuu ja jättää taakseen. Askelten kaiku kuuluu korvissa ikuisesti eikä sammu koskaan, kun pimeys imee kaiken voiman itseensä ja hylkää sen ainoan, joka joskus antoi välittää itsestään.
Lattia on kova polvien alla.
