Title: Lopun jälkeen
Author: Sadako (eli siis minä, Cherina)
Genre: Angst, voi siinä jotakin muutakin pilkahdella, en oo varma
Ikäraja: S
Summary: Mitä tapahtuikaan lopun jälkeen?
A/N: Tää on siis ficci Yönkäpälän haasteeseen, joka meni näin:
Kuten ylläolevasti angstasin jo yleiseen topiin. Haluaisin siis nähdä fikin ja fikkejä, jotka sijoittuisivat ehkä viikon tai kuukauden sisään kirjan varsinaisen lopun jälkeen -älkää siis laskeko epilogia mukaan. Kirjoittakaa millä tahansa parituksilla, ilman parituksia tai miten ikinä haluattekaan, mutta tuokaa tekstiin tunnelma siitä, että itse on jäänyt henkiin kun rakkaita on kuollut. Tunne siitä, että pitkäaikainen sota on viimein ohi, mutta tyhjät paikat pöytien päässä ja edessä olevat ajat oikeudenkäynteineen sekä likapyykkeineen himmentävät sitä riemua.
Kertokaa kuolonsyöjistä, heidän lapsistaan, killasta, tavallisista noidista ja velhoista, käyttäkää mitä näkökulmaa haluatte, mutta tuokaa esille tunnelma. Sadalla sanalla tai kymmenellä tuhannella, aivan sama. Ette voi epäonnistua pahemmin kuin J.K. epiloginsa kanssa.
Olin Yönkäpälän kanssa aivan samaa mieltä, joten tässä tulee. Kiitos hänelle ideasta. <3
Tässä on kolme pätkää eri henkilöiden näkökulmista, enkä teidän kiusaksenne laita kenen. Luultavasti kuitenkin arvaatte, sillä pikkusiskonikin arvasi.
Lopun jälkeen00000000Istuin sängylläni roikottaen jalkojani reunan yli. Rohkelikon makuusalin hiljaisuus satutti sisintäni. Kaikki se, mitä olimme tehneet, oli haihtunut pois ja tilalle hiipinyt sydäntä riipivä suru. Kaikki se nauru, jonka olimme saaneet kuplimaan ympärillämme mitä sitten ikinä teimmekään, oli poissa. Punatukkainen veljeni oli poissa, jossain kaukana siellä minne kukaan ihminen ei eläessään pääse. Kaikki se riemu, jonka Voldemortin tuhon olisi minussa pitänyt sytyttää, ei ollut päässyt tulvimaan ulos, vaan tukehtunut menetyksen suruun. Kaikki se ilo, joka poreili ympärilläni, kuristi kaulaani ja sai minun sydämeni särkemään. Koko maailma oli muuttunut harmaaksi ja tylsäksi, ei ollut iloa eikä kepposia, ei naurua eikä karkuun juoksemista. Kaikki hyvä oli kaikonnut luotani hänen kuolemansa jälkeen. Enää en jaksanut lähetellä Tylypahkan vessanpönttöjä tuliaisiksi tai kiusata Ronia vain kiusaamisen ilosta. Millään ei ollut enää järkeä kun toinen puoliskoni oli poissa. En ollut enää kokonainen. Suuri osa minusta, se osa, joka jaksoi kujeilla ja keksi kaikki kepposet, oli iäksi mennyttä.
Iäksi.00000000”Tuomitaan Tiedät-Kai-Kenen kannattamisesta ja velhojen ja jästien murhista. Rangaistus on elinkautinen ensin väliaikaisessa vankilassa ja kun Azkaban saadaan taas toimimaan, vangittu lähetetään sinne kärsimään tuomiotaan.”
Rupisammakolta näyttävän Pimennon karhea ääni kummitteli vielä kuuden päivän jälkeenkin päässäni. Pinkki villatakki leijui silmieni takana kuin pahin painajainen.
En vieläkään ollut hyväksynyt taikaministeriön päätöstä lähettää isäni vankilaan. Tai olihan hän ansainnut sen, mutta oli kuitenkin luvannut parantaa tapansa. Kaikkihan viimeisessä taistelussa mukana olleet pystyivät todistamaan, ettei isä taistellut kuolonsyöjien kanssa. Ja hänellähän oli vaimo ja poika ikävöimässä. Se ei voinut olla oikein.
Kyyneleeni kastelivat tyynyni jo ties monennenko kerran viikon sisällä. Uni ei ollut tullut isän tuomiosta lähtien mitenkään helposti, vaan painajaiset olivat piinanneet minua aina kun vähänkin suljin silmäni. Joka ikinen yö seikkailin painajaisessani. Aina siinä samassa. Ainainen pimeä sokkelo oli taas kerran odottamassa nukahtamistani. Joka yö kuulin isäni kutsuvan minua nimeltä. Joka yö juoksin äänen perässä sitä koskaan saavuttamatta. Joka yö heräsin omaan huutooni. En enää jaksanut sitä.
Pieni hopeinen veitsi yöpöydälläni näytti houkuttelevalta. Kynttilästä tuleva valo leikitteli veitsen terällä saaden sen välkehtimään. Kumarruin sen ylle. Yksi monista kyyneleistäni tippui sen päälle ja kasteli sen pienen varren. Varren ympäri kietoutunut käärme näytti ivalliselta ja kylmältä muistuttaen minua isästäni, ivallisesta ja kylmästä isästäni, jota kaikesta huolimatta rakastin. Isästä, jota en enää ikinä näkisi.
Vitivalkoinen käteni kurotti kohti veistä ja kiertyi kahvan ympärille.
Hyvästi, äiti.00000000En olisi halunnut hänelle tätä. Poikana-joka-elää tiesin, miltä tuntui menettää vanhempansa ja elää orpona. En soisi hänelle samaa tuskaa jonka minä koin joutuessani elämään vihaamiensa ihmisten kanssa. En olisi halunnut sitä pahimmalle vihollisellenikaan, saati sitten kummipojalleni.
Remus. Hän sitten kuoli. Meni kuolemaan jättäen poikansa yksin. Jättäen yksin parhaan ystävänsä pojan. Jättäen yksin kaikki ne, jotka olivat häntä rakastaneet. Jättäen jälkeensä surua, ikävää ja murhetta. Ja pojan. Pojan, joka ei saisi koskaan tuntea vanhempiaan.
Suuret, lämpimät kyyneleet valuivat vihreistä silmistäni kastellen kultaisen huovan sylissäni. Huovan sisällä oli ihminen. Pieni poika, jonka vanhemmat olivat kuoleman pakottamina hylänneet.
Teddy. Remus ja Tonks jättivät hänet yksin. Eläminen tuntematta vanhempiaan on kauhea kohtalo. Olin luvannut itselleni, että Teddyn kasvaessa opettaisin hänelle kaiken hänen vanhemmistaan, sankareista, jotka olivat uhranneet oman tulevaisuutensa ja elämänsä koko maailman puolesta. Näyttäisin hänelle kuvia vanhemmistaan, kertoisin satuja Remuksen ihmissuden elämästä, tarinoita Kuutamosta, Sarvihaarasta ja Anturajalasta, kolmesta Kelmistä, ja Matohännästä, petturista.
Pieni hymy kohosi huulilleni. Sen minä tekisin. Kasvattaisin Teddyn tuntemaan vanhempansa ja kaikki ne läheiset ystävät, jotka olivat sodassa kuolleet.
00000000A/N2: Siinä, olkaapa hyvät. Ne on lyhyitä ihan tarkituksella. Meinasin kirjoittaa pätkän myös muistoksi Severukselle, mutta en keksinyt luontevaa muistelijaa. Jos joku keksii sellaisen tai jonkun muun muisteltavan/muistelijan, olisi kiva jos voisi ilmoittaa, niin kirjoittaisin lisää.
