Title: Rakkaus tekee heikoksi
Beta: Blizzie
Rating: K-11
Genre: Slash, romance, fluff, angst
Pairing: Sirius/Remus
Disclaimer: Kaikki Rowlingin kirjoissa esiintyvä on hänen, muu oman mielikuvitukseni tuotetta, enkä saa tästä rahallisia korvauksia tai vastineita tai mitään.
Summary: ”Remus katsoi häntä ihmeissään. Hän ei milloinkaan, ikimaailmassa olisi voinut kuvitella Siriusta sellaisena. Sirius oli riuska ja voimakas, tunteellinen puoli hänessä oli aina luikkinut taka-alalle, eikä suinkaan ryöpynnyt ulos karuna ja todellisena. Mutta tämä oli aitoa. Siinä hänen rakkaansa nyt itki, niin kalpeana, suojattomana, lohduttomana.”A/N: Ajattelin postata tämän tännekin, ennen ollut julkaistuna vain Vuotiksessa. Tämä on siis ensimmäinen ficci, jonka koskaan olen kirjoittanut valmiiksi, eli laadusta en mene mitään sanomaan. Melko pitkähän tästä tuli, mutta hauskaa oli tätä työstäessä. Kommentit varsin toivottuja!
Rakkaus tekee heikoksi”Yks kaks kol…yks kaks kol…” Remus oli tasan ainoa joka siinä vaunuosastossa istui. Hän kuuli lattian tömähtelyn Siriuksen ja Jamesin tanssahdellessa, Jamesin hokiessa tahtia askelille, Peterin kritisoidessa vieressä heitä parhaansa mukaan oikeaoppisuudesta, mitä nyt siitä itsekään oikeasti tiesi. Pikajuna kiisi kuulaassa yössä, Remus tunsi kiskojen hiljaisen räminän allaan. Taivasta jo nyt valaisevat tähtikuviot loivat ympärille hienoista maagisuutta.
Remus vetäisi nenänsä ikkunasta ja vilkaisi kelmeihin. Sirius ja James olivat selvästi vaihtaneet tanssia. Nopeita jalanpolkaisuja, hmm, voisi olla hyvin läheistä sukua ripaskalle…
Hän painoi päänsä selkänojaan. Hän ei ihmetellyt mitään, hän oli jo tottunut heidän kummallisimpiinkin tempauksiinsa. Eivätkä ne tempaukset häntä haitanneet, heidän seuransa oli oikeastaan hänen mielestänsä mitä mainioin.
”Kuutamo hohoi, muistatko kun Dumbledore vihjaisi, että tänä vuonna järjestettäisiin tanssiaiset… eikö sinuakin kiinnostaisi harjoitella? Ja väsätä joku hieno koreografia kymmenessä minuutissa? Voittaja saa kaksi pussia joka maun rakeita – ja jakaisi tietysti reiluna kaverina toisen… Eikö sinulla ole tylsää?” Remus kuuli Peterin mumisevan, arvaten tusina rakeita tungettuina suuhunsa.
”Taidan jättää tältä erää väliin. Mutta hyvä, että teillä on hyvät pirskeet”, hän virnisti penkiltä.
Remus piti heitä, kaikesta sattuneesta huolimatta, parhaimpina ystävinä joita kenelläkään voi olla.
”Ja sitten valssia, perhana!” Jamesin tokaisu keskeytti hänen aatoksensa. Remus käänsi kasvonsa taas heihin, jolloin hänen pokkansa petti pahan kerran.
”No mitä, hyvä sinun on siellä irvistellä, kun et edes osallistu”, Sirius tuhahti närkästyneenä.
”Taitaa olla askeleet vähän hukassa”, Remus hekotti itsekseen, käsi suun edessä muka köhien ja katseli muualle.
”Voi, te olisitte niin hyvä tanssiaispari...” Peter virnuili istahtaen laiskasti penkille.
”Pyh. Minä etsin itselleni jonkun niin nätin parin, ettette saa silmiänne irti”, Sirius rehvasteli pää pystyssä. Hänellä ja Jamesilla oli todella paljon yhteisiä paheita.
Mukaan lukien säännöllisen toistuva kerskailu.
”Yks kaks kol...” James jatkoi taas. Remus sai juuri hillityksi itsensä, kunnes Sirius kompastui jalkoihinsa ja horjahti.
”Ja nyt naama ump – ” Sirius loi Remukseen murhaavan silmäyksen, ja hän teki kaikkensa kootakseni itsensä jälleen.
”Ehei, älä missään nimessä kuvittele, että minä, hyvän tahdon esikuva, erehtyisin hymähtämään noinkin sangen vakavalle tapaukselle.” Remus tuijotti taas ikkunaan. Epämääräiset ajatukset palailivat hänen mieleensä, vähän selkeämpinä.
Hän tuumi, miten tähän oli alun perinkään päädytty. Tai siis, kyllähän hänestäkin välillä paistoi se kelmeys, mutta ei samalla tavalla kuin vaikka Jamesista. Hän ei koskaan lähtenyt Severukseen suuntautuviin herjaushuvitteluihin, ei liiemmin tehnyt ilkivaltaa opettajille, eikä myöskään iskenyt naispuolisia aina ja joka paikassa. Mutta hän oli esimerkiksi yksi tärkeimmistä kelmienkartan kehittelijöistä. Remus muisti Jamesin sanoneen, että hän oli hyvin etevä sellaisessa.
Eikä häntä niinkään pelottanut ilkitöihin ryhtyminen, se ei vain kovin usein jaksanut innostaa.
Ja nyt kun hän oli valvojaoppilaskin… hän oli vastuullinen henkilö, Remus mietiskeli.
Hänen ystävänsä olivat tyrmistyneet tiedosta, näin lievästi ilmaistuna. Mutta hän oli onnellinen, kun oli juuri siinä vaunuosastossa nyt. Valtavan onnellinen.
Terävät hampaat ihollaan, Remus tunsi edelleen sen tuskan kun hän ajatteli sitä. Sen jälkeen hänellä ei ollut enää ollut paluuta entiseen. Tuon eliön toimesta hänen tuli juoda ties mitä litkuja, sekä selitellä uteliaille ihmisille aina hämmästyttävämpiä teorioita arvistansa. Ja mikä hirveintä, hänen piti kestää muuntautuminen ulvovaksi hirviöksi aina uudelleen täysikuun tullen. Se hankaloitti hänen elämäänsä niin paljon, että välillä hän ajautui ajattelemaan, ettei jaksaisi, yhtään enää. Mutta ne nyt olivat vain sellaisia hetken mielijohteita, joiden johdosta Remus viimeistään tajusi taas herättää ja kasata itsensä. Hän ei halunnut hävitä.
Hän sai todella olla kiitollinen siitä, että Dumbledore päätti hänen opiskelustaan Tylypahkassa, sillä muutoin hän olisi nytkin jossain aivan toisaalla, eristettynä muista velhoista. Karkotettuna pois. Remusta puistatti, kun hänen mieleensä putkahti ajatus siitä, ettei hän koskaan olisikaan kohdannut kelmejä, taikka päässyt harjoittamaan taikuutta. Millaista hänen elämänsä olisi, jos hän ei tietäisi huuta häivää vaikkapa Sarvihaarasta, Anturajalasta tai Matohännästä? Jostain syystä hänen mielessään käväisi ajatus turvallisemmasta elämästä… heh.
Eivät kelmit olleet hylänneet häntä silloinkaan, kun olivat kuulleet hänen karmaisevan salaisuutensa, vaan sen sijaan he ryhtyivät animaageiksi hänen vuokseen. Ei, hän ei kyllä olisi ikimaailmassa voinut löytää toisia samanveroisia ystäviä.
Remus tarjosi muille suklaasammakot, he vetivät hänet väkisin mukaan valssiin. He saivat sen anteeksi.
***
Paluu kouluun sai kaikille aikaan saman tunteen joka vuosi. Pääsy paikkaan, joka oli täynnä ihania, sekä muutamia vähemmän ihania muistoja menneistä kouluvuosista, oli aina niin satumaista. Kaikki se muodosti sen jonkin, joka sai aikaan hyvänolon väristyksiä ja yhteenkuuluvuutta, ja lämpimän tunnelman Suureen Saliin.
Remus istui pöytään Jamesia ja Peteriä vastapäätä. Sirius istahti hänen viereensä haukotellen.
”Taas se alkaa”, James totesi leväyttäen kätensä Peterin olkapäälle. Hän vilkaisi vaivihkaa Rohkelikkojen tyttöporukkaan.
”No niinpä näyttää alkavan. Sarvihaara hei, anna nyt sen Lilyn olla, edes tämä tervetulotilaisuus”, Remus myhäili. James huomasi koko muunkin kelmiporukan katsovan häntä hilpeänä.
”Hei jätkät, älkää nyt, kai sitä ympärilleen saa katsoa? Ja tarvitseeko teidän väkipakolla aloittaa tuo piruilu jo alkumetreillä?” James puhisi tukkansa alta ja uhkasi Remusta juomalasillaan.
”No tokihan saat katsoa, James. Evansin hyvinvointia me tässä vain ajattelimme. Tuntuisikohan itse herra Potterista kauhean kivalta, jos häntä tuijotettaisiin?”
”No, riippuu aivan henkilöstä.”
”Niin kai. Mutta sinä tuhlaat vaan aikaasi, kun unelmoit hänestä”, Sirius sanoi, ”Vilkaistaanpa nyt vaihteeksi totuutta silmiin. Sinä olet kysynyt Lilyä treffeille, useammin kuin kerran – hän ei ole lähtenyt. Mitähän se voisi tarkoittaa? Ei hän ainakaan kiinnostunut ole. Eihän hän sitä paitsi päästä ketään muutakaan lähelleen, hän on aika kylmä”, selitti Sirius myötätuntoisesti ja taputti Jamesia olkapäälle. Jamesin ilme oli keljuuntunut.
”Kiitos tästä pienestä toivonkipinästä, jonka sisällein herätit”, hän huokaisi pokerina ja sai pöytäseurueen suut vääntymään irveeseen.
”Katsos, sieltähän se Sarvihaaran piilevä runosuoni pullottaakin.” Remus pyöräytti silmiään.
”Hys, hei, lajittelu alkaa”, Peter huitoi sormellaan Lajitteluhatun rykäistyä, he jäivät seuraamaan sen jokavuotista urakkaa.
Kengät tömisivät myöhään illalla Remuksen ohjatessa oppilaita makuusaliin ensimmäistä kertaa eläissään. Tuntui ihan jännältä, kun kaikki seurasivat, kuin mitäkin johtajaa. Hän oli tosin itse rättiväsynyt. Päästessään vihdoin itsekin makuusaliin, hän vaihtoi pikaisesti vaatteet ja painoi päänsä puhtaanvalkoiselle tyynylle. Sille samaiselle, vaikkakin pestylle tyynylle, jolle hän oli painanut päänsä jo viiden vuoden ajan, ja johon hän niin monet kerrat oli upottanut hikoilevan otsansa raskaina täysikuuiltoina. Ja johon Sirius oli kerran käskenyt hänen huutaa niin kovaa kuin kurkusta lähti, silloin kun hänellä oli ollut hirveä olo. Se oli helpottanut.
Hän muisteli tilaisuudessa olleen esillä iki-ihanan tupiin lajittelun lisäksi joitakin kouluun liittyviä uudistuksia, jotka mahdollisesti toteutettaisiin, jos se nyt niin oli. Häneltä ainakin meni kaikki täysin ohi. Hän ei kuullut, eikä liiemmin kuunnellutkaan. Hän muisti ajatuksensa vain lennelleen jossain. Remus veti vielä kovin ei-puratusta matka-arkustaan pienen kirjasen, jonka kannet oli koristeltu käärmeennahalla. Mustepullo kilahti hänen kostuttaessaan sulkakynänsä.
31.7.1975 klo 23.08
Ensimmäinen ilta tylypahkassa viidentenä vuonna oli jees!
Valvojaoppilaan työ ei ole hullumpaa, jos yövahtivuoroja ei oteta huomioon.
James kyllä härnää koko ajan. On varmaan raskasta, kun ei voi enää tehdä niin
paljon tyhmyyksiä lähelläni. Siellä tervetulohommassa oli vähän outoa... jotenkin en
kuullut mitään muuta kuin Siriuksen kuiskinnan. Ihme juttu. Voisin kuunnella hänen
ääntään tauotta. Hän on jotenkin niin upea… niin, Anturajalka upea, joopa joo.
Taitaa vain olla parasta alkaa nukkua. Silmätkin painautuvat jo väkisin kiinni.
Öitä sitten. Luku 2. Siriuksen lohtuPimeydenvoimilta suojautumisen tunnilla kerrattiin aseistariisuntaloitsua pareittain.
”Remus, ole sinä vaikka Josephin pari”, opettaja määräsi. Joe katsahti Remukseen pitkin nenänvarttansa hölmönä ja lähti pyyhältämään muiden Luihuisten seuraan.
”Joo, en minäkään tahtoisi tuollaisen oudokin pari olla”, Lucius huusi ja luihuiset nauroivat. Remus katsoi heitä halveksuen, hän oli jo kauan aikaa sitten päättänyt, ettei Joe tai kukaan muukaan luihuisista voisi koskaan madaltaa hänen mieltään. Hän oli nimittäin melko tottunut heidän puoleltaan tihkuvaan irvailuun. Lähinnä se oli aina Lucius, jonka Remus – hiukan sarkastisena, arveli kärsivän jonkinasteisista itsetunto-ongelmista.
”Hei Malfoy, suljepa jo se monttusi, en jaksaisi vaivautua tänään”, huuto kuului luokan toisesta päästä. Pian Sirius jolkottikin Remuksen luo. Hän taisi periaatteistaan huolimatta näyttää harmistuneelta.
”Ihan kuin tuollaisella mokomalla suupaltilla olisi minkään sortin valtuuksia määrätä muita olemaan hiljaa”, Lucius sihahti kalseasti ja luihuiset mylvivät taustalla.
”Anteeksi vain, mutta tuollaisen paatuneen imbesillin, jolla ei ole valtuuksia puhua minkään sortin outoudesta muutoin, kuin itseensä taikka lajitovereihinsa vahvasti viitaten”, Sirius nyökkäsi muiden luihuisten suuntaan ja vetäisi henkeä, ”sellaisen naama pitäisi hitsata mitä pikimmiten umpeen.”
Lucius avasi suunsa, mutta panikin sen kiinni, ilmeisesti tietämättömänä mitä vastata moiseen sanalitaniaan.
”Älä sinä noista aivottomista kusipäisistä ainakaan välitä. Ne eivät tiedä – tai siis – eiväthän ne tunne sinua, eivätkä ne ole kyllä sen arvoisiakaan.” Sirius hymyili ja taputti Remusta selkään.
”Minutkin määrättiin ensin luihuisten Larryn kanssa, mutta haistatin pitkät”, poika irvisti.
”Olen melkoisen paljon mieluummin sinun kanssasi. Sanokoon opettaja siihen mitä sanoo, jätetään nuo aivokääpiöt keskenään.”
Remuksen kasvoille palasi nopeasti hymy.
”Kiitti Sirius. Kiitos kun olet niin… no, Sirius.”
Sirius virnisti vaatimattomasti. ”Eipä siinä mitään…”
Remus huokaisi. ”No kun olet niin kiltti ja – ”
”Juu juu, tiedän”, Sirius keskeytti hymyillen, ”senkin pikku pehmo.”
”Hei, me tullaan kanssa tänne. Voidaan kokeilla toisiimme”, James irvisti innokkaana, ”rökitetään Lucius sitten vähän myöhemmin, minulla on vielä tarpeeksi sontapommeja jäljellä.”
”Huh, no sepä hyvä”, Remus pyyhkäisi otsaansa tyytyväisesti.
”Eiköhän aloiteta hei, James, kokeilepa minuun.”
James nosti sauvansa ja osoitti sillä Remusta. ”Karkotaseet!”
Remuksen sauva lensi hänen otteestaan suoraan huono-onnisen Peterin takaraivoon ja Remus lennähti taaksepäin takapuolelleen.
”Auuts, oliko tuo välttämätöntä?” Peter valitteli hieroen arkaa niskaansa. Remus nousi maasta, kääntyi Jamesia kohti ja huusi aseistariisuntaloitsun. Nyt vuorostaan James lennähti suoraa päätä erästä pulpettia päin sauvan viilettäessä jo matkan päässä.
”Suosittelisin kuitenkin hienoista varovaisuutta näin luokkaolosuhteissa”, opettaja kehotti terävästi Jamesin hieroessa olkapäätänsä.
”Kyllä, professori”, Remus kiiruhti sanomaan ja muut nyökkäsivät.
”Karkotaseet!” kuului nyt Peterin suusta ja Sirius horjahti hienoisesti taaksepäin sauvan pudotessa nätisti hänen eteensä.
”Katsos Matohäntää, parempi kuin viimeksi. Remus, kokeile sinä nyt minuun”, Sirius pyysi, Remus siirtyi kauemmas ja osoitti sauvallaan Siriusta.
”Karkotas – karkotaseet!” Sauvasta suihkahti jotain oranssihtavaa savua. Mitään ei tapahtunut.
”Öh, sano se vielä oikein! Tämähän on sinulle lastenleikkiä…”, Sirius katsoi häntä hieman hölmistyneenä.
”Ei… en nyt pysty…” Remus mutisi sohien sauvallaan ilmaa.
”Ääh, ei mitään. Unohda”, Sirius sanoi ja heilautti vähättelevästi kättään, vieläkin vähän hämmentyneenä.
Taian onnistumiseksi tarvittiin lujaa tahtoa, eikä Remuksen vain tehnyt mieli heittää Siriusta seinää päin. Hän läppäisi itseään sisäisesti. Niin läpinäkyvää…
Remuksen onneksi opettaja julisti tunnin loppuneeksi, ja hän pinkaisi siltä seisomalta oviaukolle, tuntien olonsa onnettoman typeräksi. Hän ei viitsinyt edes katsoa taakseen. Muut kelmit jäivät siivoamaan jälkiään.
”Mikä Kuutamolle tuli?” James kysäisi ohimennen.
Sirius kohautti harteitaan kulmat rypyssä. ”Kunpa tietäisin.”
***
Ei tämä enää vedellyt. Oli pakko kohdata heidät. Remus lähti etsimään kelmejä. Sirius ja James olivat kirjastossa, ehkäpä hieman epäilyttävien lehtien parissa. Ainakin sen verran epäilyttävien, että vilkuilivat koko ajan ympärilleen, huomasiko joku. Remusta ei näky hänen ihmetyksekseen huvittanut, häntä alkoi vain sapettaa, kun näki heidät keskenään. Nuo kaksi olivat alati niin hyvää pataa, kuin luotuja toistensa seuraan. Remus istuutui kirjaston ulkopuolelle odottamaan. James sai hänen verensä kiehumaan, miltei hermoromahduksen partaalle. ”Voi Sirius, hihi, heitetäänkö Ruikulia sontapommilla päähän? Hihi”, Remus kuuli Jamesin äänen päässään kimakkana ja keimailevana, ja oli revetä itsekin kuvitelmilleen. Kirjastonhoitaja piti häntä silmällä kulmat kurtussa. Remus vilkaisi tilannetta, ja oli hilkulla pudota tuoliltaan. Mitä ihmettä James, taivaan tähden oikein teki? Halasi Siriusta, vieläpä antaumuksella. Mustasukkaisuuden paholainen hiiviskeli äänettä, valtasi hänet. Sirius ja James, ummh, häntä kuvotti. Hän huomasi heidän poistuvan hiljakseen kirjastosta ja nousi heitä vastaan.
”Heipparallaa vaan, tiedän kaiken pakkomielteestänne nuoriin – krhmmm – rehevämpiin noitiin”, Remus jupisi ovella pakottaen suupielensä hymyyn, joka oli päällisin puolin verrattavissa irvistykseen.
”Ai, hei Kuutamo. Mistä – mikä mielle se nyt oli, ai niin, pakkomielteestä – sinä nyt oikein puhut?” James heilautti kättään. Remus loi silmäyksen Siriuksen lumoaviin silmiin. Hän ihmetteli, miten sellainen voikin aiheuttaa hänelle niin suuren tunteiden karkelon. Ne olivat kuin taidetta, täynnä dramatiikkaa ja tuntematonta syvyyttä, jota on vaikea ymmärtää.
”Ostin muuten tuossa Siriukselle vielä yhden, tuota, sanotaan vaikkapa ekstra-lahjan.” James iski Remukselle silmää. Ja minkä hemmetin
ekstra-lahjan…, Remus kiehahti itsekseen.
”Remus, tiesitkö sinä että Siriuksella on tänään synttärit?”
Hän tunsi itsensä niin säälittäväksi, kun oli antanut sellaiselle turhanpäiväiselle paholaiselle vallan. Miten Jamesilla ja Siriuksella muka jotain juttua olisi? Täyttä idiotismia. Ja sangen etovaa.
”Kuutamoooo?”
”Ööh, totta kai tiesin!” Luojan kiitos James ei kuullut hänen ajatuksiaan. Hän antoi Siriukselle myös onnitteluhalauksen ja taisteli päästääkseen hänestä irti.
”Hyvää syntymäpäivää!” Miten hän oli voinut senkin unohtaa, hehän olivat jopa Matohännän ja Sarvihaaran kanssa ostaneet Anturajalalle yhteisen lahjan.
***
Lunta tiputteli verkalleen taivaalta. Kelmit lampsivat vapaatunnilla hyisessä säässä. Taikaliemien oppitunnin jälkeen olisi itsetuhoista jättää haukkaamatta happea, niin kuin kaikki tiesivät.
”Sirius, kuuntelepa tarkkaan, minä aion vielä iskeä Lilyn, ja täten uhmaten sinun neuvojasi”, James lausui syvällä rintaäänellä.
”Ooh, sen kun vielä näkisi”, Sirius rallatteli uhmakkaasti, toisin sanoen erittäin suloisesti.
”Me olemme kuulleet tuon fraasin ennenkin, mutta karu fakta on se, että aina ennen pitkää sinä, James, olet valitettavasti tullut tihrustamaan meidän hihaan, kun Lily on purrut sinua. Ja ikävä kyllä, vain kuvainnollisesti…”, Peter totesi kulmiaan kohauttaen. Remus ei ollut oikein mukana. Hän kun ei ollut oikeastaan koskaan tuntenut vetoa kehenkään tyttöön, ellei lasketa sitä, kun hän joskus nassikkana oli pussannut pikkuserkkuaan. Lähinnä se oli pakkopullaa silloinkin, muttei hän sitä ollut sen kummemmin merkille pannut. Hän oli vain tahtonut kokeilla, kun sitä kerran oli joka tuutista tuputettu. Asia ei ole mietityttänyt häntä sen ihmeemmin, eikä se ole ollut hänelle koskaan epäselvä, mutta nykyisin hän oli mietiskellyt omaa suuntautumistaan paljon. Hän tiedosti vallan mainiosti tunteensa, muttei todellakaan ollut ajatellut asian esilletuontia edes teoriassa, yhtenä vaihtoehtona.
”…niin, sitten meinasin puhua hänelle, mutta silloin, haa, muistin Peterin ja Siriuksen kannustuspuheen ja jätin väliin.” James mulkaisi heitä kulmiensa alta.
”Ja pöh. Koska sinä muka olet muiden mielipiteistä piitannut”, Sirius pukahti epäuskoisena.
”Hei Kuutamo, kuka muuten sinun heilasi on? Et ole sanonut halaistua sanaa. Kerro!” James hoksasi ulkopuolisena seisoskelevan Remuksen.
”Ei minulla ole ketään heilaa”, Remus murahti kiusaantuneena.
”Ja kaikki uskoo. Ainahan sitä nyt joku on, täällä on massoittain hyvännäköisiä naisia. Kerro edes sen tupa, sinun on aivan pakko.”
”Ei kun hei, ihan oikeasti, ei huvittaisi puhua tästä. Hetkonen muuten, Lilyhän on tuolla! Peter, lähdepä Jamesin tueksi. Nyt iskette sen! Tai siis James mielellään tietysti”, Remus höpötti yrittäen epätoivoisesti vaihtaa puheenaihetta ja osoitti kohti koulun portaikkoa.
”Odottakaas nyt, en oikein tiedä tästä…”
”Tulet nyt, sinä pilaat kaiken, kun olet tuollainen nössö”, Peter härnäsi hilaten Jamesia mukaansa.
”Minä
en ole nössö… ja otan tämän aiheen esille myöhemmin, et pääse vielä”, James huusi kuuloetäisyydeltä.
Remus oli nyt iloinen, Sirius ja hän, viimeinkin kahden. Remus katsoi ympärilleen, Siriusta ei näkynyt enää mailla halmeilla. Hän potkiskeli luminokareita sivuun, kunnes suoraan päin hänen selkäänsä lätsähti suuri lumipallo. Edessäpäin seisoskelevat tytöt kikattivat hysteerisesti, ja Remus tunsi itsensä perin nöyryytetyksi.
”Ei nyt hitto, Sirius!” hän huusi ja etsi katsellaan Siriusta.
Vaalea pallo kiisi taas hänen ohitseen.
”Mitäs hommaa tämä nyt on? Jos on pakko tapella, niin rehdisti sitten.”
Jostain syöksyi jälleen kovaa vauhtia lumipallo, joka osui hänen olkapäähänsä.
”Nyt… piruvie Anturajalka, esiin sieltä!” Remus raivosi ja lähti etsimään Siriusta.
Sirius säntäsi Jamesin näkymättömyysviitan alta paljon lunta hyppysissään.
”Remus, Remus… valmiina johonkin lumipesuakin hirveämpään”, Sirius huudahti ja hieroi lunta Remuksen naamaan. Remus sylkäisi lumet suustaan ja tönäisi Siriuksen lumikasaan. Sirius riuhtaisi hänet takista mukanaan. He taistelivat lumessa kuin lapset konsanaan. Siriuksen katse kääntyi vähän väliä Remuksen kasvoihin. Niissä oli jotain niin mielenkiintoista ja salaperäistä, että se nyt veti väkisinkin katseita puoleensa.
”Susimaiset piirteet. Erikoista. Ei ollenkaan hullumpaa. Aika kiva.” Arvet, jotka piirtyivät hänen kasvojensa poikki, eivät, kumma kyllä, huonontaneet hänen ulkonäköään millään lailla. Ainakin Siriuksen mielestä ne toivat häneen mystistä salaperäisyyttä, jota voi vain ihailla. Sirius olikin yksi harvoista, jotka tiesivät niiden oikean syntyperän. Hän ryömi Remuksen päälle, ahdisti hänet maahan ja heitti häntä lumella. Sitten hän väsähti. He lopettivat hengästyneinä. Sirius salli lievän hymynkareen valua kasvoilleen päästäessään Remuksen matkustamaan syvälle arvoituksellisiin silmiinsä. Tuuli tuiversi Siriuksen laineikkaita hiuksia ja Remus tunsi itsensä kahlituksi hänen katseeseensa.
Sirius päätti kömpiä ylös Remuksen päältä, ennen kuin ehtisi jo aurinkokin laskea.
”Öh, saisinko auttaa?” Sirius ojensi kätensä edelleen nietoksessa makaavalle Remukselle.
”Ai, no kiitos. Mikä sinua vaivaa?” Remus kysyi aidosti yllättyneenä ja nosti toista kulmakarvaansa. Siriuksella ei ollut tapana tarjota minkäänlaisessa muodossa apuaan, jos taistelua ei ollut käyty loppuun ja hän voittanut reilun ottelun. Remus otti Siriuksen kädestä, vaikka olisi voinut vannoa saavansa pian sähköiskun tai jotain. Niin ei kuitenkaan käynyt.
”Ollaankohan me vähän vanhoja tällaiseen?” Sirius katsoi epävarmasti Remukseen.
”Ai lumipesuunko? No ehkä. Mutta jos puhe on äskeisestä, niin tiedä sitten.”
Sirius pyrskähti nauruun. ”Remus, en tiedä mille nauran, mutta luulen, että tiedän sittenkin. Luoja…”
Remus katsoi kaihoisasti Siriuksen vatsalihaksia hänen hohottaessaan, se oli jotenkin… autuasta.
Sirius kääntyi katsomaan koulun kelloa.
”Mitenhän Jamesin ja Peterin iskuyritys sujuu”, hän tuumi. Remus katsahti häntä koomisesti.
”Ehkäpä en halua tietää. Mennään sisälle.”
15.10.75 klo 14.18
Menee ihan kivasti. Koulussa kaikki ok ja kavereiden meinaan…
Tuntuu, että olisimme lähentyneet Siriuksen kanssa. Siis voin olla, ja
epäilemättä olenkin väärässä, mutta tuntuu siltä. Olen kai vain tärähtänyt.
Minusta tuntuu että pidän hänestä koko ajan vaan enemmän. Ihan kuin
ei olisi enää omaa elämääkään. James oli minulle ennen myös tosi tärkeä,
mutta jotenkin välimme eivät ole entisellään. Saan koko ajan ihme vihan-
puuskia, kun hän on Siriuksen kanssa. Olen tyhmä. Ja Peterkin on etääntynyt.
Outoa. Voi kunpa tämä loppuisi pian!!
Nyt täytyy rientää tähtioppiin…
Klo 16.07
Hänen kätensä ohjaamassa kaukoputkeani, me kaksi siinä tutkimassa avaruutta.
Ei ennen olisi voinut uskoa, kuinka kaunis paikka se on…
On ollut tosi raskas viikko, onneksi huomenna on vapaapäivä. Ja tapaan
hänet taas… tahtoisin niin vain olla hänen lähellään. Hän on niin ymmärtäväinen
ja kiltti, tarvitsen häntä.Remus leväytti vihon kiinni. Turhaan hän tätä sinne vuodatti.
”Vielä sen hänelle sanon. Huomenna sitten, huomenna…”Auringonsäteet osuivat hänen silmiinsä kirkkaina. Remus oli nukkunut tavallista pitempään. Hän kaivoi heti vihkosensa ja alkoi raapustella sinne. Hän oli huomannut, että kirjoittaminen auttoi. Jos rustasi ajatuksiaan paperille, se selvensi niitä.
Remus nosti sulkakynän paperilta Siriuksen saapuessa aamupalalta makuusaliin. Sirius huomasi hänet sängyllä ja istahti hänen vierelleen.
”Terve Kuutamo!”
”Hei”, Remus hymyili.
Sirius vilkaisi hänen sulkakynäänsä. ”Mitä teet?”
Remuksen sylissä komeili käärmeennahkainen ruutuvihko. Hän ei olisi viitsinyt näyttää sitä, mutta Sirius nappasi lehtiön hänen otteestaan. Hän alkoi lukea. Hänen silmänsä seurasivat lautasen kokoisina riviltä riville.
”Hmm… onpas söpöä… koska olet alkanut tällaista rustata?” Sirius katsoi häntä nasevasti hymyillen. Remus vääntelehti hitusen kiusaantuneena.
”No, en ole varsinaisesti alkanut, se vain tuli… ei se mikään harrastus ole”, hän selitteli ja puri huultaan nolostuneena. Sirius nyökkäsi ja aikoi kääntää sivua taaksepäin.
”Ei”, Remus huudahti äkkiä, ”älä katso niitä.” Hän ojensi kätensä ottaakseen vihon itselleen ja Sirius palautti vastahakoisesti lehtiön takaisin Remuksen käsiin.
”Mm… taidankin sitten jättää sinut omaan rauhaasi runoilemaan…” Sirius nousi sängyltä ja astui askeleen kohti ovea.
”Älä”, Remus henkäisi ja Sirius vilkaisi taakseen. Hän näytti mietteliäältä, mutta palasi Remuksen sängyn luo ja istahti jälleen. Remus käännähti häneen päin. Nyt oli sanottava se.
”Sirius… tiedäthän että olet minulle hirmu tärkeä.”
Sirius kohotti hivenen kulmiaan. Remus arveli, tai toivoi, ettei Sirius ollut ajatellut hänen sanomistaan mitenkään vihjailevana. Hänen oli ollut vain pakko saada se ulos jollain tavoin. Eri asia, oliko siitä todellisuudessa ollut minkäänlaista etua. Sirius veti suunsa hymyyn.
”Niin sinäkin”, hän lisäsi. Sanat jäivät kaikumaan ilmaan.
Seurasi kiusallinen hiljaisuus. Remus muka tutkiskeli vihkonsa muita sivuja, Siriuksen istuessa toimettomana vieressä. Hän vaihtoi jalkojensa asentoa. Äänetön tuokio tuntui kestävän ikuisuuden.
”Hieno sää”, Sirius pamautti. Remus vilkaisi häntä ja molemmat pyrskähtivät nauruun.
***
Sirius voiteli leipäänsä mustikkarahkalla ja katseli kaihoisasti tyhjyyteen. James vilkuili häntä mietteliäästi.
”Hauskat ruokailutottumukset sinulla”, hän totesi viimein maireasti.
”Mistä sinä nyt puh – aa, niin. Olen huomannut rahkan kauniin levittyvyyden leivälläni. Ei
vaan, taisin olla hiukan ajatuksissani”, Sirius huokaisi kulauttaen viimeisen kurpitsamehutipan lasistaan ja alkoi tahkoa rahkaa leivän päältä takaisin kuppiinsa vaipuen taas tyhjyyteen.
Hän ajatteli nykyään enemmän kuin ennen, toisinaan erittäinkin paljon. Joskin hänen mietteensä olivatkin sangen yksipuolisia. Hänen mielensä täyttivät lempeät, syvänharmaat sudensilmät. Vaikka hän oli ihmeissään, mikä hänet oli oikein riivannut, ja hän yritti saada niitä pois mielestään, mikään muu ei peitonnut hänen haluaan syventyä niiden dramatiikkaan aina uudelleen. Niistä heijastui kaikki se kohtuuton kärsimys, jonka Remus oli saanut tuntea nahoissaan elämänsä alkuaikoina ja tuska, jonka hän piilotti sisäänsä, ja mitä hän ei tahtonut muiden näkevän taikka kokevan. Remus oli luonteeltaan varautunut. Hän suodatti kaiken aina sisällään. Se olisi varmasti ollut monillekin hyödyllinen taito.
Remus oli alakuloinen, sen Sirius oli aikapäivää sitten huomannut. Häntä asia häiritsi todella.
Riitti, että Remus oli sellainen kerran kuussa, sen vielä käsittikin… vaikkei sitäkään aina tahtonut hyväksyä. Remus sai kokea tavattoman paljon kaikkea pahaa, aivan liikaa julmia asioita.
Mutta Kuutamo on tavattoman vahva. Liian vahva antamaan periksi. Remus tiesi, hän oli auttamattoman rakastunut, mutta tietäen samalla varmaksi, ettei voisi saada Siriukselta samaa koskaan osakseen. Se musersi sisältäpäin. Sirius oli häntä kohtaan todella välittävä, ei koskaan jättänyt häntä murehtimaan asioita yksin, osasi aina valita oikeat sanat. Mutta että Sirius Musta, niinkin täydellinen ihminen, haluaisi
olla hänen kanssaan. Niin… hän joka on ihminen ja jolla on riittävästi valinnanvaraa myös kaltaistensa keskuudessa. Hän, Sirius, joka on kaiken kukkuraksi vielä poika, hyvänen aika…
Remuksen sydäntä puristi. Hänen mieltään varjostivat suru ja epätoivo, syvä katkeruus, joka tulisi vainoamaan häntä aina. Vielä jonakin päivänä hän kiroaisi kaiken ympäriltään... ei, sellaista palvelusta hän ei kaikelle pahuudelle tekisi, sitä oli jo riittämiin.
James ja Peter olivat myös huolissaan Remuksen hyvinvoinnista. Sitä Sirius ei ollenkaan ihmetellyt, Remus kun oli tätä nykyä niin usein vapaa-aikanaankin yksin. Jopa Jamesin ehtymätön huumorinkukka nuupahti ajoittain Remuksen oudon käytöksen vuoksi. Hän oli vääjäämättä varuillaan. Remus sai nyttemmin kuulla pahoitteluja tyhjänpäiväisistä asioista, mistä hän sai suureksi osin tarpeekseen.
”Ihan oikeasti, mikä teitä vaivaa? Olette nykyään niin outoja, että melkein pelottaa. Oletitko tosiaan, että menen tuon vuoksi jonnekin vessaan itkeä tihrustamaan ja suunnittelemaan jotain päätöntä? Perhana…”, Remus äyski Jamesille.
Jotain sen tapaista James olikin syvällä mielessään kaavaillut. Remuksen olemuksestakin paisti eittämättä masennus, ja hän näytti hyvin heikolta minkäänlaiselle naljailulle. Sirius toivoi hänen palaavan jälleen normaaliksi Remukseksi, josta hän piti.
14.12.75 klo 19.23
Ääh. Miksi kaikki käyttäytyvät, niin kuin olisin joku häiriintynyt ja vaarallinen?
Kauhean monimutkaista. Olen päästänyt tämän liian pitkälle. Tunteeni eivät
laannu. En haluaisi enää piilotella niitä, mutta miten voisin kertoa?
Siitä voisi seurata mitä vain. En voi edes katsoa häntä, ainakaan silmiin.
Kaikenlainen huomionosoitus tuntuu niin hemmetin näkyvältä, en vain kykene
olemaan normaali hänen lähellään. Jos paljastuisin… niin ei saa käydä.
Olen ihan hukassa, en tiedä…
Miksi teen näin itselleni?Sirius mietti kuumeisesti syytä, miksi Remus oli nykyisin sellainen häntä kohtaan. Oliko hän tehnyt jotain väärin? Sirius ei kerta kaikkiaan keksinyt mitään, mikä selittäisi Remuksen jäätävän käytöksen.
”Onko hän kenties saanut vihiä siitä, mitä tunnen? Vältteleekö hän minua sen takia? Ja miksi välitän hänestä niin...?” Hänen kasvoilleen hiipi tahaton hymy.
Sirius kaipasi häntä, niin hirvittävästi. Hänen suloista nauruaan, viatonta katsettaan… ei se voinut olla normaalia. Ei Jameskaan saanut hänessä tällaista aikaan, vain Remus. Hän oli ollut niin läheinen ennen… mutta nyt kaikki tuntui kadonneen. Remus ei ollut täällä.
Sirius huokaisi. Hän tahtoi Remuksen takaisin.
***
”Tämä mangopiirah on tohi hyvää. Mikhhei Remuh tullut vähipalalle?” Peter yritti pakista asiansa niin ymmärrettävästi kuin piirakantäyteisestä suustaan vain kykeni.
”Enpä tiedä, kun ei hän kerran nykyään muutenkaan pyöri meidän seurassa… varmaan kuppailemassa siellä oleskeluhuoneessa”, James arveli.
”Niin. Meidän kai pitäisi yrittää puhua hänelle, kun hän ei kerran itse sano mitään”, Sirius huokaisi käsi poskellaan. Hänen mieleensä tunkeilivat väkisin kuvat Remuksen komeista, vankoista rintalihaksista, eikä hän jaksanut enää yrittää ajaa niitä pois.
”Kuulkaas, meidän on pakko saada oma Remuksemme takaisin, vai mitä?” James lausahti voimakkaasti. Muut nyökkäilivät.
”Totta. Mutta mitä me muka voidaan tehdä?” Peter kysyi ykskantaan. Sirius ja James vilkaisivat toisiinsa ikään kuin viestittääkseen, kuinka kovakalloinen Peter molempien mielestä oli.
”No, mieti nyt, Matis… meidän pitäisi auttaa häntä, kun hän tuntuu olevan ihan jossain muualla kuin meidän keskuudessamme. Vai väitätkö, ettet ole muka huomannut, miten sulkeutunut Kuutamo nykyisin on?”
”Juu, olen kyllä huomannut. Ja turha kuvitella, etten huomaisi noita teidän ’Peter on idiootti’ katseenvaihtoja. Nimittäin kyllä huomaan. Toivottavasti kestätte vastedes typerät kommenttini paremmin ja mollaatte niitä vasta, kun minä en ole kuulemassa”, Peter kivahti sukeltaen takkinsa alle ja lähti lampsimaan salin oviaukolle.
”En tiennyt, että hän osaa suuttua”, James katsoi Siriusta suu ammollaan.
”Kuule, en minäkään”, Sirius tokaisi hämmentyneenä, ”taisi oikein loukkaantua.”
”Niin. Mutta mitäs laukoo aina niitä järjettömyyksiään”, James hymähti hiukan ärtyneesti. Ensin Remus, nyt Peter…
”Se nyt on joskus vähän… no, yksinkertainen. Sitä paitsi kaikkihan täällä toisiaan nälvii minkä kerkiää”, Sirius pyöräytti silmiään. Hän oivalsi äkkiä erään asian.
”Mutta hei, minä voisin lähteä tapaamaan Remusta, seuraavaan tuntiinhan on vielä vartti, jospa saataisiin hänestä seuraa.” Sirius nousi pöydästä ja heilautti vielä kättään Jamesille pyyhältäen salin ovesta aurinkoiselle käytävälle. Hän tervehti letkeästi erästä muotokuvassa esiintyvää vanhaa herraa, joka vilkutti iloisesti takaisin. Oleskeluhuoneeseen saavuttuaan Sirius huomasi hänet takkatulen äärellä. Remus oli juuri tullut suihkusta, hänellä oli farkut jaloissaan, kaapu roikkui siististi viikattuna sohvan selkänojalla.
”Remus”, Sirius kuiskasi ja istui hänen vierelleen.
”Hä – ”, Remus älähti ja käänsi päätään. Hän pyyhki rajusti silmiään.
”Aa, sinä.” Häneen hiipi hienoinen nolous. Pieni osa hänestä oli kuitenkin hirveän iloinen Siriuksen saapumisesta. Hänen poikittain valuvat arpensa loivat kiehtovia varjostumia liekkien valaistessa hänen kasvojansa ja yläkroppaansa. Sirius katsoi häntä ihaillen. Remus näytti niin hemaisevalta, ihanalta. Remus häpesi silmät päästään. Juuri nyt hän tunsi näyttävänsä itsesäälissä rypevältä rääpäleeltä ja halusi vajota sohvan uumeniin.
”Onko nälkä? Haluaisitko jotain, voin tuoda”, Sirius katsoi Remusta kysyvästi.
”Mh? Ei sinun tarvitse. Ei ole nälkä.” Remus nielaisi. Hänen silmäkulmassaan kiilsi taas kyynelkasauma, joka sitten vierähti hänen poskelleen.
”Remus… sinähän itket. Onko jokin hullusti?”, Sirius katsoi hämmentyneenä Remuksen kiilteleviä silmiä. Hän istahti sohvalle Remuksen viereen.
”Ei ollut tarkoitus… mutta kun aloin miettimään kaikkea – olen tällainen raukkis”, Remus potkaisi hermostuksissaan jalkansa kovaa tuolinjalkaan.
”Hei, älä sano noin. Onhan sinullakin oikeus näyttää tunteesi. Olet vahvin ihminen, jonka olen koskaan tavannut… ihan totta”, Sirius vakuutteli nähdessään Remuksen epäuskoisen ilmeen.
”Tätä en uskonut kertovani, mutta välillä mietin, että onko sinussa ollenkaan inhimillisyyttä. Minä ihailen sinua.” Sirius hymyili hänelle pehmeästi ja punastui hieman.
Remus katsoi häntä hämillään. Hänen silmänsä loistivat täydenkuun tavoin.
”Sirius – en tiedä mitä sanoa tuohon…”
”Ei sinun tarvitse. Kertoisit vain, mistä on kyse”, Sirius tiedusteli varovaisesti.
”Olen niin helvetinmoinen mäntti”, Remus parahti. Sirius siristi silmiään.
”Tervetuloa iloiseen kerhoomme”, hän heläytti. Remus vilkaisi Siriukseen kurtistaen kulmiaan ja hymyili pienesti. Sirius se osasi aina keventää tunnelmaa.
”Niin, jatka”, Sirius lisäsi sitten.
Remus ei keksinyt enää, miten kierrellä sitä, mikä oli auttamatta edessä.
”…minusta tuntuu, että olen rakastunut”, hän jatkoi väistäen Siriuksen katseen ja pälyillen liekkeihin.
”Ai… mitä sitten on sattunut?” Sirius katsoi häntä hiljaa. Remus tunsi katseen porautuvan syvälle sisäänsä.
”Ei mitään, kaikki on vain liian mutkikasta, et ymmärrä”, Remus mutisi ja katsahti mattoon.
Voi ei. Voi ei. Voi ei. Hänen poskensa hehkuivat. Hän ei voinut olla silmäilemättä sivusta Siriuksen jänteviä käsivarsia, joista toinen silitteli hellästi hänen selkäänsä. Hänen sisuksiaan kouraisi, mikä tuntui sangen miellyttävältä hänen vatsassaan.
”Auttaisit ymmärtämään”, Sirius lausahti. Hän katsoi Remusta intensiivisesti ja yritti olla lohduttava koskettamalla hänen kättään. Remus säpsähti vienosti. Se tuntui niin suurenmoiselta.
”En oikeasti tiedä, haluaisitko sinä tietää.” Hän oli aivan tulenpunainen ja varoi visusti katsomasta Siriusta silmiin. Hän vajosi penkkiin ja sulki kasvot hihaansa. ”Miten minä tästä nyt selviän?” hän hätäili mielessään.
”Minkä takia sinä sellaisia kuvittelet? Ilman muuta haluan”, Sirius maanitteli. Tätä tilaisuutta hän ei saanut hukata. Hänen oli viimein saatava tietää, mitä Remuksen päässä todella liikkui.
”Jaa, vaikka se olisi kuinka outoa?” Remus sanoi puolivahingossa ja muuttui entistä helakammaksi.
Sirius naurahti kepeästi. ”Tuskin se nyt niin kovin
outoa olisi.”
Remus nosti varovasti katseensa. Sirius kumartui vielä hivenen lähemmäs ja kuivasi hellästi hänen kyyneleensä, liu’uttaen sormeaan pitkin hänen poskipäätään. Remus näki Siriuksen kauniit kasvot muutaman sentin päässä omistaan ja havaitsi hänen läpitunkevassa katseessaan häivähdyksen paloa. Remus tasasi hengityksensä. Sirius siirtyi lähemmäs katsoen häntä edelleen silmiin. Käsivarret hipoivat toisiaan. Kaikki tuntui äkkiä pysähtyvän tähän hetkeen. Enää ei voinut perääntyä.
Remuksen sormet hivuttautuivat hiljalleen hänen hiuksiinsa. Siriuksen suupielet värähtivät. Hän hengähti syvään. Remus kurotti vaistomaisesti eteenpäin ja painoi hellän suudelman Siriuksen huulille. Hän tunsi veren pakenevan päästään. Sirius kohtasi parin pelokkaita silmiä. Ilme huvitti häntä. Remus yritti sanoa jotain, muttei saanut aikaan kuin pienen äännähdyksen.
Sirius tarttui hellästi hänen niskastaan suudellen häntä ahneesti. Hän tuuppasi Remuksen kevyesti selkänojaa vasten ja ryömi hänen päälleen.
”Noin, eihän se niin vaikeaa ollut..?” Sirius virnisti ja otti Remuksen kädet omiinsa. Remus katsoi häntä häkeltyneenä. Aivan tällaista hän ei ollut odottanut. Hän ajatteli kaiken olevan vain kaunista unta, niin kuin hän oli jo monet yöt juuri tämän tapaisesta hetkestä uneksinut.
”Nipistä minua…” Remus mutisi ja tuijotti Siriusta lumoutuneena.
”Miksi?” Sirius kysyi huvittuneella äänensävyllä.
”…että tiedän tämän olevan totta”, Remus jatkoi, tuntien Siriuksen lämpimän ruumiin painautuvan tiukasti vartaloaan vasten.
Sirius suuteli poikaa janoisesti ja nuuhkaisi tämän hajua antaen oman koiramaisen luonteenpuoliskonsa ottaa hetkeksi vallan. Remus tunsi Siriuksen pulssin rinnassaan ja häntä huimasi.
Hän havahtui erääseen asiaan ja pakottautui kauemmas.
”Se on viisi vaille”, Remus huomautti hengittäen syvään.
”Senkun on...”
Sirius tarttui häneen suudellen häntä vähintään yhtä halukkaasti kuin edelliskerralla. Hän työntyi aivan Remuksen miellyttäviä rintalihaksia vasten ja tunsi hänen voimakkaat sydämenlyöntinsä ja kiihtyvän hengityksen.
Tämä kaikki tuntui Remuksesta jotenkin vieraalta.
Hän kohotti päänsä tummien hiuksien uumenista nostaen itseään hieman ylös.
”Älä luule”, Sirius lausahti matalasti ja telkesi Remuksen käsivarsillaan, eikä hän olisi luikahtanut sieltä pois enää yrittämälläkään. Hän käpertyikin levollisesti Siriuksen lämpimään syliin.
Sirius silitteli hellästi hänen hiuksiaan ja ummisti luomensa. Remus hymyili itsekseen. ”Taikuuden historian tunti…
elämäni paras.”
He torkahtivat sohvan lämpöön.
***
Illalla, päivän vihoviimeisen tunnin loputtua oli Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa menoa. Sellaista oli melkein missä tahansa, missä kelmit saivat olla keskenään illalla. Sirius ja Peter olivat taas vaihteeksi saaneet käsiinsä Jamesin näkymättömyysviitan ja huvittelivat peitellen sillä ruumiinosiaan. Viitta oli paraikaa Peterin hallussa Jamesin selittäessä kovaa vauhtia jotain.
”Peter, huhuu, mihin se näkymättömyysviitta nyt on unohtunut?” Remus letkautti ja sai muut taas repeämään kahteen osaan. Peter piti näkymättömyysviittaa mytyssä vyönsä alla ja vain se kohta hänestä oli täysin olematon.
”Ei kun, äääh, minä vaan kuuntelin Jamesia”, Peter puuskahti täysin turhautuneena edes yrittämään saada naurunremakkaa laantumaan.
”Taidan käväistä vessassa”, Remus huikkasi ja lähti tarpomaan kohti vessaa.
”Joo Remus, kyllä me ymmärretään, sattuuhan sitä”, James huudahti ja nyt vuorostaan Peter – ymmärrettyään asiayhteyden – sai mylviä muiden mukana.
”Kuvitelkaa rauhassa mitä ikinä haluatte”, Remus huusi täyttä kurkkua, jotta sai äänensä jokseenkin kuuluviin äänekkään hörötyksen yli. Hän sulki vessan oven.
”Hei, tiedättekö kuka on palannut?” James myhäili iloisesti.
”Remus on taas itsensä. Hän koki ihmeparantumisen”, Peter totesi aurinkoinen ilme naamallaan.
”Sirius, mitä sinä oikein teit hänelle silloin välipalan jälkeen? Hän on ollut siitä asti kuin toinen ihminen. Taisit ikään kuin parantaa hänet.” James katsoi häntä kuin ihmettä. Sirius punehtui hieman.
”Olisinpa minäkin noin hyvä lohduttamaan”, Peter kommentoi heittäen näkymättömyysviitan kokonaan ylleen. Väri levisi ilkeästi Siriuksen kasvoille hänen yrittäessään peitellä huvittuneisuuttaan. ”Hyvä lohduttamaan…”, hän hymisi itsekseen.
”Ette edes tulleet tunnille. Mistä te oikein juttelitte?” James tivasi.
”Äh, kysykää Remukselta”, Sirius tokaisi, mutta katui saman tien. Nyt hän oli siirtänyt kaiken vastuun Remukselle, joka joutui kuin kuumille kiville heti vessasta saavuttuaan.
”Huh, kylläpä helpotti”, Remus mutisi palatessaan oleskeluhuoneeseen. ”Mitä te tuijotatte?”
”Ei mitään. Sirius ei vaan suostunut kertomaan, mitä te juttelitte tänään silloin iltapäivällä…” James vastasi vaivihkaa. Sirius loi hätäisen, pahoittelevan katseen Remukseen.
”Hmm…miksi se yhtäkkiä niin kiinnostaa? Kunhan nyt höpöteltiin…” Remus kuittasi takellellen.
”Hyvä on, kai minun on siihen tyytyminen. Mutta ainakin tiedän, että se oli jotakin hyvin häpeällistä, muuten olisitte kertoneet”, James kiusoitteli ja tökkäisi Siriusta kyynärpäällään. Remus huokaisi.
”Kuule, ihanaa Rem, kun olet taas oma itsesi”, Peter hihkaisi ja halasi yllättynyttä Remusta. Jameskin hymyili hänelle leveästi ja pörrötti hänen hiuksiaan.
”Muuten, ette ikimaailmassa arvaa, kenet sain parikseni tuleviin tanssiaisiin”, James myhäili onnesta kihisten.
”Evansin?” Kaikki lausuivat kuorossa.
”Mistäs arvasitte?” James hihkaisi hypähtäen katonrajaan.
Sirius huokaisi muikeasti. ”No, ei noista säihkysilmistäsi voi erehtyä.”
”Okei, ehkä ymmärrän.”
Luku 3. Ikimuistoinen iltaLuokassa kävi kova kuhina ja viimeisetkin parittomat etsivät seuralaista itselleen. Odotettu tanssiaispäivä oli koittanut. Ruokatunnin päätteeksi Peter lähti metsästysmatkalle. Jostain kumman syystä, Remus ja Sirius eivät olleet liiemmin puhelleet sinä päivänä. James pakisi koko ajan Lilyn kanssa. Peter saapui leveä virne naamallaan pöytään.
”Minä löysin”, hän hihkaisi yli-innokkaalla äänellä, ”se on niin pirun söpö.”
Sirius katsahti vaivihkaa Remukseen, joka vilkaisi häntä nopeasti, heittäen mitättömän virneen.
”Onneksi olkoon, Matohäntä”, Sirius kajautti, mitä nyt pientä ivaa äänessään.
Ilta hämärtyi. Sirius puki päälleen tanssiaispukua.
Valkoinen paita, istuvat housut, musta liivi… ”Hmm, voisikohan rusetin jättää pois… ei varmaan.” Sirius ujutti rusetin vielä kaulukselleen.
Hän katsoi peiliin ja suki hiuksiaan taemmas. ”Mitähän Remus pitää tästä…”, ajatus sujahti väkisin hänen mieleensä. ”
Tadaa, äh...”, hän sipaisi vielä hiussuortuvan otsaltaan ja lähti kävelemään kohti salia, johon oppilaita alkoi vähitellen kokoontua värillisten pukujen sekamelskaksi. Sali oli koristeltu mitä upeimmin.
”Sirius, missä se sinun nätti parisi on, kenestä meidän ei pitänyt saada silmiämme irti?” James kysyi katsoen epäilevän ironisesti ympärilleen.
”Äh, mene nyt, Lily odottaa sinua.”
James loi vielä härnäävän katseen Siriukseen ja lähti sitten tylsistyneesti istuvan, nutturapäisen punapään luo.
Peter piti puolipäätä pienempää korpinkynttä kädestä ja he suuntasivat juomatiskille, jossa moni hengästynyt pari kulautteli drinkkejään tiuhaan.
Remus kulki kahta pöytää edestakaisin, yksin. Kumpikaan ei ollut hankkinut ketään. Sellainen ei oikeastaan ollut edes käynyt Siriuksen mielessä, ainakaan erityisemmin. Itse asiassa, aina kun joku oli mitä todennäköisimmin tulossa kysymään häntä, hän oli livahtanut jonnekin muualle saavuttamattomiin. Sirius mietti, saisiko hän aikaan vain kiusallisen ilmapiirin menemällä hänen luokseen. Ehkä Remus ei tahtoisi tanssia hänen kanssaan tänään, julkisesti…
Hänen huomionsa kiinnittyi erääseen melko vetävännäköiseen korpinkynteen, sillä tyttö jäi jututtamaan Remusta. Sirius katsoi heitä kulmiensa alta.
”Onkohan hänellä jotain mielessä, varmaan haluaa Remuksesta seuraa. Uskallakin tehdä mitään tyhmää… pitäisikö mennä vai eikö, ei kai Remus päästäisi häntä liian lähelle…”
Sirius kamppaili mielensä parissa ja seurasi tiiviisti heidän keskusteluaan.
”Voi ei, älä lähde, älä lähde, ei tanssimaan. Ei…
älä nyt suostu…” Sirius katsoi kangistuneena heidän kommunikointiaan. Remus pudisti hienotunteisesti päätään tytölle, joka lähti hitusen pahastuneena paikalta, kuin hänet olisi torjuttu ensimmäistä kertaa. Nyt Sirius menisi heti hänen luokseen, ennen kuin joku taas ehtii…
”Rem…” Sirius sai kakistetuksi kurkustaan. Remus käännähti häneen päin.
”Hei Sirius. Sinä… näytät todella hyvältä”, Remus huokaisi katseella, joka viesti hänen näyttävän suorastaan herkulliselta.
”Ai, meinasin sanoa samaa sinusta. No, kiitti.” Sirius hymyili hänelle ujosti. Utuinen, valojen luoma tunnelma vallitsi salissa. Remus katsahti häneen hermostuneesti hymyillen.
’’Minä – siis me…etkö sinäkin haluaisi…ehkä meidänkin pitäisi – ”
Sirius tarttui Remuksen käsiin ja viittoi sitten kohti tanssilattiaa. ”Remus, minä haluan.” Hän saattoi Remuksen hiljalleen hämärästi valaistulle lattialle, pian seuraava hidas kappale alkoi soida kauniisti voimistuen. Heitä huolestutti hieman, sillä tämä herättäisi varmaan monen huomion. Totta puhuen, ihan varmasti. Remus katsahti pikaisesti ympärilleen. Ihmiset näyttivät olevan melko syventyneitä omaan tanssiinsa, eikä kukaan jaksanut edes piitata siitä. Ei tänä iltana.
”Sirius, tule tänne.” Remus kietoi käsivartensa Siriuksen kaulalle ja painoi päänsä hänen olkapäälleen. ”Ollaan vaan”, hän kuiskasi rauhoittavalla äänellä. Hän silitti Siriuksen selkää ja Sirius tunsi lämpimän aallon valuvan ylitseen, rentouttavan jokaisen jäsenensä.
Hän laski kätensä Remuksen lantiolle ja liikkui rauhallisesti musiikin tahdissa. Ei, hän siirtyi lähemmäs, vielä vähän. Samalla koko muu maailma pyyhkiytyi hänen mielestään. Vain hän ja Remus… näin oli turvallista. Näin oli paras. Sirius tunsi Remuksen liikkeet musiikin sykkiessä heidän ympärillään, kevyen hengityksen niskassaan. Tunnetta ei voinut selittää sanoin… mahtava, suurenmoinen, upea…
Sirius havahtui, kun Remus tökkäisi häntä pienesti kylkeen. Hän osoitti toiselle reunaa lattiaa, missä Peter oli ilmeisen kiihkeissä tunnelmissa korpinkyntensä kanssa, hiprakassa selvästikin.
”Taisi käydä flaksi...” Remus myhäili matalalla sävyllä. Sirius naurahti käheästi, kietoi kätensä Remuksen ympärille ja veti tämän taas lähelleen. Hän hymyili ja suuteli hellän pehmeästi Remuksen huulia. Remus hätkähti. Sirius muisti ihmiset heidän ympärillään ja katsoi häntä säikähtyneenä.
”Oho… ei kai se haitannut – ” Sirius aloitti, kunnes tunsi Remuksen huulet taas omillaan.
”Eiköhän tämä tästä”, Remus kuiskasi pehmeästi.
Sirius lepäsi päätään Remuksen olkapäähän ja antoi hetken viedä. Remuksen kanssa hän pääsi paikkaan, jonka avain oli vain heillä. Hänen kanssaan ilta vierähti aivan liian nopeasti.
He olivat olleet eritavalla, jotenkin läheisemmin, välittävämmin. Hän ymmärsi rakastuneensa Remukseen jo aikoja sitten.
”Hyvää yötä Sirius”, Remus kuiskasi sängyltään, katsoi Siriusta kaipaavan raskaasti, painoi valonsa pois. Hivutti verhonsa kiinni. Sirius jäi katsomaan hänen häälyvää varjoaan. Ei sitä voisi pitkittää loputtomiin. Nyt olisi oltava tarpeeksi sopiva hetki.
”Hei, Remus…”, Sirius lausui hennolla äänellä.
”Mm?”
”Taidan… rakastaa sinua.”
Remus reväytti silmänsä auki. Hän liikahti sängyssään. Hänen varjonsa lähestyi verhoa, tarttui siihen uudestaan, veti sitä auki. Heikko kuunvalo hohti pimeässä hänen ihollaan.
”Sirius, tulisitko vähän?”
Sirius käveli hiljaisin askelin Remuksen luo. Remus katsoi häntä säteillen.
”Jäisit tänne, kulta.”
***
Yrttitiedon tunnin loppu lähestyi. Oppilaat seurasivat opetusta seisaaltaan oman harjoittelukasvinsa vierestä, ainakin useimmat. Remus räpläili tapansa mukaan korvalehteään, eikä Sirius voinut keskittyä. Hän hiippaili Remuksen selän taa ja kurotti hänen korvalleen.
”Onko sinun aivan pakko tehdä tuota, Kuutamo?” hän kuiskasi.
Remus kosketti Siriuksen kättä ja nyökkäsi muina miehinä.
”Olet ilkimys... hei, tajuatko sinä...”, Sirius huokaisi ja kutitteli Remuksen kämmenselkää.
”Älä sitten katso, Anturajalka.”
”Hei! Mitäs täällä”, James käppäili heidän seuraan.
”Heippa Sarvihaara. Missä Matohäntä on?” Remus uteli.
”No, Peter joutui sairaalasiipeen. Hirviökirja puri puolikkaan hänen varpaastaan”, James kertoili olkiaan kohauttaen.
”Ja muuten, vaikka olinkin vähän ottanut eilen, en ollut sokea.”
Sirius käänsi hitaasti päänsä Remukseen päin ja he katsoivat toisiaan neuvottomina.
”Hm, sinä siis näit… no, me emme ole kertoneet ihan kaikkea viimeaikoina”, Sirius sopersi ja haroi hajamielisesti hiuksiaan.
”Joo, tajusin kyllä, mistä oli kysymys”, James naurahti kuivasti.
”Antaa olla. Jos joskus satun ymmärtämään teitä, tulen heti kertomaan.”
Hän häipyi matkoihinsa.
”Arvelinkin, ettei se jäänyt ihan kaikilta huomaamatta”, Remus huokaisi.
”Niin. Mutta eipä sillä enää väliä, ainakaan minulle”, Sirius hymyili toiveikkaana, hipaisten Remuksen kättä. Remus virnisti. Sirius virnisti takaisin:
”Niin, no, ei ollut kyllä viimeksikään…”
Yrttitiedon tunnin päätyttyä he kävelivät käsikkäin koulun käytävällä ja saivat lähes tauotta tuijottelua osakseen. Taulujen muotokuvat mulkoilivat heitä pahasti jupisten keskenään.
”Ettäs kehtaatte!” Eräs vanha nainen taulussa kivahti kissan sähähtäessä hänen sylissään.
”Tuollaista ei ole kuunaan ennen nähty”, totesi eräs paksukulmakarvainen herra otsa rypyssä.
”Älä välitä, pelkkiä tauluja vaan”, Sirius huokaisi ja puristi lujemmin Remuksen kättä. Riesu käkätti ärsyttävästi kulman takana.
”Hmm, jaahas… minne lienee matka”, se alkoi röhöttää äänekkäästi ja sai taas uusien muotokuvien huomion kiinnittymään heihin.
”Nyt naama umpeen”, Sirius lausui murhaavalla äänellä.
”Apua, kaksi homppelia uhkailee!” Riesu ulvoi naurusta ja pyyhälsi toisaalle.
Sirius katsahti veikeästi Remukseen.
”Se on kateellinen…”, hän kuiskasi ja sai Remuksen tyrskähtämään.
Luku 4. Kaipuiden käytävätSilkinpehmeä nurmikko oli viilennyt iltaa kohden. He makasivat tähtitaivaan alla paikassa, josta kukaan ei heitä yllättänyt. Hento tuulenvire tuiversi heidän kasvoillaan. Pieni pelko jäyti koko ajan Remuksen mieltä, vaikka hän tiesikin kuunkierron olevan vasta puolessa välissä. Taivaalla oli pilviä, jotka saivat hänelle pelokkaan tunteen. Hän kammoksui kuuta aina, kun ei nähnyt sitä kokonaan.
”Eikö sinua ollenkaan hirvitä olla minun seurassani täällä?”
”Haluatko rehellisen vastauksen?”
Remus nyökkäsi vakavissaan.
Sirius otti hellästi Remuksen käsivarsista kiinni ja suuteli tätä pehmeästi kaulalle.
”Olet ihmissutenakin söpöintä, mitä tiedän.”
”Älähän nyt viitsi höpöttää tuollaista…”
”Olen tosissani. Remus Lupin, olet parasta, mitä minulle on koskaan käynyt.”
Remuksen silmät loistivat. Hän oli, epäilyksettä, maailman onnellisin ihmissuden purema ihminen.
”Samat sanat, Sirius Musta. Ja sinäkin olet söpö koirana”, Remus virnisti. Sirius kierähti hänen päälleen ja painoi huulensa hänen huulilleen.
”Oh, rakastan sinua niin…”, Remus vaikersi.
”Niin minäkin, muru”, Sirius suuteli Remusta suulle niin, ettei hän enää pystynyt puhumaan, ”ja sinua myös.”
Hän oli kokonaan Siriuksen, kunnes tunsi hänen siirtyvän kauemmas.
”Kuutamo, olisi yksi asia”, hän irrottautui Remuksen otteesta. ”Se on tärkeää.”
Remus istuutui odottamaan. Sirius empi.
”No, kerro mikä se on?” Remus hoputti.
Sirius ei tiennyt miten aloittaa. Hän päätti mennä asian ytimeen.
”… Remus, minä lähden.”
Hetken vallitsi syvä hiljaisuus.
”Sinä mitä?” Remus tivasi. Hän ei selvästikään ymmärtänyt yhtään. Sirius nousi jaloilleen ja katsahti hermostuksissaan ympärilleen.
”Lähden pois Tylypahkasta ensiviikolla, Remus.”
”Mutta, mitä… koska sait tietää… minne?” Remus oli kuin puulla päähän lyöty. Hänkin kohottautui ruohikolta.
”Tuota, olen tiennyt siitä… jo jonkin aikaa. Äiti halusi, että lähden vaihtoon yhteen toiseen taikakouluun. Se kestää noin vuoden.”
”Eli… sinä siis lähdet. Et ole puhunut…”, Remus kurtisti kulmiaan häkeltyneenä.
”No… en oikein halunnut vaivata sillä. Tahdoin, että me olisimme onnellisia – ”
”Vaivata? Oletko sinä pähkähullu? Eli nyt päätit sitten oivallisella hetkellä kertoa sen? Okei, heippa sitten ja hyvää jatkoa, ehkä joskus vielä jossain nähdään. Oikein mukava juttu”, Remus puhisi kylmästi, ”Sirius, miten saatoit?”
”Mutta Remus, en voinut sille mitään – ”
”No mene vaan, kyllä
minä kestän. Jätä minut vaikka saman tien, toivottavasti siellä toisessa koulussa on hauskaa”, Remus sanoi ääni täristen. Hänestä tuntui äkkiä, että hän oli maailman onnettomin ikinä ihmissuden purema ihminen.
”Remus, anna anteeksi…”, Sirius purskahti itkuun.
”En toivonut näin käyvän. Olen kauhean pahoillani, välitän sinusta liikaa… en halua mennä, usko nyt minua…”, hän vajosi nurmelle, heikkona ja täristen.
Remus katsoi häntä ihmeissään. Hän ei milloinkaan, ikimaailmassa olisi voinut kuvitella Siriusta sellaisena. Sirius oli riuska ja voimakas, tunteellinen puoli hänessä oli aina luikkinut taka-alalle, eikä suinkaan ryöpynnyt ulos karuna ja todellisena. Mutta tämä oli aitoa. Siinä hänen rakkaansa nyt itki, niin kalpeana, suojattomana, lohduttomana.
”Sirius, uskon ettet tahdo”, Remus mutisi siirtäen kätensä Siriuksen tärisevälle olalle ja syleili häntä. Pian hänkin tunsi lämpöisen vanan valuvan omaa poskeaan pitkin. Toisen. Kolmannen. Hän nyyhkäisi hiljaa. Sirius katsahti hänen kasvoihinsa, painoi hänen päänsä rintaansa vasten. ”Älä itke, ole niin kiltti.” Ääni oli heiveröinen.
”Mutta et voi mennä...” Sirius kuitenkin lähti, jättäen Remuksen omiin oloihinsa. Jamesin ja Peterin kera, mutta silti ypöyksin.
19.2.76 klo 20.14
Nyt sitten pitäisi vuosi kestää, ilman mitään.
Olen oikeasti huono-onnisin olento maan päällä. V.I.P. – tutkinnot
lähestyy, ne pitäisi suorittaa. En tiedä pystynkö. Miksi menin tekemään
tämän kaiken. Olisi pitänyt tajuta, että kaikki meni liian hyvin. Kirjeitä, kirjeitä, kirjeitä. Muutama vaivainen lappunen, jonka hän Siriukselta oli saanut, ei riittänyt korvaamaan kaikkea. Elämä oli nykyään mustavalkoista.
Remus tunsi itsensä hylätyksi ja yksinäiseksi. Yksi vaivainen surkimus hän oli. Nyt kun Sirius oli lähtenyt, minkä vuoksi pitäisi jaksaa, tai edes olla? Kaipaus. Se on varmasti tunteista voimakkainta, rakkauden jälkeen. Ja rakkaus heikentää. Remus ei voinut vieläkään hyväksyä, että Sirius oli jättänyt hänet näin. Juuri kun kaikki oli ollut niin hyvin.
***
Remus oli tätä nykyä kuudennella luokalla. Kesäloma
ei ollut mennyt hujauksessa. Pian kuudeskin luokka olisi ohi. Sirius oli viipynyt kauemmin kuin oli sanonut. Täysikuu oli tullut aina raskaammaksi ilman häntä, aivan niin kuin kaikki muukin. Mitä enemmän aikaa kului, sitä kovemmin hänen teki vain mieli luovuttaa.
Hävitä, viimein. Sinä aikana ehti tapahtua niin paljon asioita, jotka muuttivat Remusta. Repivät häntä pala palalta.
James teki kaikkensa pitääkseen Remuksen voimissaan, sillä hän tiesi tämän ahdistuksen syyn. Hän koetti piristää Remusta silloin, kun tämä oli heikossa kunnossa, ja oli hänen seuranaan Peterin kanssa täysikuuyöt läpeensä. Hän mietti, miltä tuntuisi – nyt kun hän ja Lily olivat yhdessä – jos Lily lähtisi vuodeksi jonnekin muualle. Ja että James itse olisi vielä sen päälle ihmissusi. Miltä silloin tuntuisi olla yksin murheidensa kera? Jamesin myötätunto heräsi, ja hän seurasi levottomana ystävänsä kärsimyksiä.
Remus nukkui makuusalissa tavalliseen tapaansa, kunnes havahtui unestaan. Siriuksen vuode narisi oudosti. Ilmeisesti Jameskin oli herännyt siihen, sillä tämä pomppasi nyt ylös vuoteestaan. Remus katsahti kelloonsa, se näytti olevan neljää vaille kolme yöllä.
”Näenkö minä unta, vai oletko se todella sinä, Anturajalka?” James kysyi unisesti. Remus hieroi silmiään, eikä ympäristö näyttänyt enää niin sumealta. Pimeässä liikehtivä hahmo kääntyi Jamesia kohti ja hymyili, heittäen sitten laukkunsa sängylle. Peterkin nosti nyt päänsä tyynyltä.
”No, jos nyt aivan rehellisiä ollaan, niin nimeni on Sirius. Mutta joo, kyllä eräät minua sitenkin haukkuvat. Miten vaan.”
James ja Peter hihkaisivat yhteen ääneen ja ryntäsivät halaamaan häntä veljellisesti. Remus tunsi muljahduksen sisällään, kun kuuli Siriuksen äänen. Hän ei ollut vielä noussut, joten Sirius todennäköisesti ajatteli hänen nukkuvan edelleen. Nyt Remuskin kohottautui istumaan.
”Sirius…”
Sirius katsoi häneen.
”Hei”, hän kuiskasi. Remus nousi seisomaan väsymyksestä huojuen. Sirius syöksyi halaamaan häntä, kaataen hänet takaisin sängylle.
”Sinä tulit… nyt…”, Remus huokaisi tokkuraisena.
”En halunnut, että tulemisestani aiheutuisi sen suurempaa melua”, Sirius tokaisi pehmeästi, ”vaikka onnistuin näköjään kumminkin herättämään teidät.”
”On ollut vähän vaikeaa”, Remus totesi uupuneena. Sirius tajusi, ettei kaikki tainnut olla aivan kunnossa.
”Täysikuu oli juuri eilen”, James huokaisi ilottomasti, ”eikä hänellä ole muutenkaan ollut helppoa.”
Sirius irrotti otteensa ja tarttui Remusta hellästi kädestä. Tämä tunsi pistoksen rinnassaan.
”En olisi halunnut alun perinkään herättää teitä, joten mennään kaikki nyt nukkumaan.” Hän painoi pienen suukon Remuksen poskelle ja päästi tämän kädestä. ”Jutellaan huomenna sitten.” Hän katsahti vielä Remuksen tyhjiin silmiin ja jätti tämän sitten jatkamaan uniaan.
Remus heräsi varhain seuraavana aamuna. Hän nousi hyvin vähin äänin, ettei vain olisi herättänyt muita kelmejä. Hänen teki mieli olla hetki rauhassa. Remus käänsi katseensa nukkuvaan Siriukseen. Tämä näytti vanhemmalta kuin viime näkemältä. Hiukset olivat kasvaneet monta senttiä, eikä Sirius ollut todennäköisesti leikannut niitä koko vuonna. Eikä liioin kammannutkaan…
Hän oli aivan yhtä komea kuin ennenkin, ja vankka rakenteeltaan. Remus tunsi verestävien muistojen tulvivan mieleensä. Halua. Rakkautta. Haikeutta.
Toimisiko mikään kuitenkaan samoin kuin silloin? Olivatko heidän välinsä säilyneet täysin muuttumattomina, jatkaisivatko he noin vain? Menetetty aika, sitä oli niin paljon. Ehkä liikaa.
Niin paljon tuhlattuja kyyneliä. Vielä enemmän haaskattuja päiväkirjan sivuja. Vain hänelle.
Jos asiat eivät enää menisikään niin… hänen täytyisi päästä yli. Jatkaa elämää… Hän päätti kuitenkin olla heittäytymättä täysin toivottomaksi. Niin paljon hän Siriusta edelleen rakasti ja halusi.
Remus hiipi portaat alas ja rojahti oleskeluhuoneen sohvalle. Aamuauringon varhaiset säteet tulvivat ikkunasta heijastuen mattoon ja lattiaan. Hän avasi paksuhkon kirjan sivulta satakolmekymmentäneljä ja uppoutui siihen…
”Huomenta kulta”, Remus kuuli kuiskauksen korvassaan, ehtiessään juuri kääntää sivulle kaksisataayhdeksän.
Hän tunsi pehmeät huulet kaulallaan ja ymmärsi, ettei voisi koskaan päästää irti.
***
