A/N: Elikkäs, taas uusi luku. 
Tästä eteenpäin Tuhisija betaa mulle nämä luvut, kiitos hänelle. Noniin, lukekaa, kommentoikaa. 8.lukuEPoVPyörin ympäri huonettani. En pystynyt olemaan aloillani. Auringon viimeiset säteet siivilöityivät pilvien välistä ja heijastuivat huoneeni lattiaan. Tartuin puhelimeen ja näppäilin sormet täristen numeron. Puhelin tuuttasi kerran, kunnes siihen vastattiin.
"Edward, minä en näe mitään. En yhtään mitään. Uskoisit jo", Alice sanoi ääni täynnä turhautumista.
"Alice...", aloitin, mutta en lopettanut lausetta. En pystynyt. En pystynyt puhumaan. En kenellekään.
"Edward", Alice kuiskasi, "tämä satuttaa minuakin."
"Älä puhu minulle siitä", sanoin ääni vihaisena. En halunnut ajatella, vaikka todellisuudessa en muuta tehnytkään.
"Edward, sinun täytyy kohdata asia. Ennemmin tai myöhemmin."
"Kunhan ilmoitat, jos näet jotain."
"Edward, en tiedä mikä hänellä on. Hän on niin… kylmä."
En vastannut. Ikuisesti jäätyneeseen sydämeeni koski, ja löin luurin kiinni.
Kävelin ympäri huonettani. Bella oli soittanut. Hän oli kuulostanut pelästyneeltä, mutta kuitenkin päättäväiseltä. Surulliselta. Hän halusi tavata minut. Metsän reunalla, lähellä koulua. Pudistelin päätäni. Tästä ei seuraisi hyvää, aistin sen.
Huusin Alicea. Hän ilmestyi ovelleni. Ei mitään. Pystyin lukemaan siskoni ajatukset. Pystyin aistimaan hänen ärtyneisyytensä, pelkonsa.
"Kyllä näyt vielä palaavat", yritin lohduttaa häntä. Nousin ylös huokaisten ja halasin häntä. Alice painoi päänsä rintaani ja päästi sitten irti.
"Bellasta", vastasin kysymykseen Alicen mielessä. ”Hän on huolestuttanut minua jo monta päivää. Tiedät, etten ole nähnyt häntä."
Alice hymähti, eikä minun tarvinnut enää jatkaa. Sipaisin siskoni poskea ja lähdin, kehottaen häntä menemään Jasperin luo.
Kävelin ilman kiirettä kohti metsän laitaa. Näin Bellan takin pilkistävän puun takaa ja suunnistin häntä kohti. Yritin silottaa huolen uurteet kasvoiltani, mutten onnistunut.
Bella astui esiin puun takaa. Hänen silmänsä olivat kosteat, ja sydän loi tiheästi. Hän puristi käsiään selkänsä takana, ja suru kuulsi hänen jokaisesta eleestään. Hänen surunsa tuntui sisimmässäni, vaikka en edes tiennyt sen syytä. Otin askeleen lähemmäs ja kuiskasin tervehdyksen. Kumarruin suudellakseni häntä, mutta Bella astui askeleen taaksepäin. Se riipaisi. En voinut uskoa kuinka paljon se sattui.
Piilotin nopeasti tuskani, korjasin ilmeeni ja astuin askeleen taaksepäin. Kaikki ei ollut kunnossa.
"Halusit nähdä", totesin.
"Meidän täytyy puhua. Minun täytyy tunnustaa jotain", Bella kuiskasi ääni vavisten.
Huoli valui minuun, yhä vain syvemmälle. Mitä oli tapahtunut?
"Mikä hätänä, Bella? Rakas, mitä on tapahtunut?"
Bella ei vastannut vaan puri huultaan, joka vapisi. Häntä itketti. Halu koskettaa noita kauniita kasvoja, halu kietoa kädet heikon vartalon ympärille puristi sydäntäni.
"Tämä ei toimi", hän kuiskasi. ”En tunne oloani hyväksi, en tunne oloani turvalliseksi." Silmät eivät suostuneet kohtaamaan katsettani, hänen sydämensä hakkasi liian nopeasti.
"Mitä sinä puhut?" kysyin. Olin hämmästynyt. Mitä hän puhui?
"Minä en pysty tähän."
"Mutta...", aloitin. Aivoissani pyöri ja ymmärsin. Hän ei halunnut minua. Tuska, jonka olin tuntenut Bellan torjuessa suudelmani, ei ollut mitään verrattuna tähän. Kyynel vierähti Bellan poskelle, ja näin, että hänkin kärsi. Yritin olla kääntämättä katsettani pois.
"Minä rakastan sinua. Minä tarvitsen sinua. Et voi tehdä näin. Sinä rakastat minua." Ääneni ei pysynyt tasaisena. Olin aina kuvitellut, että pysyisin vahvana. Kun Bella vanhenisi, ja hänen elämänsä päämäärät vaihtuisivat, minä kestäisin sen. Olin kuvitellut, että pystyisin lähtemään arvokkaasti, jättämään hänelle mieluisen muiston. Ymmärsin epäonnistuneeni. Anelin.
"Minä en rakasta sinua enää", Bella kuiskasi tuskan viiltäessä hänen äänessään. Hän tunsi syyllisyyttä. En halunnut ymmärtää.
"Et rakasta-"
"En rakasta. Minulla on toinen mies."
Se satutti. Hengitykseni muuttui tiheäksi. En tiennyt, miten tämä kaikki oli mahdollista.
"Bella, kiltti, älä tee tätä", anelin. Jos pystyisin itkemään, kyyneleet juoksisivat pitkin poskiani.
"Kuka sanoo että rakkaus on ikuista?" hän kysyi kylmällä äänellä.
"Bella-" En saanut henkeä.
"Olen pahoillani", hän kuiskasi ja katosi. Kuulin juoksuaskeleet. En pystynyt liikkumaan. Sydämeni oli revitty kappaleiksi. Poljettu ja rikottu.Tajusin vajonneeni maahan. Kasvoni lepäsivät käsissäni, ja tuska viilsi sydäntäni. En selviäisi tästä.
Tartuin jälleen puhelimeen. Näppäilin numeron, soitin, mutta ennen kuin puhelin ehti piipata, sammutinkin sen. Tein saman uudelleen. Vielä kerran.
Ravistin päätäni, yritin selvittää ajatuksiani. Hengitin syvään ja näppäilin numeron kolmannen kerran. Puhelin tuuttasi varattua. Rohkeuteni valui hukkaan, ja löysin itseni jälleen polviltani maasta. Ravistin kehoani ja yritin keskittyä. Odotin minuutin, toisen ja kolmannen. Soitin uudelleen.
Puhelin soi. Kerran, toisen ja kolmannen.
"Swaneilla", tumma miehen ääni vastasi.
"Charlie, Edward täällä", karaisin kurkkuani, ettei ääneni karheus paljastaisi mitään. "Onko Bella paikalla? Haluaisin puhua hänen kanssaan."
Kuulin kuinka Charlie veti henkeä ja puhalsi sen pois. Tiesin, että hän syytti minua erostamme.
"Bella ei ole kotona. Ja vaikka tämä ei enää millään tavalla kuulu sinulle, hän lähti Floridaan."
Tieto jähmetti minut aloilleen. Floridaan? Oliko hän todella lähtenyt sinne? Sydämeni paino kasvoi.
"Floridaan?" kysyin arvelevasti.
"Niin. Floridaan. Äitinsä luokse. Pysyvästi."
En vastannut. Kuulin Charlien äänestä kuinka tämä kidutti häntä, kuinka surullinen hän oli.
"Kiitos Charlie. Arvostan rehellisyyttäsi, vaikka sinun ei tarvitsisikaan kertoa minulle mitään."
Charlie hymähti ja mitään sanomatta sulki puhelimen.
Suljin silmäni ja yritin ajatella. Floridaan. Sinne minun täytyisi mennä. Samassa kuitenkin muisto pyyhkäisi ylitseni.
Parkkeerasin autoni koulun pihaan. Alice mutisi minulle vihaisesti, kirosi Bellaa.
"Alice kiltti, lopeta", anelin. "Et helpota oloani laisinkaan."
"Edward", Alice aloitti, mutta lopetti henkäisten vihaisesti. "Minä tapan hänet!" Alice sähisi ja rimpuili otteessani.
Bella. Bella ja Mike.
Käteni puristui nyrkkiin ja pamautti auton konepeltiä. Toinen mies. Oliko Bellan toinen mies Mike?
Käteni tärisivät, ja Alice tarttui niihin lempeästi.
"Me selviämme tästä", hän kuiskasi ja lähti kuljettamaan minua kohti sisäänkäyntiä.
Katsoin kuinka Mike kuljetti kättään Bellan harteilla, kuinka hän silitti tämän poskea. Nielaisin ja yritin jälleen piilottaa suruni. Tiesinhän minä, olin koko ajan tiennyt, että Bella halusi normaalin elämän. Mustasukkaisuus ailahti sisälläni voimakkaampana kuin pitkiin aikoihin, voimakkaampana kuin olin vampyyrille kuvitellut mahdolliseksi. Miken huulet sipaisivat Bellan poskea, ja kuulin hänen ajatuksensa.
Vihdoin ja viimein, Mike huokaili ajatuksissaan. Hyvin nopeasti yritin torjua hänen ajatuksensa. En halunnut kuulla hänen fantasioitaan minun Bellani kanssa. En halunnut kuulla, mitä hän oli tehnyt minun Bellani kanssa. Ja samalla hartiani lysähtivät. Minun Bellani.
Alice kietoi kätensä ympärilleni ja puhui nopeasti ja rauhoittavasti.
"Kyllä se tästä. Älä ajattele sitä. Tule, mennään. Etsitään Jazz, hän osaa helpottaa oloasi."
"En voi olla ajattelematta! Hän on minun Bellani", kuiskasin epätoivoisesti. Minun Bellani.
Päivä kului hitaasti. Aivan liian tuskastuttavasti. Niin monta kertaa olin lähdössä autolleni, lähtemässä kauas pois. Kauas pois maailmalle. Jonnekin, missä en näkisi Bellaa, eikä hän joutuisi kestämään minua. Tiesin, että tämä oli hänen parhaakseen.
Ruokala toi mieleeni liikaa muistoja. En mennyt syömään vaan pysyin autossani kuunnellen Bellalle säveltämääni laulua. Laulua, jota en enää ikinä hänelle laulaisi.
Alice koputti terävästi ikkunaan. Avasin oven hänelle ja katsoin sisareni kultaisiin silmiin.
"Se satuttaa minuakin", hän kuiskasi. "Sekä sinun surusi ja tuskasi että hänen ilonsa. Hänen tekonsa. Miksei hän puhunut minulle mitään? Me olemme siskoksia!"
Kohautin olkapäitäni ja olin hiljaa.
"Minä lähden kotiin", mumisin. Seuraavaksi olisi biologiaa, enkä tiennyt kestäisinkö sitä. Jos en ollut pystynyt menemään ruokalaan, niin miten voisin pystyä keskittymään Bannerin opetukseen? En mitenkään.
"Edward", Alice kuiskasi, "hän tulee olemaan täällä vielä. Hän ei ole lähdössä minnekään. Vaikka en voi varma ollakaan näkyjeni puuttuessa. Mutta joudut näkemään hänet, jollet itse lähde."
En vastannut.
"Edward. Älä mene", hän pyysi. "Minä tarvitsen sinua täällä. Mitä teen ilman veljeäni?"
"Alice, minä en kestä. Ja Bellallekin olisi parempi, jos poistuisin kuvioista."
"Edward kiltti-"
"Alice, anna olla. Minä menen tunnille."
Ja niin istuin etuajassa oman pulpettimme ääressä. Muistot välähtelivät mielessäni, ja estääkseni niiden näkymisen, kuuntelin muiden ihmisten ajatuksia.
Voi, hän näyttää niin surulliselta, joku tyttö takapenkistä ajatteli. En pystynyt kuuntelemaan häntä. Siirryin seuraavaan oppilaaseen ja aina vaan seuraavan. Kukaan ei tuntunut ajattelevan muuta kuin minua.
Ja silloin Bella ja Mike astuivat sisään. Pidin katseeni tiukasti pöydässä ja varoin kohottamasta sitä. Kuulin Bellan sydämen hakkauksen, haistoin hänen vienon tuoksunsa.
Istuin jäykkänä pulpetillamme Bannerin aloittaessa tunnin. Suljin silmäni. Puristin ne kiinni ja avasin sitten. Kurkistin Bellaa silmäkulmastani. Hän tuijotti eteenpäin näyttäen erittäin tuskastuneelta, kuin vieressäni olisi vaikea olla. Käänsin katseeni pois ja hengähdin syvään. Opettaja sammutti valot. Nostin uudelleen katseeni ja loin sen Bellaan. Ruskeat silmät katsoivat minuun. Ne anoivat anteeksi antoa, tulvivat syyllisyyttä. Annoin itseni uppoutua hänen silmiinsä. En pystynyt kääntämään katsettani.
Rakastin häntä. Ja se koski liikaa.Hän ei halunnut minua. En voisi mennä hänen peräänsä.
En päässyt pakoon muistojen virtaa. Tiesin, mikä muisto nyt seuraisi. Se kivuliain, viimeisin, tuorein muisto.
Kävelin ripeästi pois luokasta. Halusin lähteä, halusin juosta pois. Vain se saisi ajatukseni pois Bellasta.
Pysähdyin parkkipaikalle ja jäin nojaamaan autoani vasten. Huokaisin. Joutuisin odottamaan muita enkä missään nimessä voisi lähteä ilmoittamatta kenellekään. Esme kärsisi liikaa. Olin luvannut Alicelle, että odottaisin. Ei vielä.
Silloin katseeni osui Bellaan ja Mikeen, jotka astelivat käsi kädessä parkkipaikalle. Suljin ajatukset pois, en halunnut kuulla, mitä Mike mietti, tämä oli jo nyt tarpeeksi tuskaista. Kuuntelin kuitenkin Bellan ääntä. Hänen kaunis äänensä, joka oli pimeinä öinä vannonut ikuista rakkautta, kuiskannut helliä sanoja. Hän kidutti minua.
"Mike-kulta, muistatko, kun sanoin, että saattaisin muuttaa pois?" Hän lähtisi Floridaan. Hätkähdin ja yritin unohtaa, päästä yli ajatuksesta. Olinhan itsekin lähdössä.
Bella hyvästeli Mikeä. Hän itki. Kauanko hän oli rakastanut tätä? Kylmä hiipi sisälleni, puristui vatsani ja keuhkojeni ympärille.
Mike vastusteli, Bella lohdutti häntä. Pidin katseeni ruskeissa silmissä, jotka tutkivat tarkasti hänen käsiään. Hän katsoi minuun, hätkähti ja siirsi katseensa Mikeen.
"Rakastan sinua", Bella kuiskasi Mikelle, kuitenkin tarpeeksi selvästi, että kuulin sen. Tunsin kivun leviävän koko kehooni. En ollut tuntenut fyysistä kipua vuosikymmeniin. En ennen tätä.
"Minun tulee kammottava ikävä. Mutta en vain voi jäädä tänne. Minä kaipaan äitiä. Kaipaan aurinkoa. Ja heidät minä näen. Anna anteeksi", Bella jatkoi Mikelle. En halunnut kuunnella enää sanaakaan.
Juuri kun olin kääntämässä katseeni, Mike tarttui Bellan kasvoihin ja suuteli häntä. Viha räjähti kehooni. Käteni puristuivat nyrkkiin, ja valmistauduin juoksemaan Miken luo. Emmett tarttui käteeni, esti minua muristen kovaäänisesti.
Bella päätti suudelman, joka oli ollut mielestäni liian kiihkeä. Ja olin niin kateellinen. En koskaan voinut suudella Bellaa tavalla, jolla olisin halunnut. Tavalla, jolla Mike suuteli.
Puristin auton ovea, yritin peittää kaiken tuskan. Katsoin Bellan silmiin. Halusin vastauksen, halusin tietää! Hän käänsi katseensa ja ajoi pois.Jouduin hengittämään syvään sisälle ja ulos, uudelleen ja uudelleen. Puristin tuolin selkänojaa kaksin käsin.
Hän ei halunnut nähdä minua. En saisi etsiä häntä, mutta en voinut itselleni mitään. Avasin ikkunan ja lähdin juoksuun.
A/N: Noniin, noin. 
mitäs piditte. Erityisesti pyytäisin kommenttia tuosta että millainen Edwardista tuli? Pysyikö hän ICnä vai menikö OoCn puolelle? Kaikki kommentti otetaan kuitenkin ilolla vastaan.
