A/N: niinkun sanoin, innostuin. 
ja tämän enempää ette sitten varmaan saakaan ennen syysloman loppua. Koittakaa kestää. 
(huomio: muokkasin myös luvut kappaleisiin että on helpompi pysyä perillä. 6.lukuKovetin itseni. En itkisi. Päätin sen. Kovetin sydämeni. Nyt ei olisi itkun aika.
Nostin laukkuni, hengitin syvään, avasin oven ja laskeuduin portaat. Ääneni oli kylmä ja mahdollisimman jäätävä.
"Charlie, minä lähden nyt."
"Bella, olen miettinyt…" Tietenkin. Tietenkin hän aikoi estää minua lähtemästä.
"Charlie, älä!" ääneni oli jyrkkä ja ilkeä. "Minä olen päätökseni tehnyt. Lähden pois. En kuulu tänne."
"Bella, vaikka erositte Edwardin kanssa, se ei merkitse, että sinun täytyisi lähteä!" isän ääni alkoi muuttua vihaiseksi. "Hänellä ei ole mitään oikeutta ajaa sinua pois kodistasi! Hänellä ei ole oikeutta, hän ei voi tehdä niin! On jo tarpeeksi että hän jätti sinut-"
"Mitä!?" ärähdin, "Kuka sanoi että Edward jätti minut? Kuka sanoi että hän ajaa minut kodistani?"
Näin kuinka Charlie nielaisi. Hän jähmettyi aloilleen ja katseli minua kummastuneena. Tiesin että hän oli luullut, kuvitellut, etten koskaan omatahtoisesti jättäisi Edwardia. Niin, en koskaan, jos hän ei olisi vaarassa.
"Mutta, miksi sinä sitten-"
"Minä tarvitsen tätä. Jätä Edward ulos tästä, hän ei ole tehnyt mitään väärää." Päinvastoin. Hän oli antanut minun elää elämäni parhaat vuodet, muistaen ne myös elämäni viimeisellä hetkellä.
"Mutta Bella, entäs Jacob? Tai Mike? Se Newtonin poika? Etkö sinä pitänyt hänestä? Etkö sinä halunnut-"
"Isä, anna olla jo. Jacob ei kuulu elämääni! Ei ole kuulunut pitkään aikaan, ja tiedät sen! Anna minun olla!" keskeytin ja vedin henkeä. "Ja mitä Mikeen tulee, hän voi käydä luonani jos hän haluaa. En minä välitä. En kummastakaan heistä."
"Et välitä? Miksi sitten annoit heidän luulla muuta? Kostaaksesi Edwardille? Mitä hän meni tekemään? Minä saan Edwardin kiinni, älä yritä suojella hänen tekojaan! Tiedän että et jättäisi häntä syyttä!"
"Charlie nyt riittää!" tunsin itkun kurkussani.
Tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä Bella! sätin itseäni."En jättänyt häntä syyttä. Meillä oli ongelmamme, ihmiset muuttuvat. Kasvoin ulos siitä suhteesta." vastasin kylmästi ja käänsin selkäni.
"Ihmiset todellakin muuttuvat." Charlie mutisi vihaisesti. Jähmetyin aloilleni. Jää valui selkääni pitkin ja nielin kyyneleitä. En halunnut jättää isälleni tällaista kuvaa itsestäni. En pystyisi enää koskaan korjaamaan sitä.
"Charlie…," aloitin ja käännyin hänen puoleensa mutta pysähdyin. En voisi, en saisi jättää miellyttävää muistoa. Hän kaipaisi minua liikaa, hän soittaisi jälkeeni, hän ihmettelisi poissaoloani.
Puristin suuni tiukaksi viivaksi, ja nyökkäsin päätäni.
"Kunpa voisinkin sanoa että minun tulee ikävä sinua. Mutten voi valehdella. Olen pahoillani. Ehkä me tapaamme joskus vielä."
Minä en itke. vannoin,
minä en itke.Charlien ilme valahti. Hänen vihaiset kasvonsa vääristyivät tuskasta, piirtyivät ikuisesti mieleeni. Ehdin nähdä sen muutoksen. Kuinka punertava veri pakkautui hänen kasvoihin, ja samalla sekunnilla valui pois. Hän valahti valkeaksi ja otti tukea seinästä puristaen sydänalaansa. Seuraavassa sekunnissa hän hengitti syvään ja suoristautui ilme mustana, mutta silti hillittynä. Sydämeni vääntyi katkerasta kivusta. Kuinka saatoin, kuinka ikinä saatoin satuttaa häntä niin pahasti.
"Hyvä on, mene," ääni oli ja terävä, mutta teräksen kovan äänen alta pystyin kuulemaan kuinka hän kärsi. Ei, en ollut halunnut tätä. Nielaisin kyyneleet. En saisi, en voisi.
"Mene tiehesi. Mutta muista Bella. Ovi on aina avoinna. Aina."
"Älä pelkää. En minä aio käyttää sitä." vastasin kylmästi. Tämä oli liikaa! Millainen tytär minä olinkaan!
Juuri silloin, puhelin soi. Aioin kävellä puhelimen ohitse, vastaamatta, lähteä pois tästä elämästä, mutta en voinut olla pysähtymättä. Ainut mitä halusin, ainut mitä kaipasin, oli
hänen äänensä. Kestäisin kaiken, kunhan tietäisin että hän on turvassa, kunhan kuulisin hänen äänensä viimeisen kerran.
Kohotin käteni ja tavoittelin luuria.
"Charlie Swanilla." vastasin tarkoituksella, vaikka tämä aiheuttikin uuden tunnepuuskan.
"Saisinko päällikkö Swanin puhelimeen?" ääni tiedusteli.
Ojensin luurin isälle, ja tunsin pettymyksen aallon kulkevan lävitseni. Miksi minä olin edes kuvitellut että Edward soittaisi? Olin nimenomaan kieltänyt häneltä kaikki yhteydenotot.
Isä tarttui luuriin ja katsoi minua. Vakavasti, surullisesti, vaativasti ja isällisesti.
"Hyvästi isä." kuiskasin ja pakenin talosta.
Auto kurvasi aivan liian suurella vauhdilla tiemme reunaan. Nielin kyyneleet, tartuin oveen ja astuin sisälle.
A/N: Elikkäs, nyt oli aikasta paljon kuvailevampi pätkä, eikä ollenkaan muistoja. Tuossa taisi myös se salaperäisyys hälventyä. :/ No, kertokaa mitä piditte, voin paljastaa että 99% varmuudella seuraavassa luvussa, herra X tulee ilmi. 
