A/N: nyt mä oon täälä melkein kyynel silmässä. Tässä ne on, kaks viimestä lukua. Nauttikaa vielä viimesen kerran tässä ficissä. 13. lukuKatseeni pureutui valkoiseen vartaloon. Puolialastomaksi riisuttuun, verellä tahriutuneeseen vartaloon. Se oli kasassa, kuin siinä ei olisi ollut luita ollenkaan. Tummat hiukset olivat takkuisena verhona kasvojen ympärillä. Kehoa koristivat kymmenet hampaanjäljet, jotka olivat painuneet syvälle ihoon ja rikkoneet posliinisen pinnan. Huulet punersivat ainoana väripilkkuna, ja joka hetkellä niidenkin väri pakeni. Aro oli kaiken sen päällä. Hänen huulessaan veripisara, kasvoillaan hullaantunut ilme. Hampaat painoivat reiät ranteeseen, ja imevä ääni täytti huoneen. Sydämeni jysähti, keuhkoni täyttyivät ilmalla, jonka tyhjensin ulos karjunnalla. Raivo ja pelko kietoutuivat tiukasti ympärilleni, kun syöksyin huoneen perälle.
Näköni verhosi punainen raivo. Vedin Aron erilleen Bellasta, hänen heiveröisestä ruumiistaan. Kuulin Alicen kiljahdukset takaani, mutten välittänyt. Lennähdimme syöksyni voimasta huoneen toista nurkkaa vasten. Seinästä murtuneita kiven paloja ropisi niskaamme. Puristin Aron seinää vasten, eikä hänen raivonsa ollut mitään verrattuna omaani. Hän ei pystynyt hievahtamaankaan. Äänet vaikenivat ympärillämme. Tuli aivan liian hiljaista.
"Missä muut ovat?" vaadin tietää. Alice vaikeroi mielessään. Hän oli polvistunut Bellan viereen. Aro vain hymyili.
"He ovat täällä pian. Et sinä pääse täältä pois. Arvelinkin, että näin saisimme teidät molemmat yhdellä iskulla", Aro kuiski kevyesti.
"Sinä et saa häntä!" tajusin huutavani voimakkaasti. Löin Aron vasten seinää ja murisin uudelleen, matalalla äänellä, "Sinä et saa häntä."
"Voi ystäväiseni", hän hymyili surumielisesti, "minä sain hänet jo."
"Sinä et saa häntä! Et
ikinä!"
Kuulin Alicen vaikerrusta. Kuivien kyynelten vuodatusta. "Edward…" hän kuiskasi.
"EI!" kaikui karjuntani. Samalla hetkellä revin irti Aron pään. Heitin sen pois, kauas kehosta. Irrotin jalat ja kädet toisistaan. Pystyin toimimaan raivon voimalla. Anelin Alicea nousemaan. Sanomaan, että kaikki on hyvin. Kokoamaan tulen, niin että voisimme tuhota Aron. Niin, että pääsisimme pois täältä, pystyisimme pelastamaan Bellan. Alice ei kuitenkaan noussut. Hän istui paikallaan, silmät lukkiutuneina Bellaan, heijaten tätä edestakaisin sylissään.
Juoksin Aron ruumiinosien välistä. Kuulin kaukaisia ajatuksia, kun pirstoin ensimmäisen valtaistuimen paloiksi. Muut olivat tulossa. Muutama minuutti ja he olisivat täällä. Alice näki uusia välähdyksiä. Tulta ja ruumiita. Pimeyttä ja pelkoa. Kuolemaa.
"Tulta. Alice, tarvitsen tulta", hoin ja pyörin ympäri. Alice heitti minulle sytyttimen, jonka liekki alkoi ahnaasti nuolla tuolin palasta. Keräsin Aron käden, jalan ja laitoin ne tuolin seuraksi. Sankka savu alkoi välittömästi kietoutua ympärillemme. Heitin lisää ruumiinosia, toisen tuolin ja kuulin lisää ääniä.
Juoksin kiireesti Bellan luo. Polvistuin ja katsoin Alicea. Hänen silmänsä kertoivat kaiken. Niiden tuska ja pelko, huoli ja ahdistus, epätoivo ja suru kertoivat kaiken. Kuollut sydämeni jysähti, pirstoutui ja hukkui. Vedin Bellan syliini, painoin hänen kylmän päänsä rintaani vasten ja itkin. Kyyneleettä, kuin tunteeton eläin. Koko kehoni vavahteli. Katsoin valkeita kasvoja. Otsaa, jota peittivät pienet haavat ja ruhjeet. Poskia, joissa oli hampaan jälkiä. Huulia, jotka olivat vaalenneet, jotka oli purtu rikki. Silmiä, jotka olivat sulkeutuneet ikiajoiksi. Tunsin, kuinka kylmyys alkoi pistellä kehossani. Se lähti etenemään varpaista. Se kuroutui sormenpäitäni pitkin kohti hartioitani, jotka painuivat yhä syvemmälle. Se kietoutui vatsani ympärille ja asettui rintaani jäisenä. Kaikki oli minun syytäni. Joka ikinen haava, joka ikinen puremajälki, joka ikinen luun murtuma oli aiheutunut minusta. Heikkoudestani muuttaa Bella. Heikkoudestani pysyä erossa hänestä.
Silitin tärisevällä kädelläni hänen ruumistaan. Hellin puremakohtia, sivelin verta pois muualta kehosta. Aukko sisimmässäni lähti kasvamaan joka ikisellä sivelyllä, joka ikisellä pyyhkäisyllä.
"En voi elää ilman sinua!" vaikeroin ja hautasin kasvoni hänen yhä pehmeisiin hiuksiinsa. Painoin huuleni hyvin kevyesti hänen huulilleen ja suljin silmäni. Kuulin huudot käytävästä ja nousin ylös, jättäen mieleni Bellan viereen.
"Alice, poistu. Saman tien, ikkunan kautta!" vaadin. Tämä seisoi silmät suurina ja paikoilleen jämähtäneenä keskellä huonetta.
"En", hän kuiskasi kauhusta kankeana. "Minä en jätä sinua."
"Alice, sinulla on elämä."
"Jos vain olisin nähnyt… Jos vain olisin pystynyt estämään tämän kaiken… Jos vain en olisi päästänyt häntä lähtemään… Jos vain olisin tiennyt…" Alicen kyyneleet kaikuivat äänestä. Hänkin oli menettänyt jotain tärkeää ja rakasta. Hän oli menettänyt palan sydämestään. Minä olin menettänyt koko sydämeni.
"Älä", anelin tuskaisena. En halunnut kuulla hänen syyllisyyttään. Tämä ei ollut hänen syytään.
"Minä en lähde", siskoni kuiskasi, ja ovi huoneeseen rämähti auki.
Astuin askeleen sivummalle, Alicen eteen, ja hän sähähti minulle ajatuksissaan. En kuitenkaan väistänyt. Mustakaapuisten vampyyrien jono järjestyi siistiksi riviksi. Kukaan ei värähtänytkään, vaikka jokaisen katseet kävivät savupylväässä. Jokaisen mielenliikkeet olivat piilossa, kukaan ei paljastanut suruaan, jos kukaan heistä sellaista edes tunsi. Heitä ei koskettanut mikään, mutta me olimme haavoittuvaisia. Me olimme haavoitettavissa yhä uudelleen ja uudelleen.
Neljä henkilöä astui askeleen eteenpäin. Tiesin tunnistamattakin keitä nämä neljä olivat: Jane, Alec, Demetri ja Felix.
Älä haasta riitaa, ethän. Älä tahallasi, Edward kiltti… Alice yritti. En kuunnellut. Astuin myös askelen eteenpäin. Nuo neljä henkilöä laskivat mustan hupun päästään. Kaikkien silmät loistivat verenpunaisina ja verenhimoisina. Jokaisen silmät kävivät Bellassa, jokaisen sieraimet värähtivät ja jokainen yritti kätkeä mielihalunsa hyökätä Bellan ruumiin kimppuun. Annoin murinan kummuta kurkustani.
"Pysykää erossa hänestä."
Jane astui askeleen eteenpäin ja hymyili.
"Voi Edward. Sinä et tiedäkään kuinka suurta mielihyvää tämä minulle tuo. Ensinnäkin, nähdä sinut noin murtuneena, noin surullisena. Ja toiseksi, nähdä rakkaasi tapettuna, jalkojesi juuressa. Et sinä olisi voinut häntä suojella. Et koskaan rakkaani, et koskaan. Olet heikko. Olet aina ollut. Ja hän on vain ihminen. Typerä tytönheitukka, joka lankesi vaaralliseen vampyyriin. Sitä saa mitä tilaa."
Yksi suunnaton loikkaus ja olisin Janen kimpussa. Yksi suunnaton loikkaus. Rinnastani lähti leviämään tärinä, voimistuva karjunta, ja jännitin pohjelihakseni ponnistaen viholliseni luo. Rämähdin hänen päälleen, revin häntä kynsilläni, kun järkyttävä fyysinen kipu jäykisti minut.
Minua poltti. Koko sisimpäni oli tulessa, vartaloani kouristi, ja huuleni avautuivat äänettömään huutoon. Ja siltikin, kaikki tämä kidutus, joka ikinen pistos kehossani ei ollut mitään verrattuna tuskaan, jota henkisesti koin.
Fyysinen kipu, Janen aiheuttama kipu loppui kuin seinään, ja huohotin raskaasti maassa. Ponkaisin saman tien jalkeille, mutta Felix sitoi kätensä ympärilleni. Yritin riuhtoa, yritin repiä, yritin haavoittaa. Hänen otteensa oli liian tiukka.
Jane katsoi minua ja hymyili, kun käänsi katseensa Aliceen.
"Ei!" ääneni oli terävä, kauhuissaan ja riuhdoin yhä voimakkaammin. "Älä koske häneen", sanoin painottaen joka ikistä sanaa. Jane väläytti hymyn, ja Alice kiemurteli samassa hetkessä tuskasta maassa. Hänen heleä äänensä kiljui tuskasta, hänen pieni kehonsa kääntyi kaarelle. Revin itseäni irti, heitin itseäni eteenpäin. Kumarruin ja potkaisin. Felix lensi selästäni, ja revin hänen kätensä irti heittäen sen kohti Janea. Jane nosti katseensa minuun ja lysähdin maahan. Tuntui kuin mahastani lähtisi naru, jonka metallinen koukku veti minua kivuliaasti ylöspäin ja heitti sitten voimalla toiselle seinustalle. Kuuma laava sulatti reikiä ihooni ja kaulaani väännettiin eri suuntaan. Kipu repi minua kahtia, vetäen erilleen ehjän kuoren.
Yhtä nopeasti kuin tuska oli alkanutkin, se päättyi. Ehdin nähdä Alicen päättäväiset, taistelevat kasvot, kun hän kurkotti Demetrin syleilystä kohti Alecin päätä repiäkseen sen paikaltaan. Pimeys valtasi minut. Tämä johtui Alecista, tiesin sen. Hän käytti voimaansa sumentaa kaiken. En kuullut ääniä, en ajatuksia. Pelko turrutti minua. Mitä Alicelle tapahtui?
Sumu hälveni. Näin siskoni, rakkaan siskoni Demetrin ja Alecin välissä. Heidän kätensä olivat tiukasti hänen ympärillään. Minusta piti kiinni viisi vierasta vampyyria. Viisi voimakasta, mustiin harsoihin kietoutunutta vampyyria. En pystynyt liikauttamaan yhtäkään ruumiinosaani.
Alice katsoi minua suoraan silmiin. Näin pelon, jonka hän yritti peittää, tuskan, jonka hän kietoi surunsa taakse, rakkauden, jonka hän antoi paistaa silmistään. Hän ajatteli Jasperia. Suru pyyhkäisi ylitseni. Mitä olinkaan saanut aikaan? Alice pudisti päätään ja sulki silmänsä. Välähdys ja näky.
Jane asteli hitaasti kohti Alicea. Hän otti yhden askeleen, toisen ja kolmannen. Hän käänsi päätään hymyillen sievästi Edwardille. Kädet asettuivat hitaasti Alicen pään molemmille puolille, ja terävällä liikkeellä pää riuhdottiin irti. Edwardin huuto kaikui huoneessa."Ei", vapisin. "Ei, Jane, älä. Hän ei ole tehnyt mitään. Tapa minut, et tarvitse hänen henkeään. Jane kiltti…" Ääneni kohosi, anelin, mutta nainen lähti ottamaan askelia kohti siskoani.
Alice katsoi ylväästi suoraan eteenpäin. Hänen silmänsä eivät rävähtäneetkään. Hän antoi mielensä täyttyä Jasperin kuvilla. Hän antoi sielunsa liikkua rakkaimpansa luo. Hän muisteli viimeisintä ääntä, viimeisintä suudelmaa, viimeisintä kosketusta.
Anna anteeksi Edward. Tämä oli minun syyni, hän ajatteli, ja pudistin kiivaasti päätäni.
"Ei!" huusin.
Jane astui jälleen lähemmäs. Hän käänsi katseensa minua kohti. Sievä hymy kohosi hänen huulilleen. Huusin kieltoja, aneluja, mutta kädet asettuivat lempeästi siskoni pään molemmille puolille.
"Alice, EI!"
Jane väänsi käsiään, ja valtavan voimakkaan, korvia ja selkää riipivän repeävän äänen mukana, siskoni pää irtosi.
"EII!!" huusin enkä ponnistellut enää yhtään vartijoitani vastaan. Lysähdin kasaan. Ei, ei, ei. Tämän ei ollut kuulunut mennä näin, ei näin! Sydän, joka oli jo pirstottu, sydän, jonka olin luullut olleen ikuisiksi ajoiksi menetetty, ikuisiksi ajoiksi rikottu, sydän, joka ei enää koskaan löisi tai tuntisi mitään, sykähti kivuliaasti. Ei.
Jane heitti Alicen pään lattialle ja repi nautinnollisesti hymyillen muun ruumiin.
"EI!" Sain uutta voimaa, uutta raivoa. Aloin jälleen pyristellä vangitsijoitani vastaan, mutta heidän otteensa vain tiukentui.
Jane kääntyi minun puoleeni. "Voi Edward. Sinun vuorosi tulee aivan tarpeeksi pian."
"Ei. Älä tee tätä."
"Voi, kyllä minä teen", hän hymyili ja sytytti uuden tulen. Kasan, joka oli koottu siskostani. Minun rakkaasta siskostani, Alicesta. Tuosta oudosta pikkutytöstä, oudosta pikkusiskostani. Kipu vääntäytyi jälleen sisälläni, aina vain suurempiin ja suurempiin tuskiin. Ei.
Jane käänsi silmänsä minuun. Riuhdoin voimakkaasti, halusin tappaa hänet.
"Minä tapan sinut! Kuulitko,
tapan sinut!!" Jane vain hymyili.
"Pojat, päästäkää irti. Minä hoidan tämän itse."
Syöksyin suoraan kiinni häneen. Jane oli yllättynyt. Hän todella ei ollut osannut odottaa tätä, ja hetkinen pelon lamaannus pysäytti hänet. Sillä lamaannuksen hetkellä annoin käsieni käydä. Pyöräytin ja revin irti tuon nätisti irvistävän pään.
Karjunta halkoi nyt huonetta. Alec oli kimpussani, Demetri, Felix ja Heidi hyökkäsivät päälleni. Ojensin kuitenkin käteni ja heitin Janen pään tuleen. Armoton kiljunta ja huuto järisyttivät salia. Tiesin loppuni tulleen. Yritin kaikin voimin tapella Janen ruumiinkin tuleen, mutta tiesin hänen olevan mennyttä. Pää oli poissa, he eivät pystyisi korjaamaan häntä.
Tunsin kuinka ruumiini revittiin. En enää välittänyt. En välittänyt mistään. Rakkauteni oli poissa. Elämäni tarkoitus oli minulta riistetty. Jos sieluni oli revitty, myös ruumiini saatiin repiä.
Annoin muistojen valua ja vieriä ylitse. Annoin sydämeni korjaantua, annoin harhojen paikata sydämeni.
Rakastan sinua. Olen pian luonasi. Olemme aina yhdessä. Aina.Tuli korvensi. Nyt todellisesti, niin ulkoa kuin sisältä päin. En huutanut. Tämä kipu ei saavuttanut minua, eikä se koskaan saavuttaisi. Olin rakkaani luona. Nyt ja ikuisesti.
EpilogiEsme kurkotti tärisevällä kädellään kaikki kolme kynttilää sytyksiin. Hän puristi kätensä Carlislen käteen ja kääntyi halaamaan miestään. Kolmen kynttilän edessä oli yksi kuva. Kuva, jossa olivat hymyilevät Alice, Edward ja Bella.
Esmen yleensä niin kaunis, suora, kaiken kestävä ja vastaanottava keho vapisi hauraana. Hän oli verhoutunut mustaan, ilmaisten surua, joka oli koko perheen hiljentänyt. Emmett puristi Rosalieta sylissään. Kumpikaan ei puhunut. Jasper oli polvillaan kuvien edessä. Hän haukkoi epätasaisesti happea, hänen murheensa painoi koko perhettä. Kukaan ei ollut säilynyt surulta.
Jasper painoi päänsä. Hänen sydäntään särki, häntä ahdisti. Hän oli kieltänyt Alicea menemästä. Hän oli kieltänyt tätä vaarantamasta henkeään. Ja silti Alice oli lähtenyt. Ja tämä oli kuollut.
Jasper tunsi syyllisyyttä. Se kuulsi hänen eleistään, hänen päänsä riippui raskaana. Hänen ei olisi pitänyt uskoa rakastaan, kun tämä oli lähtenyt Italiaan. Jasperin olisi kuulunut lähteä mukaan, hänen olisi pitänyt suojella Alicea. Kaikki saattaisi olla vielä kunnossa.
Lisäksi, jos hän olisi lähtenyt matkaan aiemmin, jos hän ei olisi odottanut Emmettiä, hän olisi pystynyt olemaan siellä Alicen kanssa. Hän olisi saattanut ehtiä. Kipeät muistot valtasivat hänen mielensä.
Jasper ja Emmett juoksivat vierekkäin, mahdollisimman nopeasti, mahdollisimman hiljaisesti. Heillä ei ollut epäilystäkään, minne mennä. Haju johti heitä, punertavat, sankat savukiehkurat kasvoivat jokaisella oven avauksella. Pelko hiipi molempien sydämiin.
Jasper juoksi edeltä. Hän oli varomaton, hän halusi vain päästä Alicen luo mahdollisimman nopeasti. Punainen savu ei kuitenkaan enteillyt hyvää. Hän ei halunnut ajatella, hänen keuhkonsa painuivat kasaan joka henkäyksellä. Alice ei voinut, tämä ei saanut
olla kuollut.
Savu oli nyt niin sankkaa, ettei sen läpi pystynyt näkemään. Viimeinen ovi vedettiin auki, ja viha, rohkeus ja raivo koottiin yhteen. Jasper ja Emmett valmistautuivat kohtaamaan huoneen.
Järkytys löi vasten kasvoja. Kitkerän makea haju, joka huoneesta lähti, oli suunnattoman paljon voimakkaampi kuin he olivat pystyneet haistamaan aiemmin. Mutta mikä kauheinta, he molemmat haistoivat savukiehkuroissa jotain tuttua. Jotain, jonka he tunnistaisivat missä tahansa. Perheensä hajun. Jasper maistoi huulillaan Alicen tuoksun, Alicen ominaismaun ja hajun. Tuska pyörähti hänen sisällään, ja sai hänet voimaan oudolla tavalla pahoin.
"Ei", ääni kuiskasi hänen huuliltaan. Bella makasi huoneen reunalla. Valkoisena, riivittynä, tapettuna. Kuivaksi imettynä. Muuten huone oli tyhjä. Kylmät kiviseinät nauroivat ivallisesti heidän kostonhalulleen, heidän raivolleen ja surulleen. Miten kukaan oli koskaan edes ajatellut, että he saattaisivat ehtiä ajoissa? Volturit olivat teurastaneet heidän perheensä jäseniä ja jättäneet heidät kylmästi huoneeseen, yksin raivoineen.
Jasper ei pystynyt hillitsemään itseään, vaan lähestyi tulta, joka oli kauempana. Tulta, josta tämä tuttu ja rakas tuoksu oli lähtöisin. Tulta, josta hän pelkäsi tunnistavansa Alicen sekä veljensä. Emmett oli hänen vierellään, ja yhtä aikaa he polvistuivat kokon eteen.
"Ei", lähti vaikerrus Emmettin huulilta. Hahmot olivat tunnistettavissa, vaikka ne kärysivät koko ajan mustemmiksi, koko ajan pois elämästä. Mikään ei heitä enää voisi pelastaa. Molempien kasvot olivat lempeissä hymyissä, huolimatta siitä, että tuli kuihdutti molempia.
Jasper tärisi maassa. Itkusta. Menetyksestä. Rakkaudesta. Hän tuijotti suoraan Alicen kasvoihin. Juuri sillä hetkellä tuo tummunut kuva rakkaastaan hajosi pienen pieniksi tuhkan paloiksi. Jasper lysähti kasaan. Kuin Alice, hän murentui tuhkaksi. Kaikki oli menetetty.Värähdys kulki Jasperin selkäpiitä pitkin. Tuska oli voimakas, eikä hän tiennyt, miten koskaan voisi elää sen kanssa. Hän ei tiennyt, halusiko edes elää.
Esme katsoi poikaansa tuntien tämän tuskan. Sääli, pelko ja ymmärrys olivat vallanneet hänet. Hän oli menettänyt kolme lastaan eikä suostuisi menettämään enää yhtäkään.
"Me selviämme tästä", hän sanoi ääni itkusta vapisten ja tarttuen samalla Jasperia kädestä. "Me
kaikki selviämme tästä. Yhdessä ja toisiimme tukeutuen."
Jasper kohotti katseensa salaten aikeensa. Luulivatko he todella, että hän voisi elää, että hän pystyisi elämään? Hän nyökkäsi surullisena, antaen Esmen tuudittua pieneen valheeseen.
Carlisle pudisteli vakavana päätään ja puristi Emmettin olkapäätä. Hänen silmänsä olivat lasittuneet, eikä katse kohdistunut minnekään. Rosalie silitti Emmettin kasvoja, mutta tämä ei vastannut hellyyteen mitenkään.
Emmett kärsi. Muistot valuivat läpi hänen mielensä, tuska kirveli hänen sisimmässään. Hänen veljensä, hänen paras ystävänsä oli poissa. Poissa.
Edward juoksi nopeammin, ja Emmett yritti saada häntä kiinni. He nauroivat onnellisina.
"Minä peittoan sinut vielä joskus!" hän huusi nauraen Edwardille.
"Yhtä varmasti kuin Bella lukee minun ajatukseni", Edward vastasi.
Ja he jatkoivat juoksua. Kuin pienet pojat leikkikentällä. Ilo oli ylimmillään, ja he olivat onnellisia. Vihdoinkin.Esme vilkaisi kuvaa lapsistaan. Hän tunsi niin voimakkaasti heitä kohtaan. Eniten häntä hämmästytti rakkaus, jota hän Bellaa kohtaan tunsi. Hän oli ollut niin onnellinen, kun tyttö oli löytänyt Edwardin. Ja nyt he molemmat olivat kuolleet.
Esme hymyili uudelle tyttärelleen. Siitä hetkestä lähtien, kun Bella oli astunut Edwardin elämään, oli kaikki sujunut hyvin. Hänen poikansa hymyili, Edward todella hymyili.
Nyt nämä kaksi rakastavaista, olivat astuneet sisälle taloon. Esme oli silmäkulmastaan nähnyt, kuinka Edward oli suudellut hellästi Bellaa poskelle ja lähtenyt yläkertaan huutaen tervehdykset meille muille.
Bella tuli olohuoneeseen, missä Esme pyyhki vain näennäisesti pöytää. Tämä hymyili Bellalle, ja Bella vastasi hymyyn. Esme käveli nopeasti tämän luokse ja puhui vielä nopeammin tälle, ettei Edward kuulisi heitä.
"Olen niin onnellinen, että olette löytäneet toisenne. Sovitte täydellisesti yhteen. Sinä teet hänet onnelliseksi, niin onnelliseksi." Nainen sanoi lämpimällä äänellä. Bella punastui vienosti ja hymyili.
"Kiitos", hän kuiskasi. "Minä todella rakastan häntä."
Esmen sydän pomppasi ilosta. Kuultuaan kuinka Edward lähti laskeutumaan portaita, hän avasin kätensä ja halasi Bellaa tiukasti.
"Rakas tyttäreni", Esme kuiskasi lämpimästi ja päästi tämän otteestaan. Edward hymyili portailla ja käveli kiireesti Bellan luo.
Esme katseli kuinka nämä kaksi kävelivät nurkan taa ja kietoivat kätensä yhteen. Hän hymyili ja käänsi katseensa. Rakkaus teki kenet tahansa onnelliseksi.Mikään ei olisi enää ennallaan. Vaikka he eläisivät sata vuotta, mikään, ei mikään olisi enää ennallaan. Perhe oli hajotettu. Se oli revitty rikki ja poltettu.
Jasper ponnisti pystyyn. Hän ei kestänyt tätä. Huoneen suru ja ahdistus kaksinkertaistivat hänen oman tuskansa. Hän pystyi tuntemaan kaiken, minkä hänen jäljelle jääneet perheenjäsenensä tunsivat. Hän yritti peittää kaikki nuo tunteet. Kaivaa esiin rakkauden, kaivaa esiin onnen, jota hän ei enää koskaan tulisi tuntemaan. Kaivaa esiin vielä yhden muiston.
Alice hymyili suloisesti, katumatta laisinkaan. Jasper irvisti hänelle, koittaen hyvin tarkasti salata onnellisuutensa. Mitä väliä millään enää oli? Hänellä oli Alice.
Keijukainen pompahti sängyltä kevyesti ja tarttui leijonansa käteen. "Nouse nyt ylös", hän puuskahti kärsimättömänä.
"Ja minä luulin, että et halua minua tähän?" Jasper mutisi puoliksi leikillään, puoliksi vakavissaan, antaen Alicen kuitenkin vetää hänet takaisin sänkyyn.
"Tarvitsin vain hetken verran tilaa itselleni", Alice vastasi heleällä äänellä. "Siinä kaikki."
Jasper naurahti ja pudisti päätään. Hän kuljetti käsiään pitkin Alicen selkää tämän painautuessa yhä lähemmäs hänen kehoaan. Alice painoi kätensä vaativina Jasperin selkään, mutta Jasper työnsi hänet pois hymyillen leikitellen.
"Etkö tarvitsekaan enää tilaasi?" hän kysyi virnistäen kiusoittelevasti.
"Pidä suu kiinni, ylpeilijä!" Alice sihahti ja kävi uudelleen Jasperin ylle. Hänen kätensä liukuivat Jasperin rintakehää pitkin tarttuen paidan kauluksiin ja vetäen tämän aivan lähelle. Jasper ei enää pystynyt hillitsemään itseään, vaan painoi naisen alaselästä vielä lähemmäs. Ihot kohtasivat, huulet suutelivat.
"Rakastan sinua", kuiskasivat keijukaisen ja leijonan äänet, ja sydämet kohtasivat.Muisto ei ollut tuottanut toivottua tunnetta. Jasper tajusi olevansa jälleen polvillaan, haukkovansa terävästi happea. Miksi juuri Alice? Miksi hänen Alicensa?
Elämä ei jatkuisi. Kukaan ei voisi korjata rikottuja sydämiä, haudata puhjenneita suruja. Kukaan ei voisi unohtaa, mutta kukaan ei pystyisi muistamaan. Elämä ei jatkuisi. Vaikka mitä ikinä sanottiinkaan, rakkaus oli ikuista. Se kesti ja kärsi, se tuhosi ja rikkoi. Mutta todellinen rakkaus ei koskaan kuollut. Todellinen rakkaus oli ikuista.
A/N: Noniin, tästä lähtee haikeat jäähyväiset tälle ficille. Ensinnäkin, oli ihana kirjottaa tätä. (Paljastan teille että koko idea lähti Spiderman 3 leffasta ja paisui sitten pikkuhiljaa.) Toiseksi on ollut mahtavaa saada näin paljon palautetta, te lukijat todellakin pelastatte päivän kuin päivän! Kolmanneksi, kiitos ja paljon kunniaa tekstin virheettömyydestä rakkaalle betalle Tuhisijalle, joka armeliaasti jaksoi aina kuunnella ja lukea, kommentoida ja korjata.
On ollut aivan älyttömän mahtavaa kirjottaa.
Lähde kiittää ja kumartaa, pyyhkii kyyneleet ja lähtee kohti uusia haasteita.
Ootte rakkaita kaikki! ♥