Author: minä eli lähde
Beta: Tuhisija luvusta 8 eteenpäin.
Pairing: Bella/Edward
Rating: K-11
// Vanilje muokkasi korkeimman ikärajan alkutietoihin. Fandom: Twilight
Genre: angst, surullinen, kaikkea, en ees genrejä osaa nimetä.
Disclaimer: Maailma, idea ja hahmot kuuluvat kirjailija Stephenie Meyerille, enkä minä saa tästä mitään rahallista hyötyä. Kirjoitan vain omaksi ja muiden iloksi. Stephenie Meyer omistaa kaiken tämän kirjoituksen vain juoni on minun ja saa vapaasti käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa.
Summary: Tää on tällainen lyhyt ficci vähän hämärällä juonella. Bellan täytyy jättää Edward. (Näin jälkeenpäin kirjotettuna, ei niin lyhyt ficci ja ei niin hämärällä juonella. Etteköhän te kiinni pääse
)
A/N: Niin, tässä yöllisiä tuotoksia. Saa nähdä mitä tykkäätte.
älkää välittäkö jos ette kaikkea saa tietää, ficin kuuluu olla salamyhkäinen.
Tähän olisi myös helppo kirjoittaa jatkoa/alkua, mutta en nyt tiedä, riippuen siitäkin mitä pidätte.
Elikkäs, nauttikaa, lukekaa ja kommentoikaa jos jaksatte.
1.luku"Jos todella rakastat häntä, jätät hänet." Niin.
"Jos hänen elämänsä on sinulle kallis, jos haluat pitää hänet elossa, jätä hänet, älä ikinä yritä nähdä häntä. Sinä et kuulu hänelle, hän ei kuulu sinulle." Niin.
Niin.
Hivelin sormillani vaahteran karheaa kaarnaa. Puoli tuntia. Painoin otsani puun vartta vasten ja annoin kyynelten valua. Valmistauduin olemaan uskottava, valehtelemaan.
Edward saapui. Tunnistin hänet jo kaukaa, en voisi ikinä erehtyä henkilöstä. Musta villakangastakki oli auki ja huivi oli kevyesti kiedottu hänen kaulaansa. Olin puoliksi puun peitossa. Sallin itselleni viimeisen katseen. Hänen sotkuiset hiukset. Hänen nyt hieman surullisen näköiset, kultaiset silmät. Suora nenä, täydelliset huulet, jotka nyt olivat tiukkana viivana. Vahva leuka, joka oli monesti painautunut minua vasten. Annoin katseeni liukua pitkin miehen koko pituutta.
Suljin silmäni. Talletin jokaisen yksityiskohdan. En unohtaisi mitään. Pudistin kaiken pois, epäilyksen, pelon, valheen. Suru oli ainut jonka annoin näkyä. Surua en voinut estää näkymästä. Suru oli liian syvällä minussa. Liian tiukkaan kietoutuneena sisimpääni, jo nyt, vasta alkumetreille.
Vedin syvään henkeä, ja astuin puun takaa, kahlasin punaisen lehtimeren läpi.
Edward tuli luokseni. Sydämeni jysähti ja hiljeni. Tässä se olisi. Viimeinen hyvästini.
Hänen silmänsä tutkivat minua, hänen lähestyessä askel askeleelta. Suruni loisti hänen kasvoiltaan, mutta se oli pientä verrattuna siihen miltä hänen tuskansa tulisi näyttämään.
"Hei rakkaani." Edward sanoi, ja kumartui suudellakseen, mutta astuin askeleen taaksepäin. Minä kuolisin tähän.
"Hei."
Onnistuin vaivoin estämään ääneni murtumisen jo siinä vaiheessa. Kohotin käteni, ja laskin sen.
Hänen silmistään näki että hän aavisti jotain.
"Halusit nähdä." tumma ääni enemmänkin totesi kuin kysyi.
"Meidän täytyy puhua. Minun täytyy tunnustaa jotain," kuiskasin ääni vavisten.
"Mikä hätänä Bella? Rakas, mitä on tapahtunut?" Aina niin huolissaan. Alahuuleni vapisi, ja vangitsin sen hampaideni väliin purien voimakkaasti. Ei vielä.
"Tämä ei toimi", kuiskasin, ja yritin hillitä ääneni vapinaa. "En tunne oloani hyväksi, en tunne oloani turvalliseksi."
Valheita, valheita, valheita. kuiskasi ääni pääni sisällä.
Hänen vuokseen. vastasin äänelle.
"Mitä sinä puhut?" hän kysyi ymmällään, tuijottaen minua. Hän ei ollut odottanut tällaista.
"Minä en pysty tähän." kuiskasin.
"Mutta..." Hänen silmänsä. Kultaiset silmät leimahtivat tummempaan ja sitten vaaleampaan. Suru välähti.
Näin kuinka sanani alkoivat upota. Kyynel vierähti poskelleni, nähdessäni tuskan joka väänsi hänen sisällään.
"Minä rakastan sinua. Minä tarvitsen sinua. Et voi tehdä näin. Sinä rakastat minua." hänen äänensä oli niin tumma, silmät niin surulliset. Hän ei uskoisi.
Yritin piilottaa oman tuskani, mutten pystynyt.
"Minä en rakasta sinua enää," kuiskasin kyynelten tipahdellessa poskilleni.
Valehtelija, valehtelija!"Et rakasta-"
Jouduin estämään itseäni, kietomasta käsiäni hänen ympärilleen. Hänen murtunut ilmeensä.
Hänen vuokseen!"En rakasta. Minulla on toinen mies." tein kasvoistani pahoittelevan naamion, vaikka kaikki mitä olisin halunnut tehdä oli kertoa totuus.
Hän värähti. Kuin joku olisi lyönyt häntä. Miten hän saattoi uskoa!? Minä rakastin
häntä!
"Bella älä tee tätä." Edward aneli.
"Kuka sanoo että rakkaus on ikuista?" kysyin kyyneleen valuessa poskelle.
Minä sanon!"Bella-"
"Olen pahoillani." keskeytin kuiskaten, ja katosin. Juoksin pois, juoksin niin kauan kohti metsää kuin jalkani kantoivat ja lysähdin maahan itkien lohduttomasti. Tiesin että hän ei seurannut. Tiesin että olin satuttanut häntä. Tiesin kuitenkin, että olin pelastanut hänet särkemällä sydämeni.
"Hyvä tyttö." kuiskasi karhea ääni korvaani, ja jäätävän kylmä käsi hyväili poskeani.
A/N: kommenttia jos jaksatte niin kiittäisin kauniisti ja niiaisin.
