// Alaotsikko: K-11 (?), drama, action
Title: Mustarastas
Author: karnauba
Genre: Drama, action
Rating: PG-11
Disclaimer: Kaikki tarinan hahmot ovat omiani
A/N: Aloitin tätä alun perin joskus yläasteen puolella, mutta entinen versio tuhoutui, mielikuvitus on lopussa jne. joten ajattelin aloittaa tämän kokonaan alusta
Tuosta ikärajasta en ole vielä aivan varma, katsoo nyt mihin suuntaan tämä tästä muuttuu… Tämä on myös kirjoittelutreeniä, sillä onnistuin pitämään lähes vuoden tauon kaikista kirjoitelmista, koulujuttuja lukuun ottamatta.
(Pahoittelen epäselvää rivistystä, se tuotti hieman ongelmia, kun siirsin koko viritelmän Wordista tänne...)
Ja harmi, että ainoastaan slashnovellit tuntuvat keräävän täällä kommentteja
OSA IREMY”Haista paska”, teinityttö kivahti viha silmissään kipunoiden. Samassa hän paiskasi oven kiinni niin, että hilseilevää maalia ropisi lattialle lumisateen lailla. Pudistin päätäni; olin kuullut, että ihmisnuoret osasivat olla vaikeita ja hankalia, mutta vasta kuluneen vuoden aikana olin alkanut tajuta väitteen merkityksen. Tyttö oli kuin hurrikaani, tuumasin naputellen ovenkahvaa kalkinvalkeilla sormillani. Ja miten joku pystyi edes suuttumaan niin turhasta?
”Painu helvettiin sieltä naputtelemasta!”
”No juurihan minä sieltä tulin”, karjaisin vastaukseksi ja kaduin heti itsehillintäni menettämistä. Jotain painavaa paiskautui ovea vasten terävän kirouksen ja huutamisen säestämänä. Niitä seurasi hetken hiljaisuus ja vaimea nyyhkytys. Pudistin päätäni ja laskin käteni messinkikahvalta; millainen hirviö pystyi kuoriutumaan pienestä kotelosta parissa vaivaisessa vuodessa?
~~~
Kun näin Yukin ensimmäisen kerran, tyttö oli vasta kymmenen, hieman nuorempikin jopa. Yuki oli viettänyt yli puolet lyhyestä elämästään kyseissä laitoksessa, jonka tarkoitusperät eivät olleet valjenneet minulle täysin.
Päivä oli ollut sateinen ja kurja, saatoin kuulla pisaroiden rummutuksen kolmen kerroksen läpi. Osittain syytin siitä antiikkista rakennusta, pientä budjettia ja olematonta peruskorjausta, jota talo olisi kaivannut aikoja sitten varsin kipeästi. Pohjakerroksen isoin huone oli kalustettu kirjahyllyllä, sateenkaarenvärein maalatuin pikkupöydillä ja samaan settiin kuuluvilla penkeillä sekä parilla nahkasohvalla. Lattiaa peitti tasainen lelumeri, joka rikkoutui vain kun joku kuusikesäinen tyttölapsi änkesi itsensä istumaan.
Istuin yhdellä tummanruskeista sohvista, sivellen kulunutta pintaa yhdellä sormistani ja tarkkailen nurkimmaisen pöydän ääressä istuvaa tyttöä.
Yuki oli pieni ja laiha lapsi lukuun ottamatta punoittavien poskien pyöreyttä. Tytön tukka oli aasialaissyntyisen tumma, silmät olivat samaa suklaista sävyä, ihopoimu ulkonurkassa sai silmän näyttämään hieman vinolta.
Parempaa kohdetta ei voinut ollakaan. Tiesin tytön sukujuurista; isoäiti leimattu hulluksi näkyjen takia, täti väitti osaavansa ennustaa. Tyttö oli myös syrjään vetäytyvä lapsi, jota muut karttoivat. Kallistin päätäni; ehkä karttaa ei ollutkaan oikea sana. Muut yrittivät hieroa tuttavuutta, mutta Yuki sulkeutui kuoreensa kerta toisensa jälkeen. Olisin hymyillyt, jos luiset poskipääni olisivat taipuneet moiseen ihmeeseen.
”Mitä sinä odotat, herra Kallo?”
Meinasin pudota sohvalta yllätyksestä; tyttö oli kääntynyt minuun päin ja puhui vaimealla äänellä, jota muut tuskin kuulivat.
”Sinä näet minut?” kysyin epäluuloisesti. Kaipasin jälleen lihan suomaa iloa kasvonilmeisiin, sillä kaikkialla muttei missään kaikuvalla äänellä oli hankala tehdä itsensä ymmärretyksi.
”Tietenkin”, Yuki vastasi ilmekään värähtämättä. Hän istui minuun päin, paksu satukirja ja kasa värikyniä sylissään. Satu taisi kertoa Punahilkasta, sen pistin merkille jostain kumman syystä.
Hieraisin mietteliäästi leukaani, ennen kuin puhuin.
”En taida…olla ensimmäinen näkemäsi…öö…olento?” Venyttelin sanojani ja maistelin niitä, pyörittelin mielessäni. Tyttö hymyili vaisusti, mikä oli ensimmäinen muutos ylipäätään tämän ilmeissä.
”Et. Kellarissa asuu mörkö”, Yuki sanoi; olin aistivinani ylpeyttä hänen äänestään. ”Ja metsässä on puhuva hirvi. Ne ovat kavereitani.”
Nyökkäsin hitaasti, sulatellen hänen sanojaan. Sukuunsa tullut, selkeästi. Huomasin, kuinka hän tarkkaili teräviä hampaita, takaraivolle tönäistyä stetsonia, sauvan ympärille puristuneita luisia sormia.
”Oletko sinä paha vai hyvä, herra Kallo?” hän kysyi harkittuaan ja mietittyään, näpräten samalla tummia, juuri ja juuri olkapäille ylettyviä hiuksiaan.
”Hyvä. Suurimmalta osalta”, vastasin naurahtaen hieman kolkosti. ”Kuulehan…Yuki. Tämä tulee aika äkkiä, mutta… tahtoisitko sinä pois täältä?”
YUKIYuki löhösi sängyllä vatsallaan, kiroten ja manaten maailmaa, itseään ja etenkin alakerrassa istuvaa demoninpuolikasta. Tyttö hautasi punasilmäiset kasvonsa tyynyyn, joka haisi jopa itkusta tukkoisen nenän läpi pahalle ja tunkkaiselle.
”Typerä Remy”, tyttö sihisi vaimeasti, potkien jaloillaan tomuvanan jälkeensä jättävän peiton lattialle. Yuki tiesi käyttäytyvänsä lapsellisesti ja typerästi, muttei voinut pulppuavalle, kihisevälle raivolleen mitään.
Hän silmäili pölyistä huonetta tympeästi ja painoi sitten päänsä uudelleen tyynyä vasten. Talo oli ollut autiona varmaan kymmenisen vuotta ja se näkyi repsottavissa, kosteutta itseensä imeneissä tapeteissa ja senttien paksuisissa pölykerroksissa. Ainoat elämän merkit olivat Yukin tavarat; avonainen matkalaukku, pöydälle levitetty meikkipussi ja pino kirjoja sekä penkille asetellut vaatekasat.
Oikeastaan Yuki ei edes vihannut elämäntapaansa, vaikka osoittikin railakkaasti mieltään demonille ainaisista muutoista, uusista sotkuisista autiotaloista ja rähjäisistä kuppiloista, joiden asiakaskunta koostui valikoimasta olentoja, jotka eivät olleet normaalia nähneetkään.
Joskus hän tosin kaipasi pientä vakiintumista, koulunkäyntiä ynnä muuta sellaista. Hän tiesi sentään sen verran, että tällä koulutuksen ja opetuksen määrällä hän ei tulisi koskaan saamaan töitä mistään. Ala-astekin oli jäänyt kesken; Remy oli parhaansa mukaan opettanut tytölle tärkeäksi näkemänsä asiat.
Tyttö kierähti narisevalla sängyllä selälleen ja irvisti, kun yksi patjan jousista porautui kangaspinnan läpi vapauteen.
Eniten Yukia harmitti se, että hän ei voinut ystävystyä kenenkään kanssa. Remy oli tarpeeksi usein painottanut, että vaara vaani jokaisen kulman takana, kehenkään ei saanut luottaa liiaksi ja ystävien hankkiminen saattoi heidät kaikki askeleen lähemmäs kivuliasta ja ennenaikaista kuolemaa.
”Kuka tahansa voi olla vihollinen”, tyttö matki Remyn opettavaista sävyä, tuijotellen kattolautojen tummia kuvioita. ”Kuka tahansa voi katkaista kurkkusi, kun sitä vähiten odotat.”
Yukin ääni vaimeni lauseen loppua kohden ja hän kohotti kätensä kaulalleen. Ihoa koristi valkoinen, vinoon vedetty arpi. Se alkoi vasemman korvan alta, kulkeutui levenevänä viivana kurkun yli niskan puolelle ja päättyi oikean lapaluun ylle. Kuka tahansa tosiaan, Yuki oli kokenut sen terävämmin kuin muut.
Arpi ei ollut Yukin ainoa, mutta se oli vienyt hänet lähimmäksi kuolemaa. Tyttö sulki tummat silmänsä. Hän yhä kykeni palauttamaan mieleensä raskaan sateen, suussa velloneen sapen ja metallin maun ja - tilanteeseen täysin sopimattoman - vaniljan ja kookoksen sekaisen tuoksun. Yuki nielaisi raskaasti, sama oksettava olo, pala kurkussa, tuntui pyrkivän pintaan jälleen.
”Remyn pitäisi tietää, että en tahdo”, Yuki mumisi yksinään; paha olo palasi kuohuen ja kiukku pyrki jälleen pintaan.
Uuden demonin tapaaminen ja haastattelu tulisi olemaan tuskallista ja stressaavaa. Vuoden hiljaiselon jälkeen oli vaikeaa ryhtyä työhön, etenkin kun viimeisin muisto oli pahin mahdollinen. Yuki noukki lattialta hiirenkorville kuluneen valokuvan, jota oli teippailtu varsin ahkerasti. Kuvan toisella puolella luki katkonaisella käsialalla ”Damien Ristori”.
REMYKatselin, kuinka Yuki laskeutui vaitonaisesti rappuset alas, tumma takki olalle heitettynä ja nuhjaantuneet tennarit jaloissa. Hymyilin sisäisesti, sillä tämä olisi hyvä edistysaskel tytölle.
”Päätit lähteä sittenkin”, sanoin tyytyväisellä äänellä. Tyttö hätkähti aivan kuin ei olisi huomannut minua aikaisemmin.
Näin jännityksen ja stressin hänen silmistään, kun hän kääntyi minua kohti. Samalla
haistoin pelon. Se ei ollut eläinten kaltaista vaistoilla pelaamista vaan kirjaimellinen aistireaktio. Pelko oli voimakas ja kitkerä haju, jota ei voinut sekoittaa mihinkään muuhun.
Yuki kohautti olkiaan, näpräten vaalean paidan helmaa samalla.
”Pakko kai se on”, hän sanoi epävarmalla äänellä. Päästin naksahtavan äänen ja heristin hänelle sormeani.
”Hillitse pelkosi, se lemuaa tänne asti”, komensin tympeästi, hilaten itseni samalla ylös sohvalta. Huonekalu päästi valittavan, narisevan äänen, kun sen pinta palautui takaisin alkuperäisasentoonsa. Katsellessani tyttöä totesin mielessäni, että hänelle oli hankittava uusia vaatteita jotain kautta. Farkkujen lahkeet alkoivat olla turhan lyhyet ja kengät näyttivät pysyvän kasassa taikuuden tai jonkin muun mystisen voiman avulla. Vaikka olinkin mitä olin, en kyennyt luomaan materiaa – vaatteita, ruokaa tai rahaa – tyhjästä.
”Noh, mennäänpäs sitten.”
~~~
Ulkona satoi niukasti, taivas oli haaleanharmaa lukuun ottamatta muutamia tummempia pilvensuikaleita. Ohjasin Yukin pihalle, hän vilkuili epäluuloisesti ympärilleen astuessaan kävelykadulle. Ilmassa leijailivat monet hajut ja tuoksut, jotka sekoittuivat omituiseksi möykyksi; ne kaikki yrittivät tavoittaa hajuaistini yhtä aikaa.
Kaipasin oikeastaan vanhoja aikoja, historiaa. Siellä ei löyhkännyt bensalle, pakokaasuille ja saasteille toisin kuin nykyään. Vanha Amerikka ennen typeriä eurooppalaisia, intiaanit, shamaanit. Noina aikoina minä olin yksi niistä palvotuista; oikeastaan elämäni oli aivan järjettömän helppoa, kun elämän perusvoimia palvovat luonnonkansat kumarsivat edessäni. Siitäkin oli aikaa, laskeskelin vuosia, vuosisatoja päässäni. Irvistin itsekseni, vaikka kukaan muu ei kyennytkään näkemään kasvojeni ilmeitä.
”Mihin…me menemme?”
Varovainen kysymys palautti minut maan pinnalle. Yukin ääni oli nyt arka, ei yhtä uhitteleva ja kapinoiva kuin pari tuntia sitten.
”Puistoon”, vastasin epämääräisesti. ”Kohta näet, tästä ei ole kovin pitkä matka.”
Näin, kuinka tyttö kaivoi antamani valokuvan farkkujensa taskusta. Hän katsoi kuvaa harkiten ja tutkaili siinä olevan henkilön kasvonpiirteitä.
”Onko hän hahmonvaihtaja?”
”Kuinka monta demonia olet tavannut, joka ei osaa...” vaikenin kesken lauseen, ajatellen itseäni. Huokaisin raskaasti. ”Kyllä, hän on hahmonvaihtaja.”
”Lempihahmot?”
Mietin, mitä uskaltaisin kertoa. Olisin osannut luetella aikajärjestyksessä Damienin suosikkihahmovalinnat – hän oli mielipiteiltään ja luonteeltaan kuin hysteerinen tuuliviiri hurrikaanin keskuksessa – mutta päätin pysytellä suurissa linjoissa.
”Kuvassa näkyvä ihmismuoto ainakin”, vastasin nopeasti. ”Ja kissa. Harvemmin mitään isompaa tai energiaa vaativampaa, laiska ja kärsimätön olento.”
Yuki vilkaisi minua sivusilmällä, taitteli kuvan kaksinkerroin ja ujutti sen takaisin vasempaan housuntaskuun.
”Kärsimätön?” Kuulin tytön äänestä, kuinka tämän stressitaso kohosi pilviin. Kärsimätön yhdistettiin näissä piireissä usein myös katastrofaaliseen tuhoon, kivuliaisiin kokemuksiin ja ylipäätään aggressiiviseen käytökseen.
”No siis”, sanoin syvästi harkiten seuraavia sanojani. ”Kärsimätön, ei tuhoisalla tavalla.”
Kuulin epäileväisen tuhahduksen vierestäni, mutta en nähnyt nuoren naisen kasvoja, sillä tumma, tuuhea tukka peitti ne. Haistoin yhä tytöstä huokuvan pelon, mutta nyt siihen oli sekoittunut häivähdys jotain muuta. Itsevarmuutta, kenties?
OSA II REMY
Puisto, jonka Damien oli valinnut, oli kaupungin laitamilla. Se oli vielä syksysäässäkin vihertävä ja värikylläinen, vaikka valtaosa puista olivat tammia ja vaahteroita. Siellä täällä oli yksittäinen lehtikuusi tai perinteinen joulupuu-mallinen kuusi. Maa oli sateesta märkä, tumma ruoho oli kosteuden liukastama. Istuuduin lähimmälle puistonpenkille välittämättä sen päälle sataneesta vedestä, viitaten samalla Yukinkin istumaan.
”Valmis? Hänen pitäisi olla täällä jo”, sanoin arkiseen sävyyn. Yukin suu oli puristunut tiukaksi, kalpeaksi viivaksi ja hänen silmänsä tuijottivat lähes lasittuneina eteenpäin. Pudistin päätäni turhautuneena.
”Ja oikeasti, kontrollia kehiin”, neuvoin häntä, taputtaen tätä varoen kapealle olkapäälle. Tyttö oli varmasti laihtunut, ajattelin säikähtäneenä ja omatunnon piinallisen koputus naputteli takaraivossani. Minä olin vastuussa siitä, että hän ei kuihtunut olemattomiin.
Yuki katseli samalla ympärilleen, haroen sateen kostuttamia hiuksiaan parempaan kuosiin. Hänen silmänsä haravoivat puistoa tarkasti – parantuneesta ryhdistä ja tarkentuneista silmistä huomasin, että hän oli survonut henkilökohtaiset pelkonsa johonkin pieneen mielen laatikkoon ja lukinnut ne hetkellisesti sinne. Ja paino sanalla hetkellinen, todellakin.
”Onko hän tuolla?”
Hoikka, lyhytkyntinen sormi osoitti jonnekin päin puiston tiheämpää sisäosaa. Havaitsin vinoon taipuneen tammen matalimmalla oksalla varsin rääkätyn näköisen kissan; hymyn tunne levisi ylleni, kun näin varjoihin osittain peittyvän otuksen.
Tyydyin nyökkäämään lyhyesti vastaukseksi.
”Älä pelkää”, sanoin lempeästi, vaikkakin ääneni lempeyttä karisti pois se fakta, puheeni kaikui aivan kuin se olisi peräisin helvetin porteilta. Tai vastaavasti jonkin B-luokan kauhuelokuvan äänistudiolta.
”Enhän minä pelkää.”
YUKISe, ettei hän pelännyt, oli pahemman luokan vale. Yukin jalat tuntuivat raskaalta massalta, muovautuvalta savelta tai juoksettuvalta metallilta. Ne eivät kantaisi enää kauaa eteenpäin. Hän myös vapisi pahemmin kuin vieressään havisevat puunlehdet; Yuki puristi kätensä napakasti nyrkkiin ja puri huultaan pelkoa hillitäkseen, kun hän lähti kävelemään hitain askelin kohti kissaa. Mieluummin hän olisi juossut kuin hullu, koko homma olisi mennyt nopeammin ohi. Ainoa ongelma oli se, että tytön jalat eivät olleet aivan yhteistyössä mielen ja käskyjen kanssa. Lyhyt matka tuntui tytön päässä lähinnä sietämättömältä, kiduttavalta ikuisuudelta.
Asiaa pahensi se, että hän tajusi kissan kadonneen oksalta, jolla se oli istunut patsaan lailla jo hyvän tovin.
Yuki pälyili kauhistuneena ympärilleen, hakien katsellaan ensin vierasta demonia ja sitten Remyä.
”Ihana sää”, sanoi suklainen ääni tytön korvan juuressa, nostattaen tämän niskavillat piikkisuoriksi.
”Mitä helv…”
Seuraavaksi Yuki tajusi katselevansa puiden tummanvihreitä, keltaisen sävyttämiä latvoja ja harmaansekaista taivasta. Hän tunsi, kuinka harvakseltaan putoilevat vesipisarat osuivat häntä kasvoihin ja kuinka matalan heinikon kosteus imeytyi takin selkämykseen; samalla hänen korvansa tavoittivat huvittuneen naurun, jonka lähdettä hän ei tunnistanut.
”Anna kun autan.”
Nauru vaimeni ja Yukin näkökenttään ilmestyi pitkätukkainen mies, jonka vaaleat hiukset ylsivät kutittelemaan tytön nenää.
Häpeän puna kohosi tämän poskille, kun hän kompuroi miehen auttamana ylös. Yuki painoi nolona katseensa nuhjuisiin tennareihinsa, tuntien itsensä ala-asteikäiseksi pikkutytöksi. Hänen poskensa punoittivat kekäleiden lailla muuten kalpeilla kasvoilla
Hän vilkuili henkilöä, eikä aluksi ymmärtänyt yhdistää tätä ja taskussaan olevan kuvan miestä toisiinsa. Hän tajusi samankaltaisuuden vasta sinertävistä silmistä, jotka tuntuivat vaihtavan väriä joka kerta, kun mies liikautti päätään tai räpäytti silmiään.
Lampun syttyminen aivojen perukoilla sai Yukin peruuttamaan askeleen tai kahden verran.
”Rem oli oikeassa, kun sanoi sinun olevan hauska tapaus”, mies sanoi tuttavallisesti, pyyhkäisten hiuksiaan pois luonnottoman symmetrisiltä kasvoiltaan.
”Rem…”, Yuki änkytti kysyvästi, jämähtäen paikalleen. ”Mitä sinä Remystä tiedät?”
Ennen kuin pitkätukkainen mies ehti vastata, Yuki tunsi kylmät, kovat sormet olkapäällään; ironista kylläkin, kosketus oli rauhoittavin mahdollinen.
”Hemmetin naistenmies”, Remy sanoi tytön niskan takaa, nauraen onttoa nauruaan. ”Aina viemässä tytöiltä jalat alta.”
”Minkäs sitä charmilleen mahtaa”, demoni hymähti. Ääni kuulosti etäisesti kehräykseltä.
