Title: Kun rakkaus on rikki
Author: Hypocrite
Genre: Drama, little bit of angst and romance
Rating: S
Pairing: Narcissa/Severus, Narcissa/Lucius, Severus/Lily, Lily/James
Summary: Chuukon haasteen sanoin Cissy-teiniangsti Kalkaroksesta kun se on vaan Lilyn perää ;<
A/N: Epätoivoissani Livejournalissa pyysin ficcihaastetta, ja Chuuko ystävällisesti moisen heitti. Haasteen idea summaryssa ja pakolliset lauseet alla.
"Mutta hänhän on kuraverinen!"
"Saastainen pieni elukka"
"Tämä kai sitten oli tässä"
Kaks viimeistä tosin hiiiippusen eri muodossa, mutta. Jos tahtoo valittaa niin sitten valittaa. ^^
Ja tämä on sinänsä vähän AU, että nyt joudutaan leikkimään Narcissan ja Severuksen olevan suunnilleen saman ikäsiä (oikeastihan ikäeroa olis about viisi vuotta, mutta sitten Cissy olis kamala pedo :< )
----------
Narcissa ei voinut käsittää, mikä Evansissa oli olevinaan niin viehättävää, että kaksi poikaa kulki kieli pitkällä tämän perässä kuin amortentialla huumattuna. Tyttö oli toki sievä, jos sattui pitämään epänormaalista hyppyrinenästä ja kummallisista punaruskeista hiuksista, jotka aaltoilivat miten sattuu, ja vihreistä silmistä, joita tyttö räpytteli muka hurmaavasti kaikille. Missä vaiheessa unohtui klassinen kauneuskäsitys, milloin oudon näköiset tytöt alkoivat kiinnostaa? Pitäisikö tytön nauraa kihertää kaikelle pojan sanomalle ja käyttäytyä muutenkin epätyylikkäästi? Eikö muilla saman ikäisillä ollut mitään arvoja, joita --
Ajatuksenjuoksun keskeytti kalpea liinatukkainen poika, joka tarrasi Narcissaa vyötäisiltä ja veti hänet itseään vasten.
”Lucius, mitä sinä teet, päästä irti!” Narcissa kivahti ja vääntäytyi irti pojan otteesta.
”Hei vain, Cissy. Olit niin ajatuksissasi, ajattelin herättää sinut tähän maailmaan – mitä oikein mietit?”
”En mitään. Sitä, miksi ihmeessä Severus juoksee Evansin perässä.”
”Kai hänessä on jotain mielenkiintoista sitten”, Lucius sanoi olkiaan kohauttaen ja otti Narcissaa kädestä.
”Mutta hänhän on kuraverinen!” Narcissa ärähti tuskastuneena Luciuksen ymmärtämättömyyteen ja lähentelyyn.
”Mitä sinä siitä edes välität? Kalkaroshan on muutenkin... vähän outo, vai eikö sinusta?”
”Sinä se et kyllä ymmärrä mitään”, Narcissa sähähti ja lähti harppomaan Luihuisen tuvan sisäänkäyntiä kohti.
Illalla makuusalissa, tiukasti peittoihin kietoutuneena Narcissa kiehui ärtymyksestä ja mustasukkaisuudesta. Hän ei ymmärtänyt, miksei Severus kiinnittänyt häneen mitään huomiota, ei, vaikka näki että Evansin tytö oli paljon kiinnostuneempi Potterista, siitä huispaajapellestä, jolla kyllä olisi ollut varaa valita joku muukin kuin Evans. Severuksella ei ollut mitään saumaa Evansiin, hiljainen älykkö ei vedä vertoja urheilusankarille.
Narcissalle taas... Severus tuntui unelmalta. Poika ei puhunut turhia, käyttäytyi kuin kunnon Luihuinen (lukuunottamatta tietysti kuraverisen kanssa kaveeraamista) eikä ollut samanlainen liioittelija kuin Lucius, jolla tuntui olevan tarve julistaa puhdasverisyyttään ja sitä, kuinka hänelle oli aina opetettu, että jästisyntyiset tulisi hävittää, ja yleistä paremmuuttaan muihin nähden. Sekä tietysti palavaa rakkauttaan Narcissaa kohtaan, olkoonkin, että tunteet olivat selvästi yksipuoleisia. Narcissa ei lähestulkoon sietänyt Luciusta, mutta molempien perheiden mukaan he olivat luodut toisilleen, eikä vastaansanomista ollut.
Vaikka Severus olisi ollut täydellinen.
Siihen ajatukseen Narcissa nukahti. Yöllä hän näki levottomia unia, eikä aamulla huomannut pientä kosteaa läiskää tyynyllään.
Meni viikko ja toinenkin, ja koko koulu oli jo tietoinen Lily Evansin ja James Potterin kukoistavasta suhteesta.
”... ja näittekö miten James otti kaadon kiinni? Upeaa!”
Narcissa ohitti rohkelikotyttöjoukon, jolle Evans ylisti Potterin huispaajankykyjä, ja hymyili itsekseen. Severuksen viimeisetkin mahdollisuudet Evansiin olivat menneet viikko sitten, eikä Narcissa olisi voinut tuntea oloaan toiveikkaammaksi. Hän oli muutamia kertoja yrittänyt lähestyä Severusta, mutta aina joku – tavallisesti Lucius – oli häätänyt pojan paikalta. Hän ei tiennyt, kuinka saisi karkotettua Luciuksen kuvioista, mutta luotti että Severus auttaisi häntä siinä, kunhan he olisivat onnellisesti yhdessä.
Narcissa kääntyi sisään kirjaston ovista ja haki Severusta katseellaan. Pojan täytyi olla siellä, hän oli aina tähän aikaan päivästä kirjastossa. Narcissa kulki pitkien hyllyköiden välissä etsien tietään salaisten kirjojen osastolle. Hän kulki sattumanvaraisesti harhauttaakseen kirjastonhoitajaa, varmisti että kyseinen noita oli kaukana ja pujahti oikealle osastolle.
Pitkän käytävän päässä ikkunalaudalla istui Severus keskittyneenä mustakantiseen paksuun kirjaan- Tummat hiukset roikkuivat kasvot piilottaen, käsivarret olivat koukistettujen jalkojen ympärillä.
Sydän jyskyttäen Narcissa käveli käytävää pitkin. Hän tavoitteli viileän tyyntä ilmettä, mikään ei saisi paljastaa tunteita liian aikaisin...
”Hei, Severus”, Narcissa sanoi ääni vain hieman värähtäen.
Poika säpsähti ja katsoi säikyn näköisenä ympärilleen (”Tuokin sätkyily on vain sankari-Potterin ja kumppaneiden ansiosta”), mutta rentoutui hieman tajutessaan tulijan.
”Ai, hei. Mitä sinä täällä teet, sinua ei kovin usein näe kirjastossa?”
”Kunhan tulin katselemaan...”
Severus katsoi Narcissaa varsin epäuskoisena.
”Kirjastoon katselemaan?”
Narcissa ei voinut estää hentoa punaa nousemasta kasvoilleen.
”Hyvä on, sinua minä etsin. Minä halusin... tai siis, minä... Kyllähän sinä kai tiedät Evansista ja Potterista?” Narcissa sanoi ja häpesi takelteluaan. Olisi pakko ryhdistäytyä.
Severuksen ilme muuttui synkäksi ja hän nyökkäsi.
”Kukapa ei ihmepojasta ja pikkuvaimosta tietäisi?” hän vastasi niin myrkylliseen sävyyn, että Narcissa ehti jo katua kysymystään.
”Niin kai. Ainakin Evans sai arvoisensa tomppelin, sinä olisitkin ollut aivan liian hyvä hänelle, ihan kuin minä Luciukselle.”
Severus katsoi häntä vihaisen hämmentyneenä ja paukautti kirjan kiinni. Sivujen välistä pöllähti pieni purppurainen savupilvi.
”Minä en ole kiinnostunut Lilystä, en ole koskaan ollutkaan! Hän on, ei, vaan oli vain ystävä. Ja mikä Malfoyssa muka on vikana?”
”Älä nyt viitsi, näkihän sen mailien päähän että kilpailit hänestä Potterin kanssa! Lucius... Ei hänessä muuta vikaa ole, kuin ettei hän ole... sinä.”
Noin. Narcissa oli saanut sanotuksi sen, mikä hänen mieltään oli painanut viikkokaudet, syyn, miksei hän saanut iltaisin unta ja miksi tunneilla puolet opetuksesta meni ohi korvien.
”Mitä sinä oikein tarkoitat?” Severus kysyi kulmiaan rypistäen.
Narcissa puuskahti turhautuneena. Voiko kukaan olla noin tyhmä?
”Et kai tosissani väitä, ettet ole huomannut mitään? Vaikka mitäpä outoa siinä olisi, olet pistänyt kaiken huomiosi Evansiin... Minä olen rakastunut sinuun, Severus Kalkaros, ja sinä olet niin sokea ettet edes tajua sitä!”
Severuksen ilme vaihtui hämmennyksestä todelliseen järkytykseen ja vihaisuuteen, inhoon.
”Sinä? Et voi olla tosissasi, et kai luule että voisit jotenkin päihittää Lilyn? Sinä olet hemmoteltu ja itsekeskeinen, ihan kuin kaikki puhdasveriset, ja Malfoy on aivan samanlainen ja täysin sinulle sopiva!”
Narcissa tunsi kuinka kaikki unelmat ja suunnitelmat romahtivat hänen sisällään ja puri hampaitaan yhteen pitääkseen itsensä kasassa.
”Selvä. Pidä se saastainen pieni elukka, vaikket koskaan häntä saakaan”, Narcissa sähähti hampaidensa välistä, kääntyi ja lähti kävelemään poispäin, kiirehtien, muttei liikaa. Severus ei saisi ajatella hänen pakenevan. Vesi kirvelsi silmiä.
”Tämä kai sitten oli tässä? Jätätkö minut jo rauhaan?” Severus huusi pilkallisesti hänen peräänsä.
Narcissa juoksi. Ohi muotokuvien, ovien, ihmisten. Luciuksen, joka tajusi lähteä hänen peräänsä vasta kun joku huomautti siitä hänelle.
Alas tyttöjen vessaan, kopin ovi kiinni, ja Narcissa antoi kuumien kyynelten valua pitkin poskia, pudota leualta käsille. Typerä Severus, typerä Evans, typerä Lucius.
”Typerä minä.”
----------
A/N2: Varsin kökkö ficci, myönnän sen. Enhän mä osaa kirjoittaa hettiä, hyvänen aika. Väkisinkin tulee tällaista.
