Title: Kun haluaisit vain halata
Author: nami
Fandom: Fruits Basket
Genre: One-shot, fluff, I guess?
Pairing: Kyo Sohma/Tohru Honda
Rating: S
Summary: Oli niitä hetkiä, kun Tohrun kirkkaansiniset silmät katsoivat suoraan Kyon punertavan ruskeisiin.
Disclaimer: Hahmot ja muut omistaa Natsuki Takaya, en suinkaan minä. Halusin vain ilmaista, että Kyosta saattoi tuntua tältä ja näin olisi voinut käydä, ainakin minun pääkoppani sisällä.
A/N: Elämä on pyörinyt viime aikoina niin vahvasti Furuban ympärillä, että nyt kyseinen manga/anime puskee jo ficceihin. Tässä on tulos.
Taivas levittäytyi sinisenä merenä ja valkeina pilvenhattaroiden saaristoina Kyo Sohman silmien edessä. Maatessaan selällään kotitalonsa katolla hänellä oli tapana asettua juuri siihen tiettyyn kohtaan, jossa puut eivät varjostaneet näkymää. Tämä oli ainoa paikka, jossa poika saattoi olla rauhallinen ja menettämättä malttiaan. Täällä hän unohti täysin ajankulun. Nytkin hän oli maannut siinä lähes koko aamun, ainakin pari tuntia hieman kipeytyneestä alaselästä päätellen. Myös nälkä kurahteli vatsassa aina enemmän tai vähemmän säännöllisin väliajoin. Lounas olisi varmasti pian, ainakin tuoksusta, tai tässä tapauksessa lemusta päätellen: Tohru oli taas päättänyt laittaa ruoaksi jotain erittäin purjopitoista. Tietysti se saatanan Yuki oli tyytyväinen, mutta Kyosta ei voinut sanoa samaa. Hän ei takuulla koskisi tämänpäiväiseen ruokaan. Hemmetin Yuki ja hemmetin purjo… Miksi Tohrun täytyi tehdä niin paljon Yukin vuoksi?
Kyo inhosi näitä pistoksia. Kun hän inhosi Yukia vielä tavallistakin enemmän, kun se rotta nauroi Tohrun kanssa ja tytön kasvoilla oli se hymy, jonka Kyo niin halusi nähdä itselleen osoitettuna. Silloin hän eristäytyi näin. Huusi ja äyski kaikille.
Sitten oli niitä hetkiä, kun Tohrun kirkkaansiniset silmät katsoivat suoraan Kyon punertavan ruskeisiin. Silloin tytön sanat saivat Kyon tuntemaan aina vain voimakkaammin jotain, minkä hän oli itseltään tiukasti kieltänyt, ajatellut, ettei se tunne voisi koskaan koskettaa häntä. Silloin Kyo halusi sulkea Tohrun syliinsä, sanoa jotain, pitää siinä aina. Mutta se jäi aina vain pieneksi välähdykseksi hänen mielessään. Toiveeksi ja haaveeksi, joka jäi toteuttamatta aivan kuin ne kauniit sanat, jotka eivät koskaan päätyneet edes valmiiksi muotoilluksi lauseeksi kielenkärjelle. Kyo piti niistä hetkistä, vaikka jokaisen sellaisen jälkeen vallalle pääsi sellainen tunne, joka huusi hänen mielessään, ettei tämä riitä.
”Syömään!” kuului Tohrun heleä huuto alakerrasta.
Kyo tuhahti itsekseen ja kääntyi kyljelleen. Hän ei takuulla menisi alas edes ilmoittamaan siitä, ettei söisi. Hän ei jaksanut vaivautua, ja sitä paitsi se olisi loukannut Tohrua. Jos hän ei kävisi näyttäytymässä, hän voisi aina sanoa sen valkoisen valheen, että oli ollut treenaamassa eikä ollut kuullut. Niin hän tekisi.
”Iih!”
Mitäh?
Hän pongahti istualleen ja konttasi aivan katon reunalle, kohdalle, josta tikapuut lähtivät alas, ja kurkisti reunan yli.
Tohru oli puristautunut tikkaita vasten pidellen kiinni vain yhdellä kädellä. Hänen toisessa kädessään oli tarjotin.
”Huh, onneksi se ei pudonnut”, tyttö sanoi iloisesti tajuamatta että Kyo katseli häntä.
”Mitä helvettiä sinä ääliö oikein teet?” Kyo huusi.
”Iik!” Tohru säikähti ja meinasi jälleen pudottaa kantamuksensa.
”Mitä sinä oikein touhuat?” Kyo tivasi, ”älä kiipeä katolle omine nokkinesi jos meinaat pudota heti!”
”Anteeksi! Kyllä minä osaan kiivetä, mutta se on vähän vaikeaa yhdellä kädellä!” tyttö sanoi ja nosti katseensa ylös kohti oranssihiuksista poikaa.
”Miksi sitten pitää raahata jotain mukana?”
Tohru ei vastannut vaan jatkoi kiipeämistä. Kun hän oli viimeinkin perillä, Kyo tajusi, mitä tarjottimella oli. Onigiria, täytteenä turskaa.
”Mi-mitä?” poika änkytti hämmentyneenä.
”No, minä tiesin, ettet sinä pidä purjosta - ”
”…tuo on aikamoista vähättelyä.”
” – ja ajattelin laittaa sinulle jotain, mistä sinä tykkäät”, tyttö jatkoi välikommentista huolimatta ja ojensi tarjottimen Kyolle, ”tässä.”
”K-k-kiitos”, poika jatkoi kasvoiltaan ihan punaisena, ”ei sinun olisi tarvinnut minulle tehdä omaa ruokaa… turhaa vaivaa…”
Tohru käätyi häneen päin. Kyo nosti katseensa tytön sinisiin silmiin. Niissä oli onnellinen ilme.
”Ei siitä ollut ollenkaan vaivaa”, Tohru hymyili, ”sitä paitsi, vaikka olisikin ollut, ei sillä olisi ollut väliä. Tiesin, että sinä ilahtuisit ja sen vuoksi näkisin enemmänkin vaivaa.”
Kyo tunsi miten hän alkoi taas hermostua sen tunteen nopeuttaessa sydämensykettä.
”Mitä sinä puhut?” hän kysyi aivan hiljaa, tietämättä kuuliko tyttö. Vastausta ei kuulunut. He istuivat hetken ihan hiljaa katolla katsomatta toisiaan.
”Kyo…”
Poika pyyhkäisi oranssit, auringonvalossa kiiltelevät hiuksensa silmiltään ja katsoi tyttöä jännittyneenä.
”Mikset sinä vain voi tajuta, että olet minulle tärkeä?”
Kyo ei ehtinyt vastata mitään, sillä Tohru laski kätensä hänen toiselle kädelleen ja painoi varovaisesti hitaan suukon pojan huulille.
Kyo ei ehtinyt edes ajatella sitä, että muuttuisi. Hän veti Tohrun syliinsä ennen kuin tämä ehti perääntyä. Aika kului, eikä Kyo muistanut enää nälkäänsä. He olivat siinä pitkään. Ruskeahiuksinen, hento tyttö, joka syleili pientä, oranssia kissaa.
