// Alaotsikko:
Angst, K-11, ei paritusta, Kuolema, tai ainakin siitä puhumista
Kirjoittaja:Kurnau
Ikäraja: K-11
Genre: Angst
Yhteenveto: Hullu tyttö kirjoittaa kirjettä kuolleelle veljelleen
Varoitukset: Kuolema
A/N: Älkää välittäkö kirjoitusvirheistä ja huomauttaka niistä niin korjaan, ja ensimmäinen täällä julkaistu tekele.
Veljelle
Olen huono aloittamaan kirjeitä. Mutta aloitan pohdinnalla kuka minä olen? Koska sinä varmasti haluat tietää, vaikka aina jäin varjoosi kaikessa.
Olenko vain haave, ohi menevä unelma, joka kehittikin itselleen minuuden?
Vai vahinko? Olento jota ei haluttu? Tyttö jota ei koskaan kaivattu? Jota yritetään rakastaa vain koska olen olemassa, mutta eivät he minua rakasta, minua ei ole rakastettu pitkään aikaan, kummajainen, äiti sanoi, ja katosi, en tiedä minne, en jäänyt kaipaamaan, kun kumpikaan ei todella rakastanut, vaan teeskenteli rakastavansa, koska millainen tytär ei rakastaisi äitiään?Kelvoton tytär, tytär jota ei rakasteta, johon kukaan ei kiinnitä huomiota, jäänyt perheensä varjoon.
Sitä minä en halunnut, en koskaan.
Tahdoin olla jotain muutakin, kuin perheeni tyttö, haavekuva ja niin minä olinkin, mutta en kuitenkaan sitä mitä halusin. Murhaaja, petturi.. lista jatkuu loputtomiin. Kukaan ei tahdo olla minä, minä joka kumminkin on vain epätoivoisesti seuraa kaipaava tyttö, vailla persoonallisuutta, tai tunteita, niin jotkut ajattelivat.
Vaan tunteettomalla saattaa sittenkin olla tunteita, tunteeton on sinnitellyt hengissä vaan sen ajatuksen voimalla että maailmasta saattaisi löytyä jotakin hyvääkin, jotain kokemisen arvoista. Väärässä olin, niin kuin melkein aina. Maailma on yhtä suurta helvettiä, jokainen käsittää sen aikanaan. Ihmisiä kuolee, ihmiset kärsivät, miksi olla olemassa jos mitään kaunista ei edes ollut olemassa, tai jos olikin niin vain kasvin ohimenevässä kukoistuksessa, kissanpennun vihreissä avoimissa silmissä, suden ketterissä jaloissa, jotka kirmaavat ilkkuen metsästäjää pakoon.
Sellainen oli kaunista, täysin toista kuin mallien tyhjät hymyt paperille jähmettyneenä, tai koreat autot joilla rikkaat kerskailevat.
Ihan toista.
Minussa ei ole jälkeäkään tuosta villistä kauneudesta. Olen ruma, ruma silvottu ja rikkinäinen.
Valokuvasi on yöpöydällä, veli, särjen sen, pettyneenä kaikkeen pettyneenä itseeni. Meillä oli joskus hauskaa yhdessä pienenä kun leikimme piilosta ja minä lukitsin itseni aina vessaan ettet saisi ovea auki ja löytäisi minua. Kun talutimme Elendiliä, joksi sinä olit nimennyt saksanpaimenkoiramme. Minusta se oli omituinen nimi, mutta silti muistan hyvin, kuinka karjuit Elendiliä luoksesi ja ihmiset kadulla tuijottivat hämmentyneinä, sait Elendilin luoksesi vaan keksien avuilla ja minä nauroin katsellessani sinua ja Elendiliä kun painitte lattialla. Ja me rakensimme aina ensilumen tultua lumiukon ja sinä tahdoit aina laittaa sille punajuurinenän ja jälleen minä nauroin. Syksyisin sinä yritit ottaa puista putoavia lehtiä ilmasta kiinni ja minä menin mukaan ja me nauroimme taas. Ja kun pörrötin sotkuisia hiuksiasi, jotka poikkeuksestta nousivat aina pystyyn, nauroimme.
Mutta sinä kuolit, sinut ammuttiin, nauru hyytyi kasvoillesi ja sitten sinua ei ollut. Olit poissa, matkustanut kuoleman veneellä virran toiselle puolelle, tavoittamattomiin. Minä koetin unohtaa. Mahdotonta se oli, joten tungin sinut mieleni perukoille, ja siellä pysyitkin, aina siihen saakka kunnes tämä päivä tuli vastaan, se oli tavallaan väistämätöntä.
Toivoisin että edes Elendil olisi täällä, mutta se kuoli samana iltana kun sinut haudattiin. Tavallaan odottettua, sinä olit koiran isäntä, se seurasi sinua kuolemaankin. Tavallaan hyvä, sillä Elendil ei olisi totellut muita samallalailla kuin sinua.
Mutta, nyt kun maailmassa ei ole mitään elämisen arvoista, kun kukaan ei ole enään rakastamassa minua, aion kuolla, heittäytyä jyrkänteeltä, iskeä puukon sydämeen, aivan sama.
Minun on kai turha kirjoittaa kuolleille, ja kukaan ei varmaan koskaan lue tätä, et edes sinä, veljeni, mutta kirjoitan kumminkin, kai se on osoitus hulluudestani, joka syö ihmistä sisältäpäin ja lopulta tuhoaa, en aio odottaa sitä. Poltan tämän kirjeen ja toivon että luet sen, vaikka mahdollisuus on olematon. Mutta silti kirjoittaminen hellittää sitä hulluutta joka minua kalvaa. Joten kirjoitan. Ja olen pahoillani siitä, kun petin sinut, muistan niin elävästi tuskaisen ilmeen kasvoillasi kun tajusit sen, kuin sinua olisi isketty puukolla. Anteeksi, veli, pyydän jälleen ja toivon sinun tällä kertaa vastaanottavan anteeksipyynnön.
Rakkain terveisin: Sisaresi
