Aivokalvoja (Severus/Remus, raapalesarja, K-11)

[Jester]

Disclaimer: J.K. Rowling
Rating: K-11
Pairing: Severus/Remus
Warnings: slash, kiroilu, lievä puhekielisyys
Summary: Mikseivät meidän haluamisemme ole koskaan horjuttaneet maailmanjärjestystä tuumaakaan suuntaan tai toiseen?

A/N: Halusin hahmotella tämän suhteen (miun OTP!) raapalesarjana, joka kuitenkin muodostaa yhden yhtenäisen ficin. Kukin viidestä tarinanpätkästä sisältää siis 100 sanaa ilman otsikkovuosilukuja. Myönnän leikkineeni tämän kanssa pitkään ja paikoin hartaastikin, ja toivon, että kaikesta viittailusta ja kikkailusta ja tyylikokeiluista on jotain iloa muillekin. Mukaan lipsahtaneesta uskontoviittauksesta olen täysin tietoinen. Enkä muuten suostu uskomaan, että kaksi aikuista miestä kestäisi kaiken niskaansa kaadetun kakan ilman muutamaa voimasanaa – joiden suhteen myönnän jopa harjoittaneeni lopulta itsesensuuria. ^^' Lisäksi huomautan luottavani aikajanaan, joka muun muassa väittää Harryn syntyneen vuonna 1980.
Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä: minun oli pakko saada tämä valmiiksi ennen kuin luen DH:n ja saan tietää. ^^'
// Liitän tämän ficin osaksi FF100-rupeamaani sanalla 010: vuodet.

Feedback: Rakastan!


Aivokalvoja

1978

”’Mikä sun nimi on?’” Remus maistelee kysymystä naurahtaen vähän anteeksipyytävänä. ”Mitä siihen olisi pitänyt vastata?” Raukka ottaa laiskan iskuyrityksen baaritiskillä suurena uskollisuustestinä. ”’Sori, olen tuon mustatukkaisen kanssa’?” Voisi Severus nyt olla edes mustasukkainen, yhden kirjaimen erolla kiinnostunut. ”’Anteeksi, mutta erikoisempaa nimeä ei kuulemma kannata paljastaa jästille’?” Eikä velhopoikaparien kannata kuherrella jästipaikoissa, vaikka kaikki sitä tekisivätkin. ”’Anteeksi tuo äskeinen, en ole tottunut olemaan marginaalin marginaalia’?”
”Remus?”
”Niin?”
”Ole nyt jo helvetissä hiljaa.”
Kuunsirppi näkee pilven takaa kurkistaessaan, kuinka nyrkit työnnetään vielä syvemmälle taskuihin.
”Vaikka minä aikoisin pitää sinusta, sinun ei kannata odottaa jatkuvaa näyttöä.”

Seuraavalla kerralla Remuksen käsi uskaltautuu Severuksen taskuun.


1980

Jatkuva maailman- ja maailmojen sota, kärhämä Minän, Sinun, Meidän, Sen, Sen, Niiden ja Niiden kanssa. Severus eksyy kylkiluiden väliin kaivettuihin juoksuhautoihin. Remus suikaloi valkoista lippua sidetarpeiksi.

Me ollaan liittouduttu tosi typerästi.
Ollaanko me?
Mitä?
Liittouduttu?
Luuletko sinä minun tietävän?

Sopimusta ei kai sitten koskaan allekirjoitettu. Ainakaan sillä verellä, joka olisi sinetöinyt omistusoikeudet ja sotkenut rajalinjat tunnustamattomiksi.  

Uskottele minulle vielä tämä ilta ettei meidän tarvitse keskustella Siitä. Punkkua vai valkkaria? Sain sen kirjan. Vuokraisäntä ei aikone palata matkoilta. Nokkela näkökulma, mutta ristiriidassa aiempasi kanssa. Tuolle ovelle pitää tehdä jotain. Kuinka harvinainen kasvi? Pane minua.  

Katsotaanko silmiin ja vannotaan meidän salaavan Asioita?


1993

Näitä tilanteita; et voi tietää, haluat järkeillä ja uskallat arvailla. Ikään kuin sillä olisi jotain väliä, ja tietysti sillä on, et ole ihan niin ainutkertainen, ettei toisella olisi voinut olla laumaelämää ilman sinua.  

Älä kysy.
Älä kerro.

Näitä tilanteita, ja Merlin paratkoon että se tuntuu liikaa siltä miltä ennenkin. Väläytellään aivokalvoja sarastavan aamun luonnonvaloa vasten, kaivaudutaan toisen ihon alle tukahduttamaan lihasten tahdonalaisuus.
Laumaelämä. Kumpi olikaan ihmissusi, ihminen, susi, ihmiselle susi?
Ei tähän laumaan ole koskaan mahtunut ketään muuta, ja sinä tiedät sen kiusallisen, naurettavan, raivostuttavan yhteisen nimittäjän yhtä hyvin kuin toinenkin.

Älä sano jollet tarkoita.
Äläkä sano kun tarkoittaisit kuitenkin.



1995

”Minun kaksitoista muodonmuutostani vuodessa ovat ennakoitavissa. Kaikki tietävät – sinä tiedät – että siellä välissä minä pysyn ihan samana. Sinä... luot nahkaasi. Tilanteen mukaan. Ja tilanne muuttuu.”
”Onko tämä muuttunut? Ja, kultaseni, tarvitseeko meidän alentua käärmevertauksiin?”

Tauko. Käärmeitä kyllä riittäisi; paratiisivertaukset olisivat jo toista todellisuutta.

”Tiedätkö, minä haluaisin vihata sinua.”

Mikseivät meidän haluamisemme ole koskaan horjuttaneet maailmanjärjestystä tuumaakaan suuntaan tai toiseen?

”Enkä minä sitä paitsi kysynyt, haluatko sinä elää yhdessä.” Tauko. ”Vaan että et kai sinä halua kuolla yksin.”
”Eikö me olla jo tarpeeksi?”
”Mitä?”
”Eikö me olla jo ihan tarpeeksi?”
”Yhdessä vai kuolleita?”

Sama aallonpituus ja kaksi rinnakkaista keskustelua. Eikä hyvänyöntoivotuksia.


1997

Kultaseni. Tuntuiko tämä suurelta yleisöltä säästynyt parodia rakastamisesta sinustakin siltä, että ulvoisi kuuta taivaalta ilman ulvomista, kuuta ja taivasta? Kysytkö koskaan, että olisiko pitänyt? Ulvoa? Kovempaa? Tehdä selvemmäksi, ettei se ollut kuu, joka tuli meidän ja auringon väliin? Nousta joskus ihan vaan kokeeksi varpailleen ja kurkottaa sitä taivasta kohti? En tiedä etkä tiedä sinäkään, ja sehän tästä tekee niin helvetin surullista, ettei kumpikaan saa kuiskattua vuorosanoja leikin loppumisen merkiksi. (Pitikö aloittaa?) Irtoaisikohan sinusta sitä kyynistä kulmahammashymyä? Jotain, mikä saattelisi meidät näyttämöltä niin, ettei tarvitsisi myöntää parodian todellisuuspohjaa? Synkronoitu avada kedavra ehkä, mutta kun on tottunut raatelemaan, se ei tulisi sydämestä.

[Wiwiene]

Vau.

Anteeksi, mutta sanat ovat hukassa - mutta usko kun sanon että tämä on parasta mitä olen taas vähään aikaan lukenut.

Me ollaan liittouduttu tosi typerästi.
Ollaanko me?
Mitä?
Liittouduttu?
Luuletko sinä minun tietävän?

<33

Kiitos tästä.

[Sanskrit]

Voi että sinä kirjoitat hyvin, olen nyt aivan ihastunut näihinkin! Kerrassaan rakastettavaa ja jotenkin sellaista ilmavaa tekstiä, tuntuu vaikealta uskoa, että jokaisessa pätkässä tosiaan on se 100 sanaa eikä yhtään enemmän. Se ei käy lainkaan pieneksi. Mieletön sovittaminen, sopivuus. Ah. Viimeisteltyjä, todella.

Ensimmäistä, 1978, en kunnolla ymmärtänyt, enkä varmaan aivan ymmärrä vieläkään, vaikka olen lukenut sen jo useampaan otteeseen. Kuten tietysti nämä kaikki, mutta sitä eniten. Silti se on minusta hyvä, ei hitto, tässä vain on jotain, joka pakottaa ajattelemaan niin.
Muuten tuntuivat ymmärrettäviltä, mutta jotenkin minusta tuntuu, etten välttämättä tajunnut kuitenkaan. Todella älykkäitä raapaleita, jos nyt niin voi sanoa. Siksi olen sitä mieltä, että hahmotkin ovat sopivia tämäntyylisiin pätkiin: Remusta ja Severusta kun pidän tosi, todella älykkäinä hahmoina.

Severus eksyy kylkiluiden väliin kaivettuihin juoksuhautoihin. Remus suikaloi valkoista lippua sidetarpeiksi.

Minusta paras kohta oli tämä, vetosi eniten koko ikänsä sotajuttuja kuunnelleeseen tyttöön.

[Jester]

Marla, apua, sanattomuus siirtyi tälle puolelle ruutua. Tykkään itse lukea ficcejä, joissa lauseet "joutuu" pureskelemaan pariin kertaan, ja on enemmän kuin mukavaa kuulla, että näitäkin jaksaa miettiä. ^^ (Ja joo, olin kirjoitusvaiheessa itsekin vähän sekaisin 1978:n lainausmerkkien ja puolilainausmerkkien kanssa. ;P) Hii, iso kiitos erittelystä ja quottailujen kommentoinnista, janoan aina palautetta siitä, mikä toimii ja mikä ei.

En oikein osaa kuvitella Severuksen ja Remuksen yhteiselon tai epäyhteiselon olevan koskaan kovinkaan kaunista tai sen sellaista - tästä paistoi vittuuntuneisuus, väsyneisyys ja ironiakin jota voin hyvin kuvitella heidän suhteeseensa.

Hahaa, mission accomplished! :D Kiitos vielä.

Wiwiene, ole hyvä ja kiitos itsellesi. Punastelen. ^^'

Sanskrit, rakastuin raapaleisiin tajuttuani, että hei, sadalla sanalla saa kerrottua ihan uskomattoman paljon - hyvä, jos olen itsekin onnistunut luomaan sen mukavan tunnelman, että niitä olisi enemmän. ^.^ Se ei tietenkään ole hyvä, jos raapustukseni tuntuvat käsittämättömiltä, mutta sama juttu siulle kuin Marlalle: on aina mukavaa kuulla, että niitä kuitenkin viitsii pohdiskella! Kiitos kun kommentoit. :)

[Celeporn]

Huh huh, olen nyt lukenut nämä varmaan jotain viisi(toista?) kertaa, ja vieläkin tuntuu siltä, etten osaa sanoa mitään. Ensimmäisellä kerralla jäi hitusen hämäräksi koko juttu, mutta hyvällä tavalla - tuli sellainen olo, että näissä on niin paljon kaikkea, että on pakko lukea uudestaan ja uudestaan ja saada ainakin vähän enemmän selvyyttä.

Tässä (kuten muissakin teksteissäsi), tykkäsin siitä, ettei kaikki auennut lukijalle heti, että piti ensin vähän tutustua ja vasta sen ensikosketuksen jälkeen alkaa ajattelemaan asioita. Tämä oli sellaiseksi arvoitukseksi sopivan mittainen - ei niin pitkä, että ehtisi kyllästyä juttujen puimiseen, mutta kuitenkin sen mittainen, että tarttumapintaa oli riittävästi. Tässä toistui taas se sama ilmiö, josta mainitsin sinulle niissä toisissa raapaleissa, että oli vaikea käsittää, että yhdessä kappaleessa oli vain sata sanaa. Oli kuitenkin sanottu niin paljon.

Irtoaisikohan sinusta sitä kyynistä kulmahammashymyä? Jotain, mikä saattelisi meidät näyttämöltä niin, ettei tarvitsisi myöntää parodian todellisuuspohjaa? Synkronoitu avada kedavra ehkä, mutta kun on tottunut raatelemaan, se ei tulisi sydämestä.

Viimeinen kappale oli ehdottomasti suosikkini, ja erityisesti tuossa lainaamassani kohdassa tuli taas sellainen vähän kateellinen olo, miten joku osaa? Muutenkin tuolla oli paljon sitä ihanaa sanoilla ja ajatuksilla leikittelyä, josta ficeissäsi tykkään.  
Tulipa taas ihkutus-palaute, mutta ei voi mitään, en osaa tästä mitään muutakaan sanoa. Joko siellä ei vain ole mitään, mikä häiritsisi, tai sitten vain olen niin häikäistynyt yleisestä loistokkuudesta, etten huomaa mitään muuta

[Funtion]

Hei, jouduit juuri arkeologiaterttuni ensimmäiseksi uhriksi! Tuntuu vähän tyhmältä kommentoida näin vanhaan tekstiin, mutta toisaalta on kiva vetää tää teksti suoraan viimeiseltä sivulta ensimmäiselle.

Mä en suoranaisesti oikein tajunnut tuota ensimmäistä raapaletta. En ymmärtänyt, kuka sanoo mitäkin ja mistä ne oikein puhuvat. Se meni täysin ohi, joten lienee hyödytöntä sanoa siitä jotain fiksua.

Tuo toinen raapale oli puolestaan vähän hassu! Siinä oli hassua kerrontatyyliä, joka nauratti mua, erityisesti tämä kohta: Tuolle ovelle pitää tehdä jotain. Kuinka harvinainen kasvi? Pane minua. Tykkäsin hirveästi tuon tyylisestä kertomisesta! Hieman erilaisen poikkeavaa, mutta hassua.

Kolmannessa oli upeaa sanaleikkiä! Kumpi olikaan ihmissusi, ihminen, susi, ihmiselle susi. Ah, miten nerokasta. Ja nuo viimeiset lauseet oli kans hyvin keksittyjä: Älä sano jollet tarkoita. Äläkä sano kun tarkoittaisit kuitenkin. Hui, mä tykästyin hirveästi sun kerrontatapaasi!

Neljännessä meni taas vähän ohi, kuka puhui milloinkin, mutta se oli kuitenkin ymmärrettävää. Tuolla oli taas kauniita, nerokkaita sanaleikkejä, jälleen nuo viimeiset lauseet olivat ne parhaimmat: Sama aallonpituus ja kaksi rinnakkaista keskustelua. Eikä hyvänyöntoivotuksia. Yksinkertaista ja vähäsanaista, mutta samalla niin monimutkaista ja paljon puhuvaa.

Viimeinen meni multa ainakin ohi! Pitäs keskittyä tähän vähän paremmin, kun tässä on niin paljon piilotettuja merkityksiä ja sanoja, jotka kertovat enemmän kuin silmä näkee. Tän koko raapalesarjan viesti ja merkitys jäi mulle hämäriksi, ehkä voi johtua siitä, että en jaksa ruveta tätä nyt syvemmin tulkitsemaan. Mutta tästä sais vaikka minkälaisia tulkintoja aikaan! Tästä vois kirjoittaa mitä loistavamman novellianalyysin.

Tykkäsin kaiken kaikkiaan, sun kirjoitustyylis oli niin erilainen ja kaunis, sun sanaleikkis oli upeita. Jäi pelkästään hyvä maku suuhun, vaikka tuolla olikin kohtia, joita en ihan ymmärtänyt. Kiitos!