Author: Invisiblegirl
Rating: K-11
Genre: Angst, romance
Beta: Eipä ole
Pairing: Draco/Hermione, hieman R/Hrm
Summary:
Jouduin puhumaan hiljaa, minun tyttöni nukkui viereisessä huoneessa, en saisi herättää häntä. Tiesin, että hän ei pitäisi siitä, että puhuin Hermionen kanssa. Nainen tiesi, että en rakastanut häntä todella. Minä tiesin, hän tiesi.A/N: MeNoitien Lyricswheelin 3:seen vastaus! Biisi on
Hinderin Lips of an angel [/toimimaton linkki]****
Enkelin huulille"Hei, miksi soitat näin myöhään?" vastasin puhelimeen.
"Hei Ron. Tuli vain mieli soittaa sinulle. Draco on töissä, minulla oli tylsää. Ajattelin sinua, halusin soittaa."
Hänen äänensä sai koko kehoni tuntemaan lämpimiä väristyksiä, kuin olisin pitkän pimeydessä vietetyn ajan jälkeen palannut takaisin aurinkoon. Miksi minä annoin itseni tuntea näin? En olisi saanut. Hän oli kielletty, tiesin, etten koskaan saisi entisiä virheitäni anteeksi. Hänen kyynelistä värisevä äänensä kaikui päässäni.
Anteeksi Ron, mutta se on liian myöhäistä. Ehkä jos olisit kertonut aikaisemmin, siitä olisi voinut tulla jotain. Minulla on Draco nyt, anteeksi...Eikö hän tiennyt, mitä hän aiheutti minulle? Eikö hän tiennyt, kuinka monta kertaa päivässäni minä mietin tyhmyyttäni, pelkuruuttani? Sitä, kuinka päästin hänet menemään. Olisin saanut hänet silloin koska vain, mutta ei, en uskaltanut. Minua ei tarvittu muistuttaa kuinka typerä luuseri olin silloin ollut. Minulla oli täydellinen tilaisuus, nainen, jonka olin aina halunnut, mutta en uskaltanut. Olin pelkuri, tyhmä sellainen. Näin merkit selvästi, kaikki sanoivat siitä minulle, tiesin pitäväni hänestä ja että hän piti minusta, mutta en osannut tehdä aloitetta.
Kuinka minä toivoinkaan, että hän soittaisi ja kertoisi, että oli jättänyt Dracon. Että olikin huomannut, että rakasti minua.
"Miten olet voinut?" Se oli niin arkinen kysymys. Toivoin sydämeni pohjasta, että saisin hänet omakseni, että hän kysyisi aamulla, miten nukuin, että hän toivottaisi hyvää työpäivää, sanoisi hyvää yötä, mutta ei se voinut tapahtua. Hänellä oli toinen. Ja niin oli minullakin. Minä olisin voinut heittää hänet pois heti, mutta tiesin myös, että nainen rakasti Dracoa.
Hän kyseli minulta vielä jotain, ja alkoi kertomaan päivästään. Taas uudesta ihanasta päivästään, jonka hän oli Dracon kanssa viettänyt. He olivat menneet kihloihin viime viikolla ja tänään käyneet suunnittelemassa hääpaikkaansa. Minä ja Harry olisimme bestmaneja. Toivoin vain, että pystyisin pitämään itseni kurissa sen aikaa, kun pappi kysyi, onko kenelläkään mitään vastaan tätä liittoa. Tiesin jo ennalta, miltä Hermione näyttäisi, jos huutaisin, että minulla on. Hän olisi hämmästynyt, hämmentynyt ja murtunut. Minun kuvitelmissani kuvittelin, kuinka hän tarttuisi miehensä käteen ja katsoisi tähän niillä suurilla, tummilla silmillään, kuin käskien tätä heittämään minut ulos. Hän olisi pettynyt, ja koko häät olisivat pilalla. Joku joskus sanoi, että minulla oli liikaa mielikuvitusta, ainakin silloin kun kuvittelin. Mutta niin minä sen tapahtuman kuvittelisin.
Jouduin puhumaan hiljaa, minun tyttöni nukkui viereisessä huoneessa, en saisi herättää häntä. Tiesin, että hän ei pitäisi siitä, että puhuin Hermionen kanssa. Nainen tiesi, että en rakastanut häntä todella. Minä tiesin, hän tiesi. Hän tiesi varsin hyvin, mutta työnsi sen pois ja kuvitteli, että rakastaisin. Että me olisimme rakastavainen pari, joka menisi pian kihloihin. Ikäänkuin minä häntä koskaan kosisin. Tiesin vain yhden henkilön, jota voisin kosia. Mutta häntä oli kosittu jo. Ja tiesin varsin hyvin, etten minä voisi siihen sekaantua.
Tiesin itsekin sen totuuden, mitä en olisi ikinä halunnut tietää. En ollut päässyt yli hänestä, en ehkä koskaan pääsisi. Hän oli minun oikea ja ainoa rakkauteni, nainen, jota tulisin rakastamaan koko loppuikäni.
Jos hän kysyisi minulta, jättäisinkö Lavenderin hänen puolestaan, vastaisin, että tekisin sen välittömästi. Epäröimättä, sokeana rakkaudesta. Pelkään jo itseni puolesta, mitä kaikkea tekisinkään hänen puolestaan.
Olin kironnut miehen alimpaan helvettiin jo monta kertaa. Mikä hän oli, haukkui naista vuodet ja sitten yhtäkkiä, he rakastuvatkin toisiinsa? Minä olin ollut hänen mukanaan aina, tukenut ja piristänyt, mutta hän otti sen, joka oli tehnyt hänen elämästään kamalan. En voinut sietää Dracoa, en voinut kestää häntä silmissäni. Aluksi en voinut myöntää itselleni, että olin kamalan mustasukkainen. Mutta tiesin aina, että olin, enkä voinut sille mitään. Hän oli tullut, ottanut tilaisuudesta vaariin ja onnistunut. Toisinkuin minä, joka olin odottanut sitä täydellistä tilaisuutta, jota ei ikinä sitten tullutkaan.
"Ron, oletko siellä?" hänen hento äänensä kaikui puhelimesta. Kyllä rakas, olen minä. Sitä minä en viitsinyt sanoa hänelle.
"Joo, olen minä."
"Hyvä", hän sanoi ja naurahti. Saatoin sieluni silmin nähdä hänet istumassa sillä tummanvihreällä sohvalla, kieputtamassa puhelinlankaa sormensa ympärille, odottaen miestään tulevan kotiin. Sitä miestä, jota hän rakasti, eikä sitä, jonka kanssa hän nyt puhui puhelimessa.
"Miksi Draco on näin myöhään töissä?" Ei se minua oikeastaan edes kiinnostanut. Halusin puhua hänelle, kuulla hänen enkelin äänensä, jota minä niin kaipaisin.
"Hän yrittää saada lisää rahaa meidän häihimme. Hän haluaa niistä suuret ja kauniit, oikeat prinsessahäät. Sanoin kyllä hänelle, että yksinkertaiset häät ovat tarpeeksi, eikä hänen tarvitse tehdä ylitöitä sen vuoksi, mutta hän välttämättä tahtoi. Hän hemmottelee minut pilalle, eikö vain?" nainen sanoi naurahtaen.
Niin minäkin olisin tehnyt. Hukuttanut lahjoilla ja suudelmilla, tehnyt kaikille selväksi, että hän oli minun, yllättänyt joka päivän jollain uudella. Mutta en voinut tehdä niin. En voinut, koska hänellä oli jo joku, joka teki niin. Eikä minulla ollut niin paljon rahaa. Tiesin kyllä, että Dracon isä oli jäädyttänyt häneltä perintönsä, mutta mies sentään työskenteli taikaministeriössä erittäin hyväpalkkaisessa työssä.
"Tietääkö hän, että soitat minulle aina välillä?" kysyin. Halusin kuulla hänen sanovan minun nimeni, vain kerran, mutta kuitenkin.
"Draco? Joo, kyllä hän tietää. Mutta hän hyväksyy sen, koska hän tietää, että me olemme vain ystäviä."
Vain ystäviä? Kuka senkin keksi? Minä en halunnut olla vain ystävä hänelle! Halusin olla enemmän! Miksei Draco voinut olla hänelle vain ystävä, ja minä hänelle enemmän? Miksi hän sai aina kaiken, mitä minä en? Rahaa, kuuluisuutta, ystäviä, Hermionen? Olin kateellinen, mustasukkainen, tiesin sen. Dracolle esitin oikein ystävällistä, puhuimme huispauksesta, mutta samaan aikaan minun teki mieli mennä ja hakata hänet tohjoksi.
"Tiedätkös, minä näin sinusta unta eilen." Unta? Oliko se merkki että hän tunsi jotain muutakin kuin ystävyyttä minua kohtaan?
"Ai, näitkö? Millaista?" kamppailin äänensävyni kanssa, sydän oli pompannut kurkkuun.
"En muista. Ei mitään ihmeellistä, kouluajoista vain. Harrykin oli siinä."
"Minun pitää mennä. Draco tuli, ja hänellä on jotain asiaa minulle. Muista, että minä välitän sinusta. Hyvää yötä!"
Saatoin kuulla puhelimesta vielä miehen huudon, kun hän huusi Hermionea luokseen, ja sanoi vielä tälle: "minä rakastan sinua." Kuulin, kuinka Hermione vastasi tälle samoin ja sitten puhelu katkesi. Istuin siinä vielä vähän aikaa, pidellen puhelinta kädessäni. En halunnut sanoa hyvästejä, en näkemiin. En Hermionelle. Halusin löytää hänet vierestäni sängyllä, sohvalta odottamassa minua, keittiöstä tekemästä aamupalaa minulle.
Minun haaveni olivat mahdottomia, tiesin sen nyt jo.
"Rakas, miksi olet hereillä vielä?"
"En saanut unta."
Suutelin häntä vielä ja kuvittelin Hermionen ja hänen enkelin huuliensa tilalle.
