Alaotsikko: Raapalesarja, Albus/Minerva, Tonks/Remus, Fleur/Bill, angst, K-11
Title: Luontoantologia
Author: Rowena
Rating: K-11
Status: Valmis, 7/7
Varoitus: Kuolemaa sivutaan.
Disclaimer: Minkä voi tunnistaa Rowlingille kuuluvaksi, myös kuuluu hänelle. Raapaleiden otsikot on lainattu Myrskyluodon Maija -kappaleen sanoituksesta. Kappaleen on sanoittanut Benedict Zilliacus ja suomentanut Jukka Virtanen.
Genre: Raapalesarja, angst, drama
Pairing: Minerva/Albus, Tonks/Remus, Fleur/Bill
Summary: Missä on sinun Myrskyluotosi?
A/N: Tämä raapalesarja osallistuu spurttiraapaleen viidennelle kierrokselle. Inspiraation kirjoittamiseen löysin kuunnellessani Myrskyluodon Maija -kappaletta, joka on minulle hyvin rakas, se tuo mieleen raskaita muistoja, mutta kuitenkin tulee hetkiä, jolloin tuota kappaletta on vain pakko kuunnella ja ehkä tirauttaa pari kyyneltä.
LUONTOANTOLOGIA
Terveiset myrskyjen
Azkabanissa oli aina sumua, kylmää ja kosteaa, läpinäkymätöntä. Kaltereiden takaa avautui meri, suuri ja lavea, upottava, karttaamattoman syvä.
Meri oli ilkeä, mutta pysytteli etäällä, ei päässyt sisälle linnaan, vaikka myrskyöinä yrittikin. Tuuli huusi nurkissa ja oli yhtä kolkkoa kestettävää kuin hullujen tai hyvää vauhtia hulluiksi tulevien huudot. Vettä tippui katosta, kasteli lattialla olevat oljet.
Bellatrix ei välittänyt. Niin kuin säät vaihtuivat, niin myös kaikki tämä olisi vain väliaikaista, ohimenevää, lopulta yhdentekevää. Tulisi vielä aika, jolloin Azkabanin sumu olisi muisto vain.
Muisto, joka esti nukkumasta öisin.
*
Meri jäljet lyö luotoon
Godrick halusi rakentaa linnan kalliolle, lujalle ja teräksiselle.
"Koulu tulee pysymään tässä maailman viimeiseen päivään asti. Mikään mahti ei sitä voi huojuttaa!"
"Entäs luonto? Sen mahti yltää meidän yläpuolellemme", Helga sanoi hiljaisella äänellään, joka melkein hukkui kovaan pohjoistuuleen.
"Luonnosta minä en välitä, sen minä alistan määräysvaltani alle", Godrick uhosi ja loi uhmakkaan katseen taivaalle, joka oli sinä päivänä teräksisen harmaa.
Saman sävyn harmaa kuin vuosikymmeniä myöhemmin sinä aamuna, jolloin Helgan ruumis löytyi erään myrsky-yön jälkeen huuhtoutuneena sammaloituneelle kalliolle.
*
Yhdestä katseesta mies ymmärtää
Satoi kaatamalla, Tylyaho tulvi, tiet olivat liejua. Tällaisina päivinä ei voinut olla kuin melankolinen - kun taivas itki, ei voinut nauraa.
Musta kissa kirmasi Tylypahkan porteista sisäpihalle. Kissa oli läpimärkä ja vielä märemmäksi tuli hypätessään vahingossa vesilätäkköön.
"RAWR", kissa murjaisi vihaisena, pysähtyi pudistelemaan turkkinsa ja livahti sisälle linnaan ja rehtorin huoneeseen.
"Kas, Minerva, mikä sinua noin lennättää tällaisella säällä? Olet aivan märkä", Dumbledore sanoi työpöytänsä takaa. Kissa hypähti korkeassa vesipisarakaaressa Dumbledoren syliin ja muuttui sitten naiseksi.
"Todellakin, rehtori."
*
Saapuu tyynenä kesäyö
Päivä oli ollut tukahduttavan kuuma. Kilta oli harjoitusleirillä Huitsuntaussuolla ja Vauhkomieli komensi kaikki nukkumaan aikaisin. Tonksia ei houkuttanut ajatus tunkkaisesta teltasta, joten vaivihkaa hän livahti teltta-alueen ulkopuolelle, kauemmas suolle.
Huitsuntaussuo oli täynnä suokkia, kauniita kullanvärisiä kukkia. Tarun mukaan niiden tuoksu takasi hyvät yöunet. Tonksiin tuoksu ei kuitenkaan vaikuttanut, vaan hän valvoi hiostavassa kesäyössä. Tuntui, kuin ilma olisi pysähtynyt, tuulenvirekään ei yltänyt lavealle suolle.
"Etkö saa unta?" Tonks kuuli takaansa rauhallisen äänen, joka oli kuin luotu kesäöihin. Tonksin pudistaessa päätään Remus kävi makaamaan hänen viereensä.
"Anna minun hieroa ohimoitasi, se rauhoittaa."
Hiukan vastentahtoisesti, miehen kosketusta peläten, Tonks nyökkäsi ja sulki silmänsä. Kesäyö oli pysähtyneen hiljainen, vain yksi lintu lauloi murheellista lauluaan, joka ei lainkaan sopinut hetken tunnelmaan.
Remuksen kädet hakeutuivat Tonksin ohimoille lempeästi ja Tonks tunsi nenässään suokkien lisäksi myös Remuksen tuoksun.
"Kuuletko, auguuri itkee", Remus kuiskasi aivan läheltä. Hänen partansa kutitti Tonksin poskea.
"Auguurin itku ennustaa sadetta. Onneksi, tulen hulluksi tässä kuumuudessa", Remus sanoi. Hänen kätensä oli Tonksin hiuksissa ja huulet painoivat hitaita suudelmia käsivarrelle.
*
Leudot tuulet
Oli kevään ensimmäinen päivä. Fleur istui hiekkalaatikon reunalla ja kuunteli linnunlaulua, iloista ja nauravaa. Aurinko paistoi suoralta taivaalta, Fleur nosti hameenhelmaansa ylemmäs. Tänä kesänä hän hankkisi kunnon rusketuksen, viime vuonna ei ollut ehtinyt, koska Victoire oli syntynyt juuri helteiden aikaan. Fleur avasi silmänsä ja hymyili tyttärelleen, joka leikki lämpimällä hiekalla. Fleur sulki silmänsä uudelleen. Kyllä, tänä kesänä hän olisi paljon ruskeampi kuin Ginny. No hyvä on, ehkä vain hitusen ruskeampi, sillä eihän tulevaa kesämorsianta saanut tehdä mustasukkaiseksi. Mitäköhän Harrylle ja Ginnylle pitäisi ostaa häälahjaksi?
Molskahdus havahdutti Fleurin. Oliko hän nukkunut? Ei, ei ollut vai oliko sittenkin? Mistä pahaenteinen molskahdus oli kuulunut? Ja missä Victoire oli nyt? Missä Victoire oli?
Fleurin hätääntynyt katse hakeutui simpukanmuotoiseen koristealtaaseen. Hameenhelmoihinsa kompuroiden Fleur taisteli tiensä altaan luo. Sen lyhyen matkan aikana hän ehti ajatella kymmeniä ajatuksia. Mitä hän sanoisi Billille? Mikseivät he olleet hankkineet altaalle jalustaa? Mitä jos...
Sitten hän näki tyttärensä. Victoire makasi liikkumattomana koristealtaan pohjassa. Kauhistuneena Fleur kahmaisi hänet syliinsä, riuhtoi, huusi, hakkasi lasta selkään.
Niin, kevätillat ovat petollisia.
*
Hän tuntee tuulen
Viidennen lukuvuotensa ensimmäisenä aamuna Luna heräsi syystuulen lyödessä puunneulasia makuusalin ikkunaan. Virkeänä hän hyppäsi ylös vuoteestaan ja verhoutui fleece-housuihin ja liian isoon hupputakkiin, äidinperintöihinsä.
Lunan mielestä kouluun palaaminen oli hauskaa, mutta kaikista hauskinta oli, että nyt hän saattoi juostajuostajuosta! Juosta ilman isän valvovaa silmää! Innoissaan Luna jäi juoksemaan Korpinkynsi-tornin rappusia ja käytävää uudestaan ja uudestaan. Ei hengästyttänyt, vaikka kesäloma oli tuonutkin lisäkiloja.
Neljäkymmentä. Se oli Lunan mielestä aivan liian suuri numero. Sen pitäisi olla kaunis ja pyöreä kolmekymmentä.
Luna pinkaisi pirteään syysilmaan ja juoksi vastatuuleen.Vastatuuli poltti kiloja ja sai terveen punan nousemaan poskille.
Ensilumeen mennessä Luna painaisi kolmekymmentä kiloa.
*
Vielä tyyni on sää
Lunta oli niin paljon, että jokaisen Tylyahossa vapaapäiväänsä viettävän oppilaan kaulasuonta nyki. Jalat upposivat hankeen ja varsinkin tytöille koettelemus oli varsin tuskaisa - lumi luikerteli hameen alle, suli sinne ja aiheutti varsin epämukavia tuntemuksia.
Peter, tuo reipas velhonplanttu, ei muiden nyrpeistä ilmeistä välittänyt, hän oli aina rakastanut lunta. Vielä nytkin, 17-vuotiaana, hän koki suurta onnea päästessäään melskaamaan hankeen. Mutta eihän toki sitä voinut muille näyttää, ei, ne vain saisivat taas uuden syyn kiusata Peteriä.
Niinpä muiden katseilta suojassa Peter muuntautui rotaksi, juoksi syvimpään lumikinokseen, teki onkaloita, tunneleita ja kuperkeikkoja.
Oli vain Peter, hiljaisuus ja lumi.
Mutta yllättäen oli Peter, hiljaisuus ja torahampaat.
Iso harmaa kissa oli tullut Peterin takaa, napannut tätä rotanniskasta ja alkanut retuuttaa jonnekin suojaiseen paikkaan, jossa saisi lounastaa Peterin rauhassa. Peter ei uskaltanut vikistäkään, niin peloissaan hän oli. Luonto oli ihan hiljainen, lumi vain narskui kissan juoksuaskelten alla. Peter risti rotantassunsa ja hoki mielessään, että jos hän tästä selviäisi, hän myisi sielunsa vaikka lordi Voldemortille. Kyllä, kyllä takuulla myisi.
Kiellettyä metsää lähestyttäessä Peter tajusi, että mitä helvettiä, miksei hän muuttunut takaisin velhoksi. Sen Peter teki, potkaisi kissan matkoihinsa ja oli tyytyväinen itseensä.
Ja parin kuukauden päästä myi sielunsa Voldemortille.
Kissa sen sijaan eli elämänsä onnellisena loppuun asti.