A/N: Anteeksi viivytys, on ollut vähän muita juttuja.
Nettis, kiitoksia! Tästä tarinasta piti muuten alun perin tulla K-15, mutta kun jossain vaiheessa tajusin kirjoittaneeni sellaiset viisikymmentä sivua ilman mitään, mikä olisi nostanut ikärajaa yhtään minnekään, ajattelin laskea sen tuohon nykyiseen ^^ Hauska kuulla, että tykkäsit myös viime osan lopun kohtauksesta, tuommoisten kirjoittaminen on aina vähän hassua! *naur*
bella luna, kiitoksia ^^
coma-white, kiitos!
wiltzu, kiitoksia!
lostlife, kiitos kommentista!
mustapisara, kiitos! Hih, tämän ficin lopusta ja sen iloisuudesta tai surullisuudesta en tietenkään voi vielä kauheasti laverrella, mutta sanonpa sen, että itse tykkään lopusta ^^ Ja hauska kuulla, että olet tykännyt tämän ficin kuvailusta mielialojen ja eleiden suhteen; minusta on kauhean kiva keskittyä juuri tuollaisiin asioihin kuin se, miten ihmisen silmistä näkyy tunteita.
Kola-chan, kiitoksia ^^
Jesse, danke!
LaLuna, kiitos palautteesta! Hih, fyysinen juttu oli tuolla suoraan sanottuna lähinnä siksi, että halusin kokeilla kirjoittaa sen sinne ja oletin, että osa lukijoista jäisi odottamaan sitä, ellen kirjoittaisi sitä ^^
emmöö, kiitoksia! Minä en itse asiassa osaa kuvitella Tomia huispausjoukkuuen kapteeniksi; minulle hän on enemmänkin jokseenkin syrjäänvetäytyvä ja uskoo olevansa niinkin rahvaanomaisen aktiviteetin kuin urheilu yläpuolella ^^ Ja huispaaminen on niin jamesia ja harrya!
sadine, kiitos!
IsaBell, kiitoksia!
hemppaliisa, kiitos ^^
Kir, kiitos!
Ja asiaan. Olen varmaan aiemmin tehnyt jonkun laskuvirheen, mutta nyt näyttäisi itse asiassa siltä, että tähän ficciin on tämän luvun jälkeen tulossa vielä yksi ja lisäksi epilogi. Eli aivan vielä ette pääse tästä eroon!
*
15. luku
Hermione heräsi suloisen raukeaan tunteeseen jossain ruumiinsa ja tajuntansa rajamailla. Kerrankin hänen ei tarvinnut vieraassa paikassa herätessään ihmetellä, missä oli - hän tunnisti heti vihreää ja hopeaa täynnä olevan makuusalin, joka muistutti hyvin paljon hänen omaansa, mutta ei kuitenkaan ollut se.
Hermione räpäytti silmiään. Tom Riddle seisoi vähän matkan päässä hänestä, nojasi ikkunalautaan ja tuijotti ulos.
“Onko hyvä sää?”
Poika säpsähti ja kääntyi katsomaan häntä. “Olet herännyt.”
“Ilmeisesti”, Hermione totesi ja oli jo aikeissa nousta sängystä tajutessaan, ettei hänellä ollut mitään päällään. Hän veti nopeasti peiton tiukemmin ylleen ja tunsi, miten hänen poskensa alkoivat muuttua punaisemmiksi.
Tomin kasvoille nousi kapea virnistys. “Sinun vaatteesi ovat tuossa tuolilla.”
“Et viitsisi millään ojentaa niitä?”
“Miksi?” Tomin silmissä läikähti ärsyttävän viaton katse.
“Tom!”
“No, jos välttämättä vaadit.” Poika näytti turhautuneelta heittäessään vaatekasan hänelle huoneen poikki, mutta silmissä viipyi yhä aavistus hymyä. Hermione otti mielellään vaatteet vastaan ja alkoi vaistomaisesti miettiä, kuinka saisi ne mahdollisimman nopeasti ja huomaamattomasti päälleen.
Samassa hänen teki mieli jo nauraa ajatuksilleen. Edellisen yön jälkeen hänellä ei olisi pitänyt olla minkäänlaista syytä olla ujo. Silti hän kääntyi selin Tomiin, ennen kuin ryhtyi selvittämään vaatemyttyä ja vetämään vaatekappaleita päälleen. Koko ajan hän oli tuntevinaan Tomin katseen polttavan selässään.
“Minä olisin tietysti voinut käydä teidän makuusalissanne hakemassa sinulle puhtaat vaatteet”, poika totesi äkkiä huolettomalla äänensävyllä.
“He olisivat tappaneet sinut!”
“Mitä erikoista siinä olisi ollut? Hyvää huomenta, tulin hakemaan Hermionelle toiset vaatteet.”
Hermione pyöritteli silmiään. Lopulta hän sai paitansa viimeisen napin kiinni ja kääntyi kohti poikaa. Tämä oli istuutunut huoneen keskellä olevalle sängylle, vetänyt toisen jalkansa koukkuun rintakehäänsä vasten ja tuijotti jälleen keskittyneenä ulos ikkunasta.
Hermione laittoi Tomin peiton syrjään ja painoi jalkansa kivilattialle. Se tuntui kylmältä ja torjuvalta hänen jalkapohjiaan vasten; varmasti vielä kylmemmältä kuin ylempänä, tyttöjen makuusalissa.
“Minusta on kummallista, että minut laitettiin luihuiseen”, hän tokaisi ääneen.
Tom valpastui heti. Hän näki pojan vartalon jännittyvän, vaikkei tämä kääntänytkään katsettaan häntä päin. “Miten niin?”
“Ei kai luihuisessa mitään vikaa ole”, Hermione sanoi nopeasti harkitsematta sanojaan. “Ennen minä kuvittelin, että luihuiset olisivat olleet jotenkin… no, enemmän luihuisia. Kyllä sinä tajuat. Että rohkelikkojen ja luihuisten ero oli niin suuri, ettei minusta koskaan voisi tulla luihuista - “
“Rohkelikkojen?”
”Niin, minä olin – ” Hermione ehti aloittaa, ennen kuin Tomin viileä, ilmeetön ääni lopulta leikkasi hänen ajatuksensa paremmin kuin harvinaisen terävä veitsi. Poika tuijotti häntä tutkimattomalla ilmeellä; hän olisi voinut tuijottaa poikaa silmiin tuntikausia, eikä silti luultavasti olisi saanut lainkaan selville, mitä tämän mielessä liikkui.
Sitten Hermione tajusi virheensä.
”Beauxbatonsissa”, hän yritti sanoa heikolla äänellään, paikata virheensä, mutta Tomin tarkka katse kertoi hänelle, ettei hänellä ollut toivoakaan. Hänen oli nopeasti joko keksittävä toinen selitys -
Tai kerrottava totuus.
Ajatus eksyi hänen päähänsä täysin odottamatta. Hän ei ollut harkinnut totuuden kertomista Tomille koskaan aiemmin, eikä hänellä ollut ollut siihen pienintäkään syytä.
”Sinä olit Beauxbatonsissa rohkelikko?” Tomin ääni oli epäuskoinen, eikä Hermione voinut syyttää poikaa. ”Kuinka tyhmänä sinä minua pidät?”
Hän oli ansassa. Hän oli todellakin ansassa, ja luultavasti myös tullut hulluksi, sillä hänen päässään hakkasi vain melkein kiihkeä halu kertoa totuus. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten Tom ottaisi sen, sehän liittyi niin paljon poikaan itseensä, mutta äkkiä hänestä tuntui, että hänen oli lähes pakko yrittää. Hän ei jaksanut valehdella! Hän ei jaksanut keksiä uusia selityksiä!
Ja minä haluan tietää, kuinka hän reagoi.
Hemmetti, minä kuvittelen olevani rakastunut häneen. Miten se on muka mahdollista, kun hän ei edes tiedä, kuka minä olen?
Kuinka paljon minä muka voin kertoa hänelle? Entä jos hän päättää tehdä loppuun sen työn, joka häneltä jäi tulevaisuudessa kesken? Tappaa minut?
Tom tappaisi minut? En usko, ei hän -
Sinä aiot kertoa hänelle valehdelleesi hänelle koko ajan!
“Hermione?”
Tom kuulosti kärsimättömältä. Hermione yritti ajatella selkeästi, mutta se tuntui olevan mahdotonta. Hän ei keksinyt minkäänlaista hyvää tekosyytä, ei niin hyvää, että Tom olisi todella uskonut sen, mutta samalla totuuden kertominen tuntui typerimmältä mahdolliselta teolta… Se vain tuhoaisi kaiken!
Sitä paitsi hänen edessään seisova poika kuitenkin loppujen lopuksi oli Tom Riddle, tuleva pimeyden lordi, nuori Voldemort. Hän ei ollut ikinä joutunut pelkäämään Tomia ollessaan tämän seurassa, mutta tämä oli tappanut monta ihmistä ja tappaisi tulevaisuudessa vielä useampia, ellei tulevaisuus muuttuisi -
Mutta Hermionen vaihtoehdot olivat käymässä vähiin.
“Tom…”
Poika tuijotti häntä tummat kulmat kurtistuneina, huulet epäluuloisena viinana, kädet puuskassa. “Mitä? Mistä ihmeestä nyt on kyse?”
“Miten sinä - “ Hermione veti henkeä, “ - miten sinä reagoisit, jos minä sanoisin, etten ole puoliverinen?”
Se oli ensimmäinen ajatus, joka juolahti hänen mieleensä. Tomin se näytti hämmentävän. Poika katsoi häntä ensin hetken epäuskoinen katse silmissään, ennen kuin avasi suunsa.
“Et ole puoliverinen? Merlinin tähden, mikä sinä sitten… puhdasverinen?”
Hermione pudisteli päätään. “Minun vanhempani ovat jästejä. Molemmat.”
“Ja minkä takia sinä olet vaivautunut valehtelemaan minulle?” Tomin ääni oli kylmennyt. “Ja kaikille muille?”
“Kun minä tulin, Dumbledore sanoi, että niin oli parasta. Koska… ihmisillä on epäluuloja ja…” Sanat kuulostivat takkuisilta ja sekavilta Hermionen omissakin korvissa.
“Dumbledore pelkäsi, että joku saisi päähänsä syrjiä sinua? Ja sinä valehtelit sen takia? Hemmetti, Hermione, eihän tuossa ole mitään järkeä - “
“Minä en ole täältä, okei?” Hermione tokaisi. Tom jäi tuijottamaan häntä tajuamatta vähääkään, mistä hän puhui, mutta silti loukkaantunut ilme oli jo kovaa vauhtia matkalla kohti pojan kasvoja. Hermione olisi halunnut sulkea silmänsä siltä, mutta ei voinut. Hänen oli pakko puhua loppuun, kun hän kerran oli aloittanutkin.
“Sinä et usko minua, minä tiedän, mutta minä en ole täältä.” Hän seurasi Tomin ilmeitä ja yritti hengittää välillä; hänen sydämensä löi aivan liian kovaa. “Minä… synnyin vuonna 1980. Tai synnyn, ihan miten vaan. Aloitin Tylypahkan 1991, lopetin 1997 - “
“Mitä helvettiä sinä puhut?”
“Se oli ajankääntö. Pelkkä vahinko, tai niin minä ainakin olen kuvitellut, minä vain tajusin olevani täällä, viisikymmentä vuotta liian aikaisin. Ja koska Dumbledore oli ainoa ihminen, jonka minä täältä tunsin, minä menin ensimmäisenä hänen luokseen… Tom, kuunteletko sinä?”
Tom oli kääntynyt tuijottamaan ulos ikkunasta. Poika puristi pitkiä, kapeita sormiaan ikkunankarmia vasten niin lujaa, että Hermione näki rystysten muuttuneen valkoiseksi.
“Minä en voinut kertoa”, hän kuiskasi. “Minun piti olla täällä vähän aikaa, yrittää löytää keino palata takaisin, mutta minä en löytänyt… en sellaista, jonka olisin voinut varmasti toteuttaa…”
“Kuvitteletko sinä minun uskovan tuon?” Pojan ääni oli kylmä ja sarkastinen.
“Se on totuus”, Hermione sanoi paksulla äänellä.
“Ja mikä kaikki sitten on valetta?” Äkkiä viha syttyi Tomin silmiin; poika kääntyi kohti Hermionea ja tytön teki mieli väistää raivostunutta katsetta. Ensimmäisen kerran hän saattoi todella kuvitella näkevänsä ei Tom Riddleä vaan pimeyden lordin, raivoissaan ja valmiina tekemään hänestä lopun. Vaistomaisesti hän perääntyi kauemmas Tomista -
Thomas Averyn herätyskello tippui lattialle.
Hermione räpäytti silmiään. Tom oli kääntynyt katsomaan kelloa, ja kun pojan katse pääsi taas Hermioneen, pojan olemuksessa ei enää ollut jälkeäkään pimeyden lordista. Hermione nielaisi ja tunsi itsensä äkkiä pahemmaksi typerykseksi kuin pitkään aikaan. Hän oli kertonut Tomille valehdelleensa kaikesta, totta kai poika oli vihainen… ja hän vain säikkyi tätä kuin tämä olisi ollut murhaaja!
Hän on murhaaja, Hermione, järkevä osa hänen mielestään huomautti vahingoniloisena.
Eikä ole!
Sinä olet hullu. Hän on, sinä tiedät sen, hän on pimeyden lordi eikä koskaan tule olemaan kukaan muu -
Minä en usko sitä! Hermione sulki silmänsä ja painoi sormensa ohimoilleen yrittäen päästä eroon äkkiä iskeneestä päänsärystä. Minä en usko sitä! Kukaan ei ole läpeensä paha! Jos asiat olisivat menneet eri tavalla, Tom ei ehkä -
Mutta ne eivät menneet.
Miten niin eivät menneet? Minä olen täällä nyt! Nyt on vuosi 1945!
Tulevaisuus on jo tapahtunut. Dumbledore sanoi, ettei sitä voi muuttaa -
Dumbledore oli väärässä!
“Anna anteeksi”, Hermione mutisi ääneen. Tom näytti aivan yhtä väsyneeltä kuin hänkin, pettyneeltä ja katkeralta, eikä suostunut katsomaan suoraan häneen. “Minulla ei ollut mahdollisuutta. Enhän minä voinut sanoa, että olen tullut tulevaisuudesta, sinä et olisi uskonut minua - “
“Entä jos minä en usko sinua nyt?” Ääni oli kylmä ja etäinen. “Ehkä sinä haluat vain huomiota. Kaikki ovat tottuneet vaihto-oppilaaseen, nyt on aikamatkailijan vuoro - “
“Minkä takia minä riskeeraisin kaiken?” Hermione parahti. “Valehtelemalla jotain, jota tietäisin, ettei kukaan uskoisi?”
Tom pudisteli päätään. “En tiedä.”
“Se on totta! Usko minua, minä - “
“Mene pois, Hermione.”
Hermionesta tuntui, kuin poika olisi lyönyt häntä suoraan vatsaan. Hän tuijotti välinpitämättömiä kasvoja epäuskoisena. “Mitä?”
“Mene pois. Minun täytyy… ajatella.”
Tom käänsi selkänsä hänelle ja käveli ikkunan luo. Hetken Hermione katsoi turtana, kuinka poika avasi ikkunan ja antoi kylmän viiman puhaltaa sisään, mutta kun ensimmäinen lumihiutale oli saavuttanut makuusalin lattian, ovi oli jo sulkeutunut hänen mentyään.
Hermione istui makuusalissa ja oli enemmän kuin helpottunut siitä, että toiset olivat jossain muualla. Hän ei olisi jaksanut ainuttakaan kiusoittelevaa tai paheksuvaa kysymystä siitä, missä oli viettänyt yönsä, ei iloista juttelua eikä varsinkaan Tom Riddlen nimen mainitsemista. Hänen teki mieli vain heittäytyä selälleen sängylleen ja painaa silmänsä tiukasti kiinni, uskoa heräävänsä päivää tai viikkoa tai kuukautta aiemmin ja tajuta vain nähneensä unta.
Se olisi kuitenkin ollut aivan liian helppoa.
Hetken kuluttua Hermione ei jaksanut istua paikoillaan. Hän nousi seisomaan ja käveli ympäri makuusalia, pysähtyi hetkeksi ikkunan luokse ja jatkoi sitten taas kävelyllä. Ajatukset pyörivät ympyrää hänen päässään. Hän oli kertonut Tomille… Hemmetti, hän todellakin oli kertonut Tomille…
Hän ei tiennyt lainkaan, mitä hänen olisi pitänyt asiasta ajatella. Ehkä hänen olisi pitänyt olla huolissaan: Tom saattaisi kertoa kenelle tahansa, ja silloin Hermione olisi pulassa. Jostain syystä hän ei kuitenkaan osannut uskoa, että Tom kertoisi asiaa eteenpäin. Sitä paitsi hän ei edes ollut varma, oliko poika itsekään uskonut.
Sen hän ymmärsi. Jos joku toinen olisi tullut hänen luokseen ja ilmoittanut tulevansa viidenkymmenen vuoden päästä tulevaisuudesta, hän ei olisi ikinä uskonut tätä. Tomin reaktio oli täysin ymmärrettävä.
Mutta kuinka kauan se kestäisi? Uskoisiko poika lopulta häntä? Antaisiko tämä hänelle anteeksi, ettei hän ollut kertonut aiemmin?
Miten hän selviäisi, jos Tom ei enää haluaisi olla hänen kanssaan tekemisissä? Eikö se sitä paitsi tarkoittanut, että hän jäisi lopullisesti ansaan menneisyyteen? Jos hän ei voinut saada Tomia, kuinka hän kestäisi pääsemättä koskaan takaisin?
Ensimmäinen ihminen, jonka Hermione suuressa salissa näki, oli Tom Riddle. Poika istui normaalilla paikallaan pöydän päässä ja söi lounasta tavanomainen tutkimaton ilme kasvoillaan. Hermione ei ollut aivan varma, oliko hänen mieleensä hyökyvä tunne helpotusta vai kauhua -
Helpotusta. Sen oli pakko olla helpotusta. Hänen oli selvitettävä asiat Tomin kanssa, hänen oli puhuttava pojalle, hänen oli saatava tietää, voisiko hän millään saada poikaa antamaan hänelle anteeksi… Tai edes uskomaan häntä, ellei tämä uskonut.
Hermionesta tuntui, että koko sali tuijotti häntä, kun hän käveli kohti luihuisten pöytää. Hänen jalkansa tuntuivat suurilta ja raskailta, hänen sydämensä löi ärsyttävän kovaa; kaikkien oli pakko kuulla se. Hän oli melkein helpottunut päästessään pöydän luo ja istuessaan puhe-etäisyyden päähän Tomista.
Poika ei vilkaissutkaan häntä.
Hermione tunsi, kuinka pettymys upposi hänen suoniinsa. Oli selvää, että Tom ei halunnut puhua hänen kanssaan, ei olla missään tekemisissä hänen kanssaan… mutta hänen oli silti pakko yrittää. Hän ei voinut antaa periksi.
“Tom?” hän kuiskasi ja oli hyvillään siitä, että Mary, Elisabeth ja Cornelia eivät olleet vielä tulleet syömään, ja että nuoremmat luihuiset pitivät melkoisen kovaa meteliä. “Meidän on pakko jutella.”
“Ei meillä ole mitään puhuttavaa”, poika ärähti matalalla äänellä katsomatta häneen.
“Etkö sinä usko minua?” Hermione kysyi tuntien hämärästi puristavansa kynsiään kämmeniään vasten, mutta ei välittänyt siitä. “Mitä ihmettä minä voisin sanoa sinulle, että sinä uskoisit - “
“Miten sinä tulit tänne?”
Hermione nielaisi. “En tiedä.”
Tomin häneen luomassa katseessa sekoittuivat synkkyys ja voitonriemu. Poika laski katseensa nopeasti takaisin ruokaan, pöytään, toisiin ihmisiin - yksinkertaisesti sanottuna kaikkialle muualle paitsi Hermioneen - mutta katseessa vilahtanut voitonriemu sai jonkun liikahtamaan Hermionen sisällä.
“Se oli taistelu”, hän tokaisi ja toivoi, etteivät toiset tajuaisi kiinnittää heidän keskusteluunsa huomiota. “Sodassa. Minut tainnutettiin, ja kun heräsin, tajusin, että Harry ja - “ hän veti henkeä “ - meidän… vihollisemme… taistelivat ihan lähelläni. Hän tappoi Harryn.” Hermione oli hyvillään siitä, että tällä kertaa häntä ei itkettänyt lainkaan. Hän halusi vain saada Tomin uskomaan, hän ei nyt voinut ajatella Harrya… “Minä kai… raivostuin. Harryn taikasauva lensi minun lähelleni, minä otin sen ja osoitin sillä…vihollista.”
Tomin katse oli nyt tiukasti kiinni hänessä, edelleen epäuskoiset tummat silmät olivat niin tutut, että Hermioneen melkein sattui.
“Minä yritin tappaa hänet”, hän sanoi paksulla äänellä ja joutui äkkiä repimään katseensa pois Tomin silmistä. “Mutta… se ei toiminut. Hän puolustautui. Minä en oikein tajua, mitä tapahtui… näytti siltä kuin loitsut olisivat törmänneet toisiinsa ja yhdistyneet… muistan kirkkaan valon ja hämärän.” Hän kohautti olkapäitään. “Ja sitten olin täällä.”
Tomin kasvot olivat ilmeettömät. “Kuka teidän vihollisenne oli?”
Hermione tuijotti poikaa. Puheensorina jatkui heidän ympärilleen keskeytymättömänä, kukaan muu ei tajunnut, mistä he keskustelivat, ja samaan aikaan Hermione toivoi kipeämmin kuin koskaan, ettei olisi kertonut Tomille yhtään mitään. Hänen olisi pitänyt keksiä tekosyy, ihan mikä tahansa, kunhan hän ei vain olisi joutunut kertomaan totuutta.
Mutta oli aivan liian myöhäistä perääntyä.
“Sinä.”
“Sinä siis yritit tappaa minut?”
Tom seisoi keskellä seitsemäsluokkalaisten luihuistyttöjen makuusalia ja haroi hiuksiaan sen näköisenä, kuin olisi kaikkein mieluiten repinyt ne irti. Hermione nyökkäsi.
“Minä olin teidän vihollisenne? Viidenkymmenen vuoden päästä?” Tom pudisteli päätään. “Hermione, mistä ihmeestä sinä olet saanut päähäsi - “
“En minä ole voinut erehtyä”, Hermione huokaisi tuntien itsensä suunnattoman väsyneeksi. He olivat lähteneet suuresta salista melkein saman tien hänen sanottuaan, että oli siirtynyt ajassa taaksepäin yritettyään tappaa Tomin, ja vaikka poika nyt tuntui uskovan häntä hieman enemmän, keskustelu ei ollut käynyt lainkaan helpommaksi. “Sinä olet sama ihminen. Tai… ainakin sinä olit sama ihminen. Minä en tiedä, miten tulevaisuus käyttäytyy, kun minä olen sotkenut täällä melkein kaksi kuukautta historiaa…”
“Mitä minä olin tehnyt? Miten se sota alkoi?” Tom yritti selvästi pitää silmänsä tulkitsemattomina, mutta Hermione oli silti näkevinään aavistuksen ylpeyttä.
“Sinä… tapoit ihmisiä.” Hermione nielaisi. Hän ei tiennyt, mistä hänen olisi pitänyt aloittaa pimeyden lordin tekojen kuvaaminen, tai kuinka paljon hän voisi kertoa Tomille, ennen kuin kaikki menisi sekaisin, mutta hänestä tuntui, että hänen harkintamahdollisuutensa olivat jo menneet. Hän oli aloittanut keskustelun, nyt hänen oli pakko kertoa koko totuus. “Aiemminkin oli ollut sota, seitsemänkymmentäluvun lopussa… sinä halusit tappaa kuraveriset, luoda jonkinlaisen pelkkien puhdasveristen taikamaailman…”
“Sinä tapoit minun ystäväni vanhemmat. Se oli kahdeksankymmentäluvun alkua. Mutta sinä et voinut tappaa lasta vaan… heikennyit itse. Jäit nipin napin henkiin ja… palasit.”
Hän kuuli pehmeän tömähdyksen. Tom oli pudottautunut istumaan Cornelian sängyn päälle ja tuijotti käsiinsä sen näköisenä kuin ei olisi äkkiä ollut aivan varma, kenen kädet ne olivat.
“Tom?”
“Oletko sinä tosissasi?” Tomin ääni oli turta.
Hermione nyökkäsi.
“Minä… minun on vaikea uskoa.” Tom puri hampaansa päättäväisesti yhteen; Hermione näki, kuinka pojan leuka kiristyi. “Minä en ehkä pidä kuraverisistä, tai jästeistä… minusta heidän… pitäisi pysyä omalla paikallaan… mutta muuttaa koko taikamaailma? Sota? Voitko sinä muka kuvitella minut johtamassa jotain sotaa?”
Hermione tuijotti poikaa. Tämä oli haronut hiuksiaan niin, että nyt ne osoittivat joka suuntaan näyttäen aivan yhtä eksyneiltä kuin niiden kantajakin. Tom Riddle istui vaaleanpunaisin lakanoin peitetyllä sängyllä ja pudisteli hitaasti päätään epäuskoinen, pysähtynyt ilme kasvoillaan.
“En”, Hermione myönsi hitaasti. “En siitä sinusta, jonka tunnen. Mutta… se joka sinä olit viidenkymmenen vuoden päästä… Voldemort…”
Tomin kasvot valahtivat aivan kalpeiksi. Hermione käänsi katseensa pois, käveli oman sänkynsä luo ja istuutui sille.
“No niin, ainakaan minun ei enää tarvitse miettiä, mitä teen tulevaisuudessa”, poika tokaisi äkkiä katkeralla sävyllä.
Jokin heräsi Hermionen sisällä. “Älä sano noin!” hän tajusi huudahtavansa. “Se ehkä oli sinun tulevaisuutesi, mutta nyt kukaan ei voi sanoa, miten asiat menevät… etkä sinä saa antaa sen määrätä! Jos sinä kuvittelet, että sinun on pakko tulla sellaiseksi, sinä teet sen itse!”
“Hermione, se on jo tapahtunut.” Tomin silmät olivat surulliset, mutta ääni oli vakaa. “Minä olen jo… Voldemort. Ja sinä olet täällä. Eikö se osoita, että sinun versiosi tulevaisuudesta on toteutunut?”
Se ei voi mennä niin, se ei voi mennä niin! “Sinä et voi antaa periksi!” Hermione ärähti. “Tom, etkö sinä tajua? Ei ole mitään kohtaloa, ei historia toimi sillä tavalla. Mitä sinä sitten teetkin, sinä teet sen itse.”
Tom tuijotti häntä. “Minusta voisi aivan hyvin tulla… se. Voldemort. Murhaaja - “ kylmä naurahdus katkaisi hänen ajatuksensa, “ - tai siis vielä useamman ihmisen murhaaja.”
Hermione tunsi, kuinka hänen vatsanpohjaansa kylmäsi. “Mutta haluatko sinä olla se? Tom, minä en… minä en usko, että sinä olet sellainen! Kun minä sain tietää, kuka sinä olit, yritin pysyä sinusta kaukana, mutta se ei onnistunut. Koska sinä et ole sellainen! Sinä et ole paha!”
“Onko kukaan paha?” Tomin äänessä oli surullinen terä.
Ei filosofiaa nyt! “Tom!”
Poika tuijotti häntä vakavasti. “Mitä sinä kuvittelet, Hermione? Että minä haluan tulla sellaiseksi, kuin sinä olet minulle kuvaillut? Että minusta on kivaa ajatella, että minä olin se, joka tappoi kaikki ne ihmiset, joita sinä nyt kaipaat?”
“Minä - “
“Älä luulekaan.” Äkkiä Tom oli noussut jaloilleen ja kävellyt kiivain askelin ikkunan luo. “Minä saatoin vihata isääni, sitä minä en ehkä osaa katua… mutta jos minusta tulee tuo… olento… minä en halunnut sitä! Kuulitko? Minä en halunnut sitä!”
Hiljaisuus laskeutui Tomin huudon jälkeen painostavana ja korviin sattuvana. Hermionen teki mieli sanoa jotain, mitä tahansa, mutta hänen sanansa alkoivat loppua. Hän ei voinut muuta kuin seurata Tomin silmissä liukuvia ilmeitä, epäuskoa ja välinpitämättömyyttä, ylpeyttä tämän ajatellessa, mitä kaikkea oli Hermionen mukaan tehnyt, ja taas epäuskoa, ehkä inhoa, surua -
“Sinä siis yritit tappaa minut?” Tomin ääni oli taas rauhallinen, tyyni, mutta ei enää aivan niin kylmä. Silti Hermionesta tuntui, että sanat olivat suora lyönti vasten hänen kasvojaan.
“En sinua”, hän sanoi heti vaistomaisesti ja joutui sitten korjaamaan sanojaan: “Tai tuota sinua. Sitä sinua jonka minä tunnen. Se oli… Voldemort.”
“Sinä et ajattele meitä samana henkilönä?”
Hermione tuijotti poikaa. “Sinä et ole nähnyt häntä. Hänessä ei ole mitään samaa kuin sinussa. Paitsi joskus, ihan hetken… tänä aamuna, kun suutuit.”
“Sinä näytit hetken siltä kuin olisit kuvitellut minun aikovan tappaa sinut.”
“Ehkä minä kuvittelinkin”, Hermione sanoi hitaasti.
Tomin huulilta pääsi surumielinen naurahdus. Poika antoi katseensa liukua pois Hermionesta kiviseiniin, mutta käänsi sen pian takaisin tyttöön. “Eikö sinulla ole aavistustakaan, miten voisit päästä täältä pois?”
“Haluatko sinä päästä eroon minusta?” Hermione sanoi ensimmäiset sanat, jotka hänen mieleensä juolahtivat.
Tom näytti ärsyyntyneeltä. “En tietenkään! Hitto, minä olen puhunut sinun kanssasi varmaan päivässä enemmän kuin kenenkään toisen kanssa seitsemänä vuonna - “
“Mitä sinä teet Averyn ja Lestrangen kanssa?”
Äkillinen kysymys sai Tomin silmät välähtämään. “Miten niin? Käykö sinun mielikuvituksesi ylikierroksilla?”
Hermione nielaisi. “Minä ajattelin, että te… ehkä perustatte jonkinlaista… salaseuraa. Tutkitte pimeyden voimia tai jotain.”
Tomilta pääsi kuiva naurahdus. “Sinä näytät tietävän paljon enemmän minusta kuin minä itse.”
“Eli te olette vain ystäviä?”
“Kyllä, Hermione, me olemme vain ystäviä”, Tom toisti ja pyöritteli silmiään. “Ja lisäksi me emme ole perustamassa salaseuroja. Me vain… keskustelemme.”
“Mistä?”
“Politiikasta. Miten niin?”
Hermione nielaisi. Sanoi Tom mitä tahansa, hänestä tuntui, että Lestrange ja Avery tulisivat olemaan ensimmäiset kuolonsyöjät… jos historia toistaisi itseään. Tosiasiassa hän ei enää ollut varma mistään.
“Mitä ihmettä me nyt teemme?” hän kuuli Tomin mutisevan.
Hermione kohotti katseensa. Poika oli taas ristinyt käsivartensa rinnalleen, mutta näytti tehneen sen lähinnä pitääkseen itsensä koossa.
“Miten olisi koko jutun unohtaminen?” Hermione mutisi.
“Unohtaminen? Minun pitäisi unohtaa, että sinä synnyt oikeasti vasta kolmenkymmenen vuoden päästä, olet tulevaisuudesta eksynyt kuraverinen - “
Tom nielaisi. Hermione oli näkevinään hämmennyksen pyyhkäisevän nopeasti pojan silmien läpi.
“Jästisyntyinen”, poika korjasi paksulla äänellä.
Hermione nyökkäsi.
“Ei sellaista voi unohtaa!” Tom jatkoi sitten. “Ja minun pitäisi unohtaa, mitä sinä sanoit minun tulevaisuudestani?”
“Älä unohda sitä”, Hermione sanoi äkkiä. “Kunhan et toteuta sitä.”
“Jos se on minun tulevaisuuteni, minä en tajua, miten - “
“Sinä luovutat”, Hermione ärähti. “Tom, kuuntele itseäsi! Sinä olet taas luovuttamassa, sinä väität, että kaikki on määrätty ennalta - “
“Entä jos se on?”
“Entä jos ei ole? Jos sinä teet itsestäsi murhaajadiktaattorin vain sen takia, että kuvittelit, että se on sinun kohtalosi?”
Tom vaikeni. Hermione vaihtoi hermostuneena painoaan jalalta toiselle. Oli vielä yksi asia… vähintään yksi asia… jota hän ei ollut Tomille kertonut, mutta hän ei lainkaan tiennyt, kuinka hän olisi voinut sanoa sen.
“Minä tavallaan löysin paluukeinon”, hän lopulta sanoi koruttomasti.
Tomin katse oli hetkessä kiinni hänessä. “Paluukeinon? Ja sinä olet edelleen siinä? Mitä - “
“Se ei ole niin helppoa”, Hermione sanoi väännellen käsiään puhuessaan. “Yhdessä kirjassa puhuttiin tällaisista tapauksista kuin minun… vahinkoajankäännöistä, joihin liittyy toinen ihminen… siinä sanottiin, että ajankääntö peruuntuu, jos tuon toisen ihmisen kanssa luo jonkinlaisen yhteyden.” Hermionen poskia alkoi uhkaavasti polttaa. “Henkisen yhteyden.”
Tom oli hetken hiljaa; sitten iloton naurahdus purkautui hänen huuliensa välistä, ja hän kääntyi pois Hermionesta. “Nyt me ainakin sitten tiedämme, minkä takia sinä olet ollut minun kanssani näin paljon - “
“Älä sano noin!” Hermione huudahti. “Tom Riddle, kuuntele minua! Minä olen rakastunut sinuun, minä olen sanonut sen vaikka kuinka monta kertaa - ainakin yhden - ja sinun on pakko uskoa! Minä sain tietää koko paluukeinosta vasta joulutanssiaisten jälkeen, enkä minä olisi muutenkaan enää siinä vaiheessa voinut pysyä erossa sinusta!”
“Hermione - “
“Miten sinä kuvittelet, että minä olisin kestänyt olla sinun kanssasi vain jonkun saakelin henkisen yhteyden takia? Enhän minä edes tiedä, mitä se tarkoittaa! Ja Voldemort… sinä teit minun elämästäni sietämätöntä saamarin pitkään, Tom!”
Poika sulki silmänsä ja puristi huulensa yhteen. Hermione tunsi vastustamatonta halua haudata päänsä käsiinsä. Jos he olisivat vain saaneet keskustelun päätökseen ja hän olisi voinut unohtaa koko homman…
“Sinä olet oikeasti rakastunut minuun?” hän kuuli Tomin tokaisevan.
“Olen”, hän sanoi sen enempää miettimättä. Se oli nyt hänen pienin huolensa.
“Annatko sinä minulle anteeksi?” Tomin sanat tulivat ulos pojan suusta yksi kerrallaan kuulostaen suunnattoman vaikeilta, melkein pakotetuilta. Hermione nosti katseensa ja tuijotti poikaa hämmästyneenä.
“Annanko minä sinulle anteeksi mitä?”
Tom hymyili kapeaa, kuivaa hymyä. “Minä olen kuulemma tehnyt sinun elämästäsi sietämätöntä… kuinka kauan se oli… saamarin pitkään… Tappanut sinun ystäviäsi - “
Hermione ei voinut sille mitään. Hän nousi seisomaan sängyltä ja käveli Tomin eteen, mutta jokin esti häntä koskemasta poikaan. “Tom, minä… en minä… syytä sinua. Minä en voi kuvitella sinua Voldemortiksi. Minä kyllä tiedän, että te olette periaatteessa sama ihminen, mutta minä… en voi uskoa sitä.” Hänen äänensä aleni kuiskaukseksi, melkein huokaukseksi. “Ja ehkä sinusta ei koskaan tullutkaan häntä.”
Tom ei näyttänyt aivan uskovan häntä, mutta hymyili hänelle varovasti. “Selvä. Ja sinä saat anteeksi, että yritit tappaa minut.”
“Saanko? Se oli kyllä itsepuolustusta - “
“Ei vitsejä nyt, ole kiltti”, Tom sanoi väsyneellä äänellä. “Minun pitää… ajatella.”
“Mitä?” Hermione kysyi vaistomaisesti. “Kuule, minun piti sanoa… minä tajuan kyllä, jos sinä et halua enää tämän jälkeen olla tekemisissä minun kanssani, mutta minä… toivon että voisit. Pahus, minä en tajua, mitä tekisin ilman sinua.”
Häneltä pääsi yllättynyt äännähdys, kun Tomin kämmenet äkkiä olivat hänen olkapäillään. Poika veti hänet varovaisesti lähemmäs, melkein kuin posliininuken, joka olisi voinut särkyä hetkellä millä hyvänsä. Hermione sulki silmänsä, kun pojan huulet tavoittivat hänen hiusrajansa.
“Enkä minä ilman - mitä nyt?”
Hermionen silmät rävähtivät auki, hän avasi suunsa vastatakseen, mutta ei saanut ulos sanaakaan. Hän ehti nähdä Tomin tummanharmaiden silmien tuijottavan häntä sadasosahetken verran, sitten Tom katosi hänen näköpiiristään niin kuin ilma tai usva olisi nielaissut hänet… pojan kädet katosivat hänen olkapäiltään, toisen ihmisen lämpö haihtui… hän yritti katsella ympärilleen, mutta makuusali näytti hämärtyvän, sen seinät olivat silkkaa sohjoa, ja hänen tajuntansakin alkoi hämärtyä… hän yritti pitää silmänsä auki ja olla antamatta periksi, mutta pian tajuttomuus kävi hänen ylitseen, ja hän tunsi jalkojensa pettävän.
“Hermione?”
Hänen päätään särki. Hemmetti, että sitä särki. Jos hän jotakin kaipasi yhdeksänkymmentäluvulta, niin kunnon päänsärkytabletteja -
“Hermione? Älä väitä minulle, ettet sinä ole tajuissasi - “
Hermione rypisti otsaansa. Ääni kuulosti kauhean tutulta, ja kauhean sinnikkäältä. Hän olisi aivan hyvin voinut vielä nukkua, jos vain olisi ollut jossain pehmeämmässä paikassa…
Missä hän itse asiassa oli? Voi hyvä Merlin, jos hän ikinä oli maannut jossain näin kovalla, hän kyllä oli unohtanut sen täysin -
“Hermione!” Ääni alkoi olla levoton. “Jos sinä et kohta herää, minä lyön sinua!”
Lyön sinua? Ääni alkoi käydä selvästi aggressiiviseksi. Hermione yritti sulkea päänsärkyä kauemmas ja miettiä. Ääni kuulosti vähän joltain tutulta, ehkä Tomilta -
Hänen silmänsä räpsähtivät auki. Hän näki Tomin hahmon kumartuneen viereensä, mutta pojan ääriviivat olivat hieman sekavat.
“Tom?”
“Merlinille kiitos!” poika puuskahti. “Hitto, minä kuvittelin, ettet sinä aikonut ikinä herätä! Me olemme olleet jo viisi minuuttia täällä… jossain…”
Hermione räpytteli silmiään kiivaasti ja yritti nähdä. Kyllä, he olivat selvästi jossain. Hän kohottautui varovasti istumaan ja huomasi ilokseen, ettei hänen jäseniään särkenyt läheskään yhtä paljon kuin päätä, vaikka hän oli selvästi maannut asfaltilla jonkin aikaa -
Hetkinen! Oliko hän maannut asfaltilla?
Hän näki Tomin huolestuneen ilmeen suunsa loksahtaessa auki, mutta hän ei kerta kaikkiaan voinut sille mitään. Hänen ympärillään oli vaaleita, rapattuja rakennuksia, muutama metallinen jätteenkeräysastia… hän ja Tom istuivat ilmeisesti jalkakäytävällä, ja jostain heidän alapuoleltaan kuului viemärin tuttu ääni. Hymy alkoi hitaasti nousta Hermionen kasvoille samalla, kun hän yhä räpytteli epäuskoisena silmiään tietämättä, mitä hänen tarkalleen olisi pitänyt ajatella.
Hän vilkaisi taakseen ja varovasti hymy leveni. Siellä, muutaman kymmenen metrin päässä, pieni katu, jolla he parhaillaan olivat, vaihtui isompaan. Ohiajavan linja-auton kyljessä oli Maybellinen mainos.
Hermione virnisti päänsärystä huolimatta. “Tervetuloa yhdeksänkymmentäluvulle, Tom Riddle.”
*
A/N: Ja niin kuin ylempänä sanoin, tähän ficciin on siis tulossa vielä yksi osa sekä epilogi.
