Granaattiomena (Hermione/Tom, K-11, romance) VALMIS 9.9.

[emmöö]

Nyt tulee lyhyin kommentti aikoihin, mutta ei voi mitään.
Tämä luku oli mielestäni aika lyhyt, ainakin jos vertaa muihin lukuihin.
 Minä odotan vain jatkoa, jatkoa, jatkoa, toivottavasti kohta tulee taas. Ei se haittaa että niitä tulee paljon.. Kunhan saadaan nauttia tädtä, tämä on iki-ihana, yksi lemppareistani.. (:
 Luku oli ihana, tietysti kaikki oli taas kohdallaan, jne. Tom oli suloinen, ja Hermione otti itseään niskasta kiinni. Hyvähyvä. Tom osoitti jälleen pitävänsä Hermionesta. Ihanaa.. (:
 Jatkoooooo!
>emmöö

[Lallu]

Hermione yritti nähdä pojan paikalla Voldemortin, mutta ei pystynyt. Hän näki vain Tom Riddlen nojaamassa aavistuksen verran häntä itseään kohti tummassa paidassaan, muutama ylin nappi avoinna, hiukset hieman sotkuisina ja silmissä katse, johon oli sekoittunut uteliaisuuden lisäksi jotain muuta.
Hermione nielaisi. “En usko.”

Harvoin tulee semmonen olo, ettei ficciä saisi jättää kesken juuri kyseisessä kohdassa, mutta tämän kanssa tuli semmonen. Tuli semmonen "nööööyyyy! mä haluan lukea lisää!"-olo.  

Tässä osassa oli aika paljon dialogia, mutta se oli mun mielestä hyvä juttu, koska tuo Hermionen luihuiskaveri (kuka se nyt niistä taas olikaan... o_O) oli jees, kun se kyseli Tomista Hermionelta. Ja tähän samaan syssyyn vielä sanon tuosta Hermionen ja Tomin keskustelusta. Se oli jotenkin tosi luonteva ja hyvä, että Hermione kyseli tuosta pimeästä taikuudesta. Miks mulla olis semmonen mielikuva, että Tom hallitsi ton lukitiliksen, okklumeuksen(mikälienee) jo kouluaikoina? No nyt meni ohi aiheen... Mutta siis kiitoooos ja seuraavaa osaa odottelen innoissani.

LaLuna

[wiltzu]

kiltti, pliis, kirjota pian jatkoa, sekoan muuten
tä ficci on ihan liian hyvä <3

[emmöö]

Ärr.. Laita jo sitä jatkoaah!! Täällä seotaan! Kukaan muukaan ei laita, ja hyviä parituksia ei ole!
Miksei täällä voida järjestää ficcejä parituksittain?! murrrräyh..
 Joo, minä kommaentoin uusinta lukua kyllä, mutta oli pakko tulla vähän purkamaan tunteita, etten hajota konetta.. (:
 Rakastan kuitenkin tätä ficciä..
Grrrr..
>emppöh

[Sueño]

Sait uuden lukijan, ystävä hyvä. Ensimmäisenä tähän ficin kun näin, nimi veti puoleensa. Sitten katsoin tuota paritusta ja suustani pääsi 'oih' ääni. Ja sitten kun katsoin kirjoittajaa, sydämeni suli jo täysin. Sinä kun omistat mielestäni todella paljon kirjoittamisen lahjoja, olen lukenut tarinoitasi ennenkin, mutta olen ollut laiska kommentoimaan. Nyt otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja kommentoin. Edistystä, kai. En voi taata, että tästä tulee hehtaari tai täyttä asiaa oleva kommentti. Yritän saada hyvää palautetta, rakentavaa sellaista... Mutta, en voi taata mitään erikoista.

Tuo nimi muuten oli hienosti keksitty. Granaattiomena. Se veti minua heti puoleensa, kuten äsken sanoin. Prologi, se taisteluosuus... Se oli hyvin kirjoitettu. Harva saa noin hyvin kirjoitettua taistelukohtauksia, koska ne ovat oikeastaan aika hankalia. Miten saada joku taistelu kirjoitettua, että se ei vaikuta jotenkin typerältä? En tiedä, sinä näköjään tiedät. Onnea. Minäkin haluaisin. Pitää vain harjoitella. Yleensä en pidä kamalasti kaikista taistelukohtauksista, mutta tuossa oli sitä jotain. Kunnon tunnelmaa. Tunteita välittyi hyvin. Saa nähdä, tuleeko tässä sellainen klisee, että Hermione pelastaa jotenkin Harryn. Saa nähdä. Mutta... Eikö ne kliseet ole joskus todella mukavia? Ja kuka tietää, mitä sinun mielessäsi liikui, kun tätä tarinaa kirjoitit.  

Rakastan Hermione x Tom paritusta ylikaiken. Ja on ihanaa lukea siitä kirjoitettua ficciä. Tämä tarina... Se on jotain niin ihanaa. On kutkuttavaa lukea Hermionen ja Tomin keskusteluja. Tom on niin salaperäinen. Ei ehkä sellainen kuin kuvittelin, mutta... Jotenkin tuo Tom on myös oikeastaan yksi vaihtoehdoista, millainen hän oikeastaan varmaan saattoi olla nuorena. Tuollainen piiloutuja, joka osaa kadota, jos niin haluaa. Maagista. Tässä alkaa miettimään jo, että ovatko he lopussa yhdessä, vai eivät. Jännittää jo. Minä kyllä todellakin tulen lukemaan tämän ihan loppuun asti. Ja salaa uneksin ja mietin, että miten tämä loppuu. Minä elän fantasia maailmassa ja kliseiden maailmassa, että odotan tälle onnellista loppua. Mutta... Ei niitä aina tarvitse. o/ Kunhan se loppu vain sopii tähän tarinaan.

On myös erikoista, koska käytät hänestä sukunimeä Riddle, aitoa alkuperäistä nimeä, etkä Valedroa, suomennettua. Oikeastaan, minä myös pidän Riddlestä enemmän. Ei niitä nimiä olisi oikeastaan tarvinnut mielestäni ehkä alkaa suomentamaan niihin kirjoihin.
Tämä etenee mielestäni ihan hyvää tahtia. Ei liian lujaa, eikä liian nopeaa... Mutta, en voi olla myöntämättä, että tässä toivoisi nopeampaa tahtia, jotta tietäisi, mitä tulee tapahtumaan. Se on kärsimättömän ihmisen huono puoli. Toivon, että saat tänne laitettua niitä uusia lukuja pian.

Jätit tuon viimeisen luvun hienoon kohtaan. Se sopi todella hyvin tuohon. Ytimekäs lopetus luvulle. Täydellinen... Minun suustani kuuluu vain tänään ylistystä. Olen varmaan vain niin haltioitunut. Tiedän, että jotkut pitää myös hiukan siitä negatiivisestä palautteesta... Mutta, minä en taida saada sitä tänään aikaan. Olen pahoillani. Ja tämä ei taida olla edes rakentavaa palautetta. Ylistystä vain... Saat nyt kuitenkin kestää sitä. o/

Lempikohtiani:

“Eikö kuolema olekin ruma? Se vain vie kaiken, mitä olet saanut aikaan, ja yhtäkkiä kaikki on ollut turhaa.”

Miksi tämä saa minut miettimään kaikkea suuria asioita? Niin hyvä kysymys Tomilta. Tuo asia sopii hyvin Tomin päähän. Nostan sinulle hattua siitä.

"Meidän täytyy kai vain yrittää. Joku toinen jatkaa aina - “
“Entä jos ei ole ketään toista? Jos olet vain sinä, eikä kukaan tule edes kaipaamaan sinua? Jos toiset vain ovat hyvillään, kun sinä kuolet?"

... Aaw... Tom on yksinäinen, tämä mielestäni viestittää sitä aivan selvästi. Tomin isä ei halunnut tätä ja äiti kuoli heti synnytyksessä... Niin jotenkin surullinen ja kaunis kohta. Tykkään.

No, nyt jätän tämän kommenttini tähän näin. Olisin voinut ylistää vielä vaikka mitä, mutta... Olen laiska. Toivottavasti sait jotain irti ja laitat uuden luvun tänne pian.

- Sueño, tyttö joka... Ylistää kaiken maasta taivaaseen.

[lurikko]

A/N: Kiitoksia kauheasti jokaisesta kommentista!

coma-white, Tomin ajatuksia tosiaan ei ole kauheasti selvinnyt. Voi apua, en edes uskalla kuvitella, kuinka paljon vaikeampaa tämän ficin kirjoittaminen olisi ollut, jos olisin kirjoittanut myös Tomin näkökannalta; hänestä kirjoittaminen on ihan riittävän vaikeaa jo Hermionen silmien kautta *naur* Mutta toivottavasti Tomin ajatuksia selviää vielä ennen loppua!

Nettis, olet ihan oikeassa siinä, että hyviä taistelukohtauksia tapaa harvoin, eikä varmasti ainakaan minun ficeistäni *naur* Ne ovat oikeastaan Potter-fandomissa yksi haastavimmista jutuista. Niitä on oikeastaan pakko kirjoittaa, jos yhtään enemmän ficcaa, mutta taikasauvojen heilutteluineen ne tuntuvat aina vähän absurdeilta. Minäkin olen pohtinut, osaisiko Tom lukitilusta, mutta veikkaan, että ainakin (tämän ficin pehmo-)Tom lähinnä on hyvä tulkitsemaan ihmisiä ja näkemään ihmisten läpi ihan muilla kuin taikakeinoilla. Tomin ajatteleminen Riddlenä oli periaatteessa harkittua, mutta oli kai lähinnä kertovinaan siitä, että vaikka Hermione pitkin hampain tunnusti olevansa ihastunut, hän ei silti osannut heti suhtautua Tomiin luontevasti. Ja lisäksi minä olin niin tottunut kirjoittamaan pojasta Riddlenä, että Tom kuulosti ahdistavan läheiseltä!

emmöö, lukujen pitäisi kyllä olla suurin piirtein saman pituisia; minulla on kirjoittaessani ikään kuin vakiopituus jota en anna itseni alittaa, mutta olen kyllä saattanut jonkun kerran repsahtaa *naur* Tämäkään luku ei taida olla erityisen pitkä, mutta kyllä niitä pitempiäkin lukuja vielä tulee!

LaLuna, oi, minä olen vain hyvilläni, jos olisit jaksanut lukea lisää vielä sen kohdan jälkeen, johon tuo viime kohta loppui ^^ Ja on kyllä hyvinkin mahdollista, että Tom osasi lukitilusta jo kouluaikoinaan, mutta tässä ficissä sitä mahdollisuutta ei kyllä ole otettu ilmeisesti huomioon. Äh, joskus vielä haluan kirjoittaa ficin nuoresta Tomista, jolle laitan kaikki ne ilkeät ja tummasävyiset ja negatiiviset ominaisuudet, jotka tältä Tomilta jäivät puuttumaan!

wiltzu, kiitoksia kommentista, jatkoa tulee nyt... ^^

Sueño, kiitos! Olen kauhean iloinen, että taistelukohtaus vaikutti sinusta kohtalaisen onnistuneelta; ne ovat minunkin mielestäni tosi vaikeita kirjoittaa, ja Potter-fandomista kirjoittaessa niitä ei kyllä voi vältelläkään... Minulla on aina niitä kirjoittaessa vähän sellainen fiilis, että kirjoitan vain ihan samalla tavalla "- ja hän veti sauvansa esin - " " - tumma valoryöppy osui häneen - " ja muuta kliseistä mutta vähän välttämätöntä. Ja muuten, minä olen kirjoittanut tämän ficin jo loppuun saakka omalle koneelleni, mutta kun nyt mietiskelit tuota ovatko Hermione ja Tom vielä lopussakin yhdessä, en suoraan sanottuna ole aivan varma!

*

10. luku

Hermione tiesi alusta alkaen, että se oli painajainen, mutta vaikka hän yritti saada itseään hereille, hän ei onnistunut. Hän makasi jonkinlaisessa mudassa, mutta sen tarkemmin hän ei nähnyt - hänen silmänsä olivat jotenkin sumeat. Kivun hän tunnisti ja mietti unen läpi, mistä ihmeestä se johtui, ja kuinka unessa saattoi tuntea niin terävää, todellista kipua.
 Hän näki sumeita hahmoja ympärillään, kuuli huutoja ja kirkaisuja… nainen jossain kaukana huusi kuin olisi ollut kuolemassa… Hermione yritti sulkea korvansa huudoilta, muistuttaa vain uneksivansa. Mitään tästä ei tapahtunut oikeasti. Hän oli omassa sängyssään, hän ei ollut täällä, hän ei maannut mahallaan mudassa, hänen ruumiinsa ei tuntunut niin liikkumattomalta ja hyödyttömältä -
 Salama iski taivaalta lähelle maata. Hermione ehti tuskin säikähtää sitä, ennen kuin sen valo oli kirkastanut koko ympäristön hetkeksi. Salama häipyi, mutta Hermione tajusi näkevänsä paremmin… paljon paremmin… ja pienen mäen päällä aivan hänen lähellään seisovat hahmot kiinnittävät hänen huomionsa.
 Toinen oli Harry. Hermione räpäytti silmiään; nekin tuntuivat kankeilta ja kuolleilta. Kyllä, se oli Harry. Hän ehti tuskin tunnistaa pojan, kun hän kuuli jo kuin paksun sumun läpi huudon, ja poika putosi maahan polvilleen, taittui kivusta kaksinkerroin ja huusi uudestaan.
 Hermione seurasi sivustakatsojana, kuinka lordi Voldemortin tumma hahmo kumartui Harryn yläpuolelle ja iski poikaa kerta toisensa jälkeen, ja koko ajan hänen mielessään vahvistui tunne, että hän oli nähnyt tuon kaiken ennenkin. Hän oli maannut tässä mudassa, hän oli seurannut Harryn toivottomia yrityksiä, hän oli nähnyt, miten Voldemort ensin potkaisi poikaa kylkeen ja sitten kylmän naurun säestämänä nosti sauvansa viimeiseen iskuun.
 Hän näki Harryn valahtavan elottomana, verisenä myttynä maahan, mutta suru ja epätoivo, jotka hyökyivät hänen ylitseen, eivät olleet aivan kirkkaat vaan tulivat kuin paksun verhon takaa. Mieli tyhjänä Hermione seurasi, miten hän itse upotti kätensä mutaan ja kohottautui parempaan asentoon… vihlova kipu iski hänen lävitseen, mutta sekin oli jotenkin vaimentunutta, kuin hän olisi kyllä tuntenut sen, mutta ei olisi ollut aivan läsnä. Hän tajusi kurottavansa kohti taikasauvaa, joka oli lennähtänyt Harryn kädestä aivan hänen viereensä, sumeasti hän tunsi vihlovien sormiensa puristuvan sen ympärille…
“AVADA KEDAVRA!”
Se oli hänen äänensä, joka huusi, hänen oma äänensä, mutta hän itse seisoi vaiti katselemassa sivussa, miten Voldemort kuuli hänen äänensä, nosti oman sauvansa puolustukseen, mutta säteet törmäsivät toisiinsa, muodostivat jonkinlaisen valopatsaan… se kipinöi ympäriinsä, hänen olisi ehkä pitänyt lähteä karkuun, mutta hän ei tajunnut, hän ei osannut, hän ei voinut… hän seisoi sivussa ja katseli, miten hänen ruumiinsa tippui takaisin mustaan, kuraiseen maahan ja valo imaisi hänet mukaansa -

Kylmä ilma kulki Hermionen keuhkojen läpi pistävänä, mutta lohdullisen todellisena. Hän puristi kätensä kiinni sänkynsä laitoihin niin kovaa, että sormia särki, painoi päänsä kiinni polviin ja yritti lopettaa vapisemisen. Se oli vain unta, se oli vain unta -
 Paitsi ettei se ollut. Kun vapina alkoi loppua ja hänen alkoi tulla kylmä avoimen ikkunan puhaltaessa tuulta sisään, hän tajusi pikkuhiljaa, että unessa hän oli ollut oikeassa - hän oli nähnyt tuon kaiken aiemminkin. Se oli ollut viimeisessä taistelussa ennen hänen sinkoutumistaan vahingossa väärään aikaan. Hänet oli tainnutettu ja herätessään hän oli nähnyt Voldemortin ja Harryn taistelevan mäellä, mutta sitä hän ei ollut enää muistanut. Kuinka hän oli saattanut unohtaa? Oliko hän saanut iskun päähänsä?
 Hermione nousi sängystään ja käveli avoimen ikkunan luo. Hänen jalkansa tuntuivat vieläkin vapisevilta ja toinen nilkka oli kummallisella tavalla kipeä. Hän väänsi ikkunan auki, vaikka jäätävä joulukuun tuuli pisti urheasti vastaan. Vasta kun ikkuna oli säpissä ja hän oli palaamassa sänkyynsä, koko kylmä totuus iski häntä vastaan.
 Harry oli kuollut.
 He olivat hävinneet. Kilta oli hävinnyt. He olivat taistelleet, Harry ja Voldemort olivat kohdanneet toisensa ja taistelleet toisiaan vastaan, ja lopulta Voldemort oli ollut vahvempi. Hermione tunsi itsensä täysin tyhjäksi. Hän muisti elävästi Harryn huudot, viimeisen kerran, kun poika oli yrittänyt heittää kirouksen kohti Voldemortia, mutta oli ollut jo aivan liian heikko, liian satutettu, Voldemort oli väistänyt kirouksen helposti. Hän muisti kylmässä maassa maanneen verisen ruumiin, joka oli ollut hänen ystävänsä… heidän kaikkien ainoa toivonsa…
 Mitä hän enää kuvitteli tekevänsä? Miksi hänen pitäisi päästä takaisin omaan aikaansa? Kuolonsyöjät olivat luultavasti tappaneet koko killan, siellä ei enää ollut ketään häntä varten. Hän voisi yhtä hyvin tyytyä kohtaloonsa, viedä ajankääntökirjat kirjastoon ja unohtaa ne seitsemäntoista vuotta elämästään, jolloin oli ollut jossain muualla. Hän voisi -
 Hänen vanhempansa olivat yhä siellä.
 Kuinka hän oli saattanut unohtaa heidät? Hänen vanhempansa olivat edelleen elossa, heihin taikamaailman sota ei ollut vielä luultavasti ylettänyt. Mutta mitä sitten, kun Voldemort todella olisi vallassa? Antaisiko hän jästien olla rauhassa? Hermionelta pääsi kyyninen naurahdus. Ja entä jos Voldemort ottaisi selville kaikki killassa toimineet ja heidän perheensä ja tappaisikin hänen vanhempansa, kun hän itse nyt oli tavoittamattomissa? Hän ei voinut antaa sen tapahtua!
 Cornelia kääntyi sängyssään, mutta ei herännyt. Hermione istuutui sängylleen ja tukahdutti halun painaa kasvonsa käsiinsä ja jäädä siihen. Hänen oli pakko päästä takaisin. Vaikka koko kilta olisi mennyt ja taikamaailma olisi tuhon oma, hän voisi sentään viedä vanhempansa pois Englannista, jonnekin, jonne Voldemortin valta ei ylettäisi. Oliko sellaista paikkaa? Jos oli, hän etsisi sen.
 Mutta miten hän pääsisi takaisin? Hän ei edelleen -
 Hetkinen. Nyt hän tiesi, kuinka ajankääntö oli tapahtunut.
 Hermione puki nopeasti ylleen ja lähti makuusalista, ennen kuin kello ehti lyödä aamuviittä.

Dumbledoren kasvot pysyivät vakavina, mutta silmiin nousi helpottunut katse. “Todella? Muistisi on siis palannut?”
“Tavallaan”, Hermione sanoi siirrellen jalkojaan hermostuneena. “Minä näin ikään kuin unen, mutta olen aivan varma, että tapahtumat olivat todellisia. Muistatko, kun kerroin, miten menetin taistelussa tajuntani, enkä enää muistanut mitään sen jälkeisistä tapahtumista?”
 Dumbledore nyökkäsi lyhyesti. Hermione jatkoi: “Minä heräsin vielä siellä. Minä… en oikein voi kertoa tarkasti, mutta kaksi ihmistä taistelivat. Toinen tappoi toisen - “ hänen oli pakko vetää syvään henkeä “ - ja minä raivostuin. Kuolleen ihmisen taikasauva oli lennähtänyt eteeni, joten tartuin siihen ja tähtäsin sitä toista, minä… yritin tappaa hänet. Hän torjui, mutta sauvat yhdistyivät, ja syntyi jonkinlainen valopatsas.”
Dumbledore tuijotti häntä tarkasti ja herkeämättä.
“Ja siihen minun tajuntani loppuu”, Hermione lopetti lähes hengästyneenä.
“Tämä ihminen… jonka sinä yritit tappaa”, Dumbledore sanoi rauhallisesti, mutta Hermione ei voinut olla hätkähtämättä viimeisen sanan kohdalla. “Voitko kertoa minulle mitään hänestä?”
“En usko”, Hermione sanoi varovaisesti ajatellen Tom Riddleä, joka luultavasti samaan aikaan oli heräämässä ja lähtemässä aamupalalle. “Tuota, minä olen miettinyt… enkö minä sotke täällä ollessani kohtuuttoman paljon tulevaisuutta? Minä olen ollut täällä yli kuukauden. Vaikka olen ollut kuinka varovainen, olen ihan varmasti vaikuttanut johonkin.”
Dumbledoren katse harhaili hetken muodonmuutosten luokan seinillä, ennen kuin se palasi takaisin Hermioneen. Hetken professori näytti vanhemmalta, mutta sitten tämän kasvot kääntyivät varovaiseen, huolelliseen hymyyn, ja Hermione tajusi taas kipeästi, ettei tämä ollut sama Dumbledore, johon hän oli tottunut luottamaan. Tämä Dumbledore ei ollut elänyt ensimmäistä sotaa Voldemortia vastaan, tältä Dumbledorelta puuttui neljäkymmentä vuotta aikaa hankkia niitä tietoja, joita Hermionen tuntemalla oli ollut -
“Minä en tiedä kovin paljon aikamatkustuksesta”, Dumbledore sanoi hitaasti, “enkä varsinkaan tämänlaatuisesta. Sinun tapauksesi on hyvin harvinainen ja mitä luultavimmin ainutlaatuinen, Hermione. Mutta tiedän sen, että kaikki ajankäännöt eivät ole samanlaisia kuin ne, joita tehdään ajankääntimillä muutamaksi tunniksi kerrallaan. Kenties sinä muutat toimillasi tulevaisuutta, kenties et. Tämä kuulostaa varmasti epäuskottavalta, mutta historia saattaa korjata itseään sitä mukaa, kun sinä muutat sitä.”
“Eli minä voisin periaatteessa kertoa sinulle kaiken, mitä tiedän?”
“Älä kerro”, Dumbledore sanoi heti silmissään tarkka katse. “Jotenkin minä olen ymmärtänyt, että sinun tietosi olisivat hyvin vaarallisia väärissä käsissä.”
“Mutta sinä - “
“Minä en tiedä, millainen olen ollut niinä aikoina, joina sinä olet minut epäilemättä tuntenut - “ lyhyt hymy käväisi Dumbledoren kasvoilla, “ - mutta nyt minä olen vain ihminen. Ja jos sinä kertoisit minulle tulevaisuudesta jotain sellaista, jonka uskoisin voivani toimillani estää, minä luultavasti yrittäisin.”
“Mutta eikö se - “
“Kukaan ei voi tietää, mitä tapahtuisi. Tulevaisuuden kanssa ei voi leikkiä, Hermione, eikä menneisyyden. Sinun on parasta yrittää vain vaikuttaa ympärilläsi olevaan maailmaan mahdollisimman vähän.”
“Mutta entä - “ Hermione veti raskaasti henkeä, “entä jos minä… yrittäisin vaikuttaa ihmiseen? Jos tietäisin, millainen hänestä tulee, ja yrittäisin saada hänestä esille jonkun toisen puolen?”
“Sinä yrittäisit estää tulevaisuutta tapahtumasta”, Dumbledore sanoi äänellä, joka oli lempeä mutta vakaa. “Mutta tulevaisuus on jo tapahtunut, Hermione, sinä olet tullut sieltä. Entä jos saisit huomata, että sinua ei ole olemassa? Silloin sinua ei olisi olemassa täälläkään. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuisi.”
“Entä jos minä teen jotain tuollaista vahingossa?” Hermione henkäisi.
Dumbledore pudisteli hitaasti päätään. “Sille sinä et voi mitään. Seuraa vaistoasi ja yritä välttää ongelmia, siinä on kaikki, mitä voit tehdä.” Professori piti pienen tauon ja katsoi ulos ikkunasta. Hermione näki, että aurinko oli nousemassa. “Siitä hetkestä, jolloin sinä tulit tänne… onko sinulla itselläsi aavistusta, minkä takia ajankääntö olisi voinut tapahtua?”
Hermione pudisteli päätään.
Dumbledore huokaisi raskaasti. “No niin, minusta tuntuu, etten voi auttaa sinua tällä kertaa enempää. Teen parhaani, yritän tutkia asiaa, mutta koska et voi kertoa minulle yhtään enempää, minun osani taitaa olla aika toivoton. Varmaa on ainakin se, että tuo toinen henkilö liittyy olennaisesti sinun tänne tuloosi.”
Hermione liikahti hermostuneesti penkillään. Dumbledoren katse palasi häneen seiniltä, joissa se oli taas vieraillut, ja vastatessaan professoriin vakavaan katseeseen Hermione melkein kuvitteli hetken, että tämä tiesi kuin tiesikin enemmän kuin sanoi.
“Ja saattaa olla, että sinä tarvitset tuota henkilöä myös päästäksesi täältä pois.”

Hermione istui katselemassa rohkelikkojen ja luihuisten välistä huispausottelua ja tunsi olonsa ennen kaikkea epätodelliseksi. Luihuisen vihreä ja hopea ympäröivät häntä joka puolelta, ja hänen omassa kaulassaan oli vihreähopeinen kaulaliina. Jos hän olisi muutamaa kuukautta aiemmin tiennyt, missä sillä hetkellä oli, hän olisi väittänyt sen olevan mahdotonta.
 Hermione naurahti itsekseen. Hän olisi väittänyt monen muunkin asian olevan mahdotonta, luihuisten joukoissa istuminen oli pienin hänen ongelmistaan. Juuri nyt hän ei edes jaksanut kiinnittää huomiota huispaajiin, jotka lensivät taivaalla ja huutelivat toisilleen kesken pelin niin, että tuomarina toimiva matami Harvaskanto, joka opetti ensiluokkalaisille lentämistä, joutui vähän väliä antamaan varoituksia kielenkäytöstä.
 Ajatukset pyörivät Hermionen päässä sekavana sotkuna, josta hän ei saanut minkäänlaista otetta. Hän oli yrittänyt tappaa Voldemortin ja päätynyt siksi tänne, ja nyt hän Dumbledoren mukaan saattoi tarvita samaa henkilöä päästäkseen takaisin omaan aikaansa. Mutta oliko Tom Riddle edes sama henkilö kuin se Voldemort, jonka hän oli tuntenut? Hän tajusi pelottavan selvästi, kuinka vaikea hänen oli ajatella Tomia pimeyden lordina.
 Mutta tuntui hänestä miltä hyvänsä, Tom Riddle ja lordi Voldemort olivat sama ihminen, ja hänen olisi parasta muistaa se. Jotenkin Tom liittyi hänen kotiin pääsyynsä, mutta miten? Entä jos hänen pitäisi tappaa Tom päästäkseen pois? Siihen hän ei pystyisi. Hän oli ehkä kerran yrittänyt tappaa Voldemortin, mutta se oli tapahtunut Harryn kuoleman jälkeisessä raivossa ja epätoivossa. Hän ei ikinä kykenisi harkittuun murhaan. Eikä hän voisi murhata ihmistä, josta välitti niin paljon kuin Tomista -
 Jos hän olisi joutunut tappamaan Tomin neljäkymmentäluvulla, eikö se olisi tarkoittanut, ettei lordi Voldemortia olisi hänen aikanaan enää ollut olemassa? Helpotus kävi Hermionen lävitse: Tomin tappaminen ei selvästi kuulunut pelin sääntöihin. Hänen pitäisi keksiä jotain muuta.
 Hän yritti miettiä, mutta se tuntui täysin toivottomalta. Hän ei yksinkertaisesti tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. No, aina hän voisi hakea taas kaikki kirjat kirjastosta ja selata ne uudestaan, nyt vähän viisaampana sen suhteen, miten hänen ajankääntönsä oli tapahtunut. Ja ehkä hän jossain vaiheessa tajuaisi, mitä hänen pitäisi tehdä, tai Dumbledore tajuaisi, tai -
 Hänen ajatuksensa keskeytyivät tehokkaasti, kun tuttu nimi tunkeutui hänen tajuntaansa.
 “ - Riddlessä on kyllä jotain omituista”, joku mutisi parhaillaan vaimealla äänellä hänen takanaan. “Se poika on… kummallinen. Minä tiedän kyllä, että hän on puoliverinen, mutta hän ei käyttäydy sillä tavalla - “
“Tiedän”, sanoi poika, jonka Hermione tunnisti heti Thomas Averyksi. “Välillä minusta tuntuu, että hänestä voi tulla mitä vain. Hän on jo seitsemäntoistavuotiaana tuollainen, saa kenet tahansa uskomaan itseään.”
“Onko totta, että hän on murhannut jonkun?” Kysymys lausuttiin niin hiljaa, että Hermione tuskin kuuli sitä kaiken melun ja hurrauksen läpi. Luihuisten joukkue oli kai juuri saanut kaadon maaliin.
Thomas kuului yskivän. “Pää kiinni, Wilkins. Jos sinä haluat tietää jotain Riddlestä, saat kysyä häneltä itseltään.”
“Minä olen yrittänyt.” Wilkinsin ääni oli katkera. “Hän vain katsoo minun ohitseni. Ihan kuin olisi jotenkin parempi, saakelin puoliverinen.”
“Ehkä hän ei halua kaikkia lähipiiriinsä”, Thomas kuiskasi äänellä, josta selvästi kuuli, että hän oli ajatuksesta vain mielissään.
Sitten Thomas jatkoi huispauksesta. Hermionen mielenkiinto romahti saman tien, mutta hän ei enää jaksanut edes teeskennellä kiinnittävänsä huomiota myöskään otteluun. Hän odotti hetken, etteivät hänen takanaan istuvat pojat osaisi yhdistää hänen lähtöään keskusteluunsa, kömpi sitten seisomaan ja pujotteli varovasti ihmisjoukon välistä pois katsomosta. Maan tasalle päästyään hän vilkaisi vielä kerran taakseen - rohkelikko johti nyt nipin napin ja luihuisten katsomo kuulosti raivoissaan sihisevältä käärmeeltä - ja lähti kävelemään kohti linnaa.

Kaksi päivää joulutanssiaisten jälkeen Tylypahka tyhjentyi niistä oppilaista, jotka halusivat mennä jouluksi kotiinsa. Hermione istui seuraamassa, kuinka Minerva pakkasi omaa matka-arkkuaan, ja mietti, kuinka kummallista olikaan olla taas samassa makuusalissa kuin niin monet kerrat aiemminkin. Rohkelikkotornissa mikään ei ollut muuttunut. Oleskeluhuone oli täysin samanlainen kuin ennenkin, ja ylhäällä seitsemännen luokan tyttöjen makuusalissa kaikki oli samoin kuin ennenkin. Jopa sängyt olivat samoissa paikoissa. Minerva nukkui siinä sängyssä, joka Hermionen muistoissa kuului Lavender Brownille.
 Myös ennakkoluulot olivat entisellään. Oleskeluhuoneessa olevat rohkelikot olivat katsoneet Minervaa hyvin epäluuloisesti, kun Hermione oli kävellyt tämän jäljessä sisään. No, ainakaan hän itse ei nykyään pitänyt luihuisia aivan yhtä vieraina kuin oli pitänyt omina kouluaikoinaan, vaikka hän saattoikin myöntää, että joissain suhteissa luihuiset ja rohkelikot erosivat toisistaan.
 Minkä ihmeen takia lajitteluhattu sitten laittoi minut nyt luihuiseen?
 Minerva viikkasi parhaillaan paksua tummansinistä neulepaitaa matka-arkkuunsa. Hermione katseli tytön puuhia ja oli iloinen, että hän oli hetkeksi päässyt pakoon omasta makuusalistaan. Kun Cornelia, Mary ja Elisabeth olivat tajunneet, kuinka lähellä joululoma oli, he olivat alkaneet puhua melkein taukoamatta ihmisistä ja paikoista ja tapahtumista, jotka olivat Hermionelle täysin vieraita.
“Itse asiassa - “ oli Cornelia sanonut aiemmin päivällä ja katsellut Hermionea arvioivasti, pää kallellaan, “- sinähän voisit lähteä meille jouluksi, vai mitä?”
“Eikö sinun… miehelläsi olisi jotain sitä vastaan?” Hermione oli tokaissut häkeltyneenä.
“Ainahan isossa talossa voi olla muutama ylimääräinen ihminen”, Cornelia oli ilmoittanut. “Etkä sinä meitä häiritsisi. Sitä paitsi minä haluaisin esitellä sinut aika monelle ihmisille. Uutena vuotena on isot juhlat - “
“Kiitos kauheasti, mutta minä taidan jättää ne väliin.”
“Oletko ihan varma?” Cornelia oli näyttänyt pettyneeltä. “No, jos muutat mielesi…”
Hermione ravisteli päätään itsekseen. Hän oli melko varma, ettei muuttaisi mieltään. Toisaalta Cornelian tuttujen tapaaminen olisi ollut mielenkiintoista - ties vaikka nuo tutut olisivat sisältäneet hänellekin tuttuja henkilöitä Mustan suvusta - mutta jotenkin hänestä tuntui, että “aika moneen ihmiseen” olisi kuulunut myös aika monta sulhasehdokasta.
“Hei Cornelia”, hän oli hetken mielijohteesta tokaissut, “satutko sinä tuntemaan Walburga Mustaa?”
“Pikkuserkku”, Cornelia oli ilmoittanut.
No niin, ainakaan Hermione ei nukkunut samassa makuusalissa Siriuksen isoäidin kanssa.
 Hän siis aikoi viettää joulunsa Tylypahkassa. Se oli luultavasti kaikkein paras vaihtoehto: ehkä täällä ollessaan hän ei tuntisi itseään niin yksinäiseksi ja irtonaiseksi. Ja minne muualle hän olisi mennyt? Isovanhempiensa luokse Lontooseen? Hän olisi voinut ilmoittaa olevansa heidän tyttärentyttärensä, joka syntyisi muutaman kymmenen vuoden päästä. He olisivat varmasti ottaneet hänet innoissaan vastaan!
“Mitä sinä mietit?” Minervan ääni hävitti tehokkaasti hänen mielestään mielikuvan, jossa hän ja hänen samanikäiset isovanhempansa tuijottivat toisiaan.
“Mummolaani”, hän sanoi todenmukaisesti.
“Ai. Missä päin se on?”
“Lähellä Lontoota.”
Minerva nyökkäsi hajamielisesti ja työnsi villapaidan matka-arkkuunsa. “’Mione, sinä olisit voinut tulla meille jouluksi.”
“Kiitos kutsusta, mutta minä jään tänne.”
“Eikö täällä ole yksinäistä?”
“Tuskin erityisen”, Hermione totesi. “Ja suurin osa opettajista jää tänne. Minä voin aina keskustella joulun hengestä Dumbledoren kanssa - “
Minerva vilkaisi häntä niin terävästi, että hän sulki suosiolla suunsa. Hetken ruskeatukkainen tyttö näytti siltä harmaanutturaiselta opettajalta, jonka Hermione oli oppinut tuntemaan.
“Sinä kiusaat minua”, Minerva sanoi tyynesti kiinnittäessään jälleen huomionsa matka-arkkuunsa.
“Anteeksi.”
“Ei se nyt niin paljon häiritse. Kunhan tajuat, että minä tajuan ihan hyvin, mitä sinä noilla huomautuksillasi ajat takaa.”
Hermione hymyili varovaisesti. “Eikö Dumbledore ole vähän liian vanha sinulle?”
“Kyllä minä tiedän pareja, joilla on suurempikin ikäero”, Minerva totesi viileästi, vaikka tytön silmistä näkikin, ettei ajatus hänestä ja Dumbledoresta parina ollut hänelle aivan se ja sama.
“Pidätkö sinä ihan tosissasi hänestä?”
“Jonkun verran.”
“Menisitkö hänen kanssaan naimisiin?”
Minerva naurahti. “Sinä olet ollut liian kauan niiden puhdasveristen luihuisten kanssa, ‘Mione! Minä olen kahdeksantoista, minulla ei ole mikään kiire naimisiin.”
Hermione hymyili takaisin. “Mutta sinä pidät hänestä.”
“Minkä ihmeen takia sinun on jauhettava sitä samaa asiaa?”
Koska minusta on niin kauhean suloista ajatella, että kaksi opettajaani ehkä ovat olleet pari minun tietämättäni -
“Mikä Dumbledoressa on niin erikoista?” Hermione kysyi.
Minerva suoristi selkänsä ja loi huvittuneen katseen häneen. “Mikä Tom Riddlessä on niin erikoista?”
Hermionen suu loksahti auki. Minervan kulmat kohosivat ja tyttö virnisti voitonriemuisesti. Hermione yritti löytää sopivat sanat, muistuttaa, ettei hän missään tapauksessa pitänyt Tomista sillä tavoin kuin Minerva näytti pitävän Dumbledoresta, mutta hän ei löytänyt sanoja.
“Äläkä yhtään yritä”, sanoi Minerva arvaten hänen ajatuksensa. “Minä näin kyllä, miten te tanssitte joulutanssiaisissa. Sinähän suorastaan roikuit hänessä!”
Hermione punastui. “Enkä, minä - “
“Minusta se on ihan okei”, Minerva jatkoi häiriintymättä hänen puolusteluyrityksestään. “Se, että sinä pidät Riddlestä. Siis tietenkin hän on vähän kummallinen, mutta kai hän loppujen lopuksi on ihan hyvä tyyppi - “
“Millä tavalla kummallisena sinä häntä pidät?” Hermione kysyi muistaen keskustelun, jonka Wilkins ja Avery olivat käyneet huispausottelussa.
Minerva näytti mietteliäältä. “En oikeastaan tiedä. Ehkä hän on vähän… hämärä. Ei oikein puhu kauheasti kenellekään, paitsi Averylle ja Lestrangelle. Ja tietenkin opettajille. Kaikki opettajat rakastavat häntä.” Minerva hymyili vinosti. “Sen takia minä olinkin aika yllättynyt, kun hän alkoi puhua sinun kanssasi, kun sinä tulit tänne. Veikkaan, että hän oli yllättynyt itsekin. Se oli aika tavatonta.”
“Ei hän minusta ole kauhean epäpuhelias.”
“Ei sinulle”, Minerva tokaisi. “Ja silti lyön vaikka vetoa, että hän on välillä antanut sinullekin pelkkiä yksisanaisia vastauksia eikä ole suostunut katsomaan sinuun kunnolla.”
Hermione nyökkäsi vastentahtoisesti.
“Sellainen hän yleensä on. Kaikille. Minä en tiedä, mistä hän puhuu Lestrangen ja Averyn kanssa, mutta tuskin nekään mitään varsinaisia ystävien välisiä keskusteluja ovat. Minä voin kyllä kuvitella, että hänellä olisi paljon sanottavaa, jos hän vain puhuisi.”
Hermione hymyili tietämättä oikein itsekään, oliko hänen hymynsä iloinen vai ei. “Niin minäkin.”
“Aika moni tyttö on varmaan sinulle kateellinen, kun olet kietonut hänet pikkusormesi ympärille. Oikeasti, sinä sait Tom Riddlen tanssimaan! Se oli ennenkuulumatonta.”
“Ei hän kauhean hyvin tanssi.”
“Mutta sinulla oli silti hauskaa, vai mitä?”
Hermione myönsi sen. Minerva näytti tyytyväiseltä ja lähti hakemaan kylpyhuoneesta tavaroitaan. Hermione seurasi toisen tytön menoa ja yritti miettiä, mitä hän oli kuullut ensimmäisistä kuolonsyöjistä. Eikö Voldemortilla ollutkin ollut jo kouluaikoina seuraajia, jotka olivat myöhemmin alkaneet nimittää itseään kuolonsyöjiksi? Voisivatko Lestrange ja Avery olla juuri näitä?
“Minerva?” hän kysyi, kun tyttö oli palannut shampoopullo mukanaan.
“No?”
Hermione nielaisi. “Kuule, mitä sinä tekisit, jos olisit ehkä vähän rakastunut ihmiseen, josta et oikeastaan… pidä?”
Minervan kasvot vakavoituivat ja niille nousi mietteliäs ilme. Tyttö istuutui hänen viereensä sängylle ja katsoi häntä tiiviisti. “Puhummeko me nyt Riddlestä?”
“Emme!”
“Eli me puhumme Riddlestä. Miten sinä voit samaan aikaan olla rakastunut ja olla pitämättä - “
“Me emme puhu Riddlestä”, Hermione toisti itsepäisesti ja sulki silmänsä Minervan tietävältä hymyltä. “Enkä minä tarkoittanut sitä ihan noin. Siis jos sinä olisit tavallaan rakastunut ihmiseen, mutta hänessä olisi jotain sellaista, mitä sinä et voi millään sietää? Niin kuin vaikka… vaikka että tietäisit hänestä jotain sellaista, mitä et millään voisi hyväksyä?”
Minervan otsa rypistyi. “Mitä Riddle on tehnyt?”
“Minerva!”
“Hyvä on.” Tyttö nosti kätensä luovutuksen merkkinä. “Ei Riddleä. Eli sinä olet rakastunut mutta siinä tyypissä on jotain sellaista, josta et yhtään pidä?”
Hermione kiemurteli penkillään ja mietti, minkä ihmeen takia oli edes aloittanut keskustelun. “Vähän sinne päin, paitsi en minä, vaan yleisesti - “
“Niin niin”, Minerva mutisi. “Minusta tuntuu, että minä vain yrittäisin miettiä, mikä minulle on tärkeintä. Jos minä pääsisin ylitse siitä, mitä se toinen tyyppi olisi tehnyt, niin ehkä se ei haittaisi.”
“Entä jos sinä tietäisit, ettet voi päästä ylitse?”
Minerva näytti huolestuneelta. “Sitten minä unohtaisin hänet.”
“Jos et voisi unohtaa?”
“Hermione”, Minerva sanoi hitaasti, “sinun on varmaan pakko valita.”
Hermione veti syvään henkeä. “Entä jos minä en voi valita kuin yhdellä tavalla, ja se tapa on auttamatta väärä?”
Minerva taputti häntä olkapäälle. “Ei Riddle voi olla niin paha.”
Hermionen teki mieli nauraa.
“Tai ehkä sinä rakastut johonkin toiseen”, Minerva jatkoi äänellä, josta kuului, että hän yritti selvästi vain piristää. “Tai lähdet takaisin Ranskaan.”
“Minä en tiedä, pääsenkö koskaan lähtemään.”
Minerva katsoi häntä järkyttyneenä. “Mitä?”
Hermione nielaisi vaivalloisesti. “Tai siis, voi olla, että minun vanhempani muuttavat tänne. Siinä tapauksessa minun kannattaa ehkä käydä kouluni loppuun täällä.”
“Huh, tuo kuulosti ensin aika vakavalta”, Minerva puuskahti. “Hei kuule, minun pitää varmaan lähteä. Tuletko saattamaan minut junan luo?”
Hermione tuli. Hän halasi Minervaa, ennen kuin tämä astui junaan, ja ehti miettiä, että jos hän olisi todella kuulunut neljäkymmentäluvulle, heistä kahdesta olisi voinut oikeasti tulla ystävät. Kun hän katseli taivaanrantaan katoavaa junaa, hänet valtasi kummallinen tunne. Aivan kuin hän olisi kuulunut tänne. Aivan kuin hän olisi pelännyt enemmän sitä, että joutuisi palaamaan omaan sekasortoiseen aikaansa ja jättämään kaikki ihmiset, joihin oli täällä jo ehtinyt kiintyä.
 Kun hän kääntyi palatakseen linnaan, hän näki Tom Riddlen pitkän, tumman hahmon kävelevän nopein askelin kohti Tylyahoa.

*

A/N: Unikohta on klisee! Se ärsytti minua jo kirjoittaessani sitä, mutta en keksinyt mitään muuta yhtä luontevaa tapaa kertoa mitä halusin kertoa.

[lostlife]

Ilahduin ja ilostuin, toisaalta masennuin. Ilahduin kun oli ihanaa tekstiä, ilostuin kun oli jatkoa, mutta masennuin kun ei ollut enempää. (melki)Lääkärin (melki)virallisena reseptinä suositellaan lisää jatkoa masennuksen parannukseen. Näinollen pyydämmekin (minä ja minun minäni) teitä jatkamaan kirjoittamistanne.

Paljon inspiraatioita.

[runtti-chan]

Kliseet on kivoja, ja niihin törmää myös joskus tosielämässä. En ymmärrä miksi vihasit unikohtaa, se oli musta aika paljon selventävä juonen kannalta.

Minerva ja Hermy sydän ystäviä, ihana ajatus. Kaikki tarvitsevat kaverin. ^^

Odotin kyllä tähän hieman riddle/Hermyä, mutta tämä olikin parempi jatko. Ei liian siirappimaista, vaan semmonen sopiva.

 

[Nettis]

Ja jälleen kerran sä onnistuit jättämään tän ficin tällaseen jänskään kohtaan =D Nyt kun tämä ei ollut erityisen awwww luku, voisin taas selittää jotain järkevämpää...

Juu. Hermionen ja Minervan ystävyys on hauska juttu, tosin välillä häiritsee mielessä välkkyvä harmaapäinen täti juttelemassa ihastuksista Hermionelle... Se on outo kuva =DD

Hömm.. En mä nyt kyllä keksi tästä oikein mitään sanottavaa, teksti oli jälleen kerran hyvin kirjoitettua eikä tökkinyt lainkaan. Hermionen pohdinnat Tomista ja ne kysymykset Minervalle olivat ihanan söpöjä, naureskelin pitkään varsinkin tälle kohdalle;

Minerva taputti häntä olkapäälle. “Ei Riddle voi olla niin paha.”

Tuo oli kyllä kieltämättä oiva lausahdus tuohon väliin

Niin joo, ja mukavaa myös, että Hermis sai vihdoin tietää, että tarvitsee Tomin apua. Saa nähdä, mitä siitäkin kehittyy...

Eikä tuo unikohtaus kamala ollut, varsin hyvä. Eipä minullekkaan kyllä tule mieleen yhtään epä kliseistä tapaa saada jotain unohtunutta selville, ihan hyvä noin siis.

Jatkoa odotellen...

[Lallu]

Hyvinhän toi unikohta oli kirjoitettu! Mä ainakin tykkäsin kovinkin paljon.   Eihän tässä nyt enää oikein ole mitään sanottavaa... Mä olen ihkuttanut tätä jo niin monta kertaa, että luultavimmin tiedät, kuinka paljon pidänkään tästä ficistä. Mä jo odottelen, että innostut kirjottamaan tästä parituksestä paaaaljon muitakin juttuja.  

Kiitos taas kerran!
LaLuna

[eemi]

Tää oli hyvä, luin eilen neljänteen lukuun asti, ja tänään ton viimeisen, enkä ole koskaan jaksanut lukea näin pitkiä ficcejä

“Hei Tom”, hän totesi vakavana, “minä en missään vaiheessa sanonut, että mansikkabooli kävisi. Itse asiassa minä olen melko varma, että kotitontut saavat hommata juhlia varten kunnon sekoituksen granaattiomenaboolia.”

Toi kohta jäi vain arvelluttaan, kun Hermionehan on S.Y.L.K.Y:ssä.

[coma-white]

Olipas mukava pohdiskeluluku taas vaihteeksi! Heti on pakko sanoa, että kliseitä aliarvostetaan; joskus ne kuluneet ideat vain sopivat johonkin kohtaan parhaiten! (Ja minkäs sille voi, että joku muukin on keksinyt sen joskus aiemmin..? )

Pidän sinun kirjoittamasti McGarmiwasta hirveästi. En osaa sanoa tarkalleen miksi, jotenkin hänen suoruutensa ja se tietynlainen tiukkuutensa tekevät hänestä vain erityisen kiinnostavan hahmon. Oikein hyvin olet onnistunut siinä! ^^ Kivaa, että häntäkin näkyi hiukan enemmän vihdoinkin. Siitä myös ilahduin, että hiukan kuuli muiden suhtautumista siihen, että Tom suostui Hermionen kavaljeeriksi niihin tanssiaisiin! (Minervahan siitä jotain sanoi, miten muut tytöt olivat kateellisia.)
Niitä muiden kommentteja olisin lukenut mielelläni ihan suoraan heiltäkin enemmän, olisin halunnut kuulla heidän reaktionsa ja ihmettelynsä siitä kun suuri ja pelottava tanssiaistenvihaaja Tom on suostunut kutsuun!

Kiitoksia tästä, jatkoa tähän tulee aina suorastaan ihastuttavan nopeasti.

[lurikko]

A/N: Paljon kiitoksia kaikille kommenteista!

lostlife, kiitos! Toivottavasti lääkäri ja minä olemme yhtä mieltä jatkon ilmestymisajasta, mutta tänään sitä kuitenkin tulee ^^

runtti-chan, kiitoksia! En minä vihannut sitä unikohtaa, mutta en yhtään tykkää siitä, että minun oli pakko käyttää kliseetä, koska en keksinyt mitään vähemmän kliseetöntä *naur* Unikohtaa oli kyllä helppo kirjoittaa, koska sehän oli prologissa melkein valmiina!

Nettis, kiitos! Aluksi minunkin oli kyllä hankala kirjoittaa Minervaa, koska oli kauhean vaikea kuvitella häntä joksikin muuksi kuin nutturapäiseksi vähän vanhemmaksi opettajahenkilöksi *naur*

LaLuna, kiitoksia! Saa nähdä, saanko kirjoitettua samasta parituksesta enää - ainakin juonen pitäisi olla hyvin erilainen! Toisaalta minua kyllä kiehtoisi kirjoittaa lisää Hermione/Tomia ja kirjoittaa ainakin Tomista melko lailla erilaisen hahmon kuin hän tässä ficissä on, mutta tämäntyylistä pitkää romanttista draamaa tuskin saan samasta aiheesta kirjoitettua; siitä tulisi luultavasti vain tämän toistamista. Ja muutenkin olen nykyään niin laiska kirjoittamaan ficcejä, voih... ^^'

eemi, kiitos! Sinulla on kyllä hyvä huomiokyky tuon kotitonttukohdan suhteen! Minusta vähän tuntuu kyllä, että Hermionella on tällä hetkellä niin paljon muitakin ajatuksia päässään, ettei hän jaksa ruveta vastustamaan sitä tosiasiaa, että kotitontut tekevät Tylypahkan ruuat - sitä hän kyllä varmasti edelleen vastustaisi, jos tonttuja kohdeltaisiin huonosti.

coma-white, kiitoksia! Minä olen tosissaan tainnut keskittyä niin Tomin ja Hermionen välien jauhamiseen, että unohdin kokonaan toisten mielipiteet asiasta... No, hyvä, että Minerva pääsi sentään sanomaan jotain, ja ehkä toisillekin tulee vielä suunvuoroa vähän myöhemmin ^^

*

11. luku

Ensimmäiseksi jouluaamuna Hermione tajusi, että hänen ikkunaansa vasten satoi räntää. Makuusali oli tavattoman hiljainen, kun hän oli ainoa, jonka hengitys kaikui seinistä takaisin. Hän kömpi ylös sängystään ja melkein oletti näkevänsä Maryn hahmon peilin edessä kampaamassa pitkiä vaaleita hiuksiaan, mutta makuusali oli autio. Hän huokaisi. No niin, ainakin hän sai olla aamuisin niin vähäpuheinen kuin suinkin halusi.
 Hän käveli peilin eteen. Peilistä häntä tuijotti vakava tyttö, jonka otsalle oli kertynyt muutama ryppy ja jonka suupielet olivat taipuneet aavistuksen verran alaspäin vinoon, kyyniseen hymyyn. Hän ravisteli päätään niin, että pörröiset kiharat lennähtivät puolelta toiselle ja katsoi uudestaan peiliin. Katkera hymy oli kadonnut, mutta silmien katse oli ennallaan.
 Aamiaisella suuri sali oli melkein tyhjä. Hermione istui luihuisten pöydässä yksin lukuun ottamatta muutamaa kakkos- ja nelosluokkalaista, jotka puhuivat suureen ääneen joululahjoistaan. Hermionen teki mieli mulkoilla heitä, mutta hän piti katseensa tiukasti ruuassaan. Vaikka hänellä ei ollutkaan ketään, joka olisi lähettänyt hänelle joululahjoja, se ei tarkoittanut, etteivätkö toiset olisi saaneet olla iloisia niistä.
 Tom Riddle ei tullut aamupalalle.
 Puoli yhdeltätoista Hermione tunsi itsensä tavattoman väsyneeksi ja toivoi, että olisi voinut mennä nukkumaan saman tien. Hän istui tyhjässä makuusalissaan ja yritti lukea ajankääntökirjoja uudestaan läpi, mutta hän ei löytänyt niistä mitään hyödyllistä, ja kerran hän tajusi tuijottaneensa samaa sivua viisi minuuttia.
 Lounaan jälkeen hän lähti kävelylle. Räntää satoi edelleen, se takertui itsepäisesti hänen hiuksiinsa ja kasteli ne. Hän käveli ensin linnaa ympäri, mutta kun hän oli kiertänyt sen eikä edelleen keksinyt tarpeeksi hyvää syytä palata sisälle, hän lähti kohti huispauskenttää.
 Hän ei kiinnittänyt lähemmäs lentävään hahmoon aluksi minkäänlaista huomiota. Luultavasti joku innokas huispaaja vain ei malttanut edes joulupäivänä olla harjoittelematta, hän tuhahti mielessään ja jatkoi matkaansa. Hän kiinnitti lentäjään todella huomiota vasta silloin, kun tämä hänet ohitettuaan kääntyi takaisin ja näytti alkavan laskeutua.
 Hermione pysähtyi. Räntää satoi hänen silmiinsä eikä hän erottanut, oliko lentäjä tyttö tai poika, mutta kun tämä tuli lähemmäs, hän erotti mustan takin, joka näytti hyvin paljon Tomin takilta.
 Poika pysäytti luudan hänen viereensä ja laskeutui aavistuksen verran kömpelösti hänen viereensä.
“Minä en tiennyt, että sinä lennät”, Hermione tokaisi ensimmäisen ajatuksen, joka tuli hänen mieleensä.
Tom kohautti olkapäitään ja vilkaisi luutaansa. “En minä lennäkään.”
“Minä näen siis harhoja. Mahtavaa.”
“Tämä on Averyn luuta. Hän on kotonaan, eikä minulla ollut parempaakaan tekemistä.”
Hermionea alkoi väkisinkin hymyilyttää. Tom näytti niin välinpitämättömältä selittäessään lentämisestä, ja silti hänen hiuksensa olivat vieläkin pörrössä tuulen jäljiltä ja tummanharmaissa silmissä leikki katse, joka väitti, ettei lentäminen ollut ollut aivan yhtä yhdentekevää kuin hän ehkä väitti. Hermionen teki mieli pyyhkäistä pojan olkapäille satanut lumi pois. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja painoi ne syvälle takkinsa taskuihin.
“Sinäkään et sitten lähtenyt jouluksi ko- muualle.”
Tom vilkaisi häntä terävästi. “Orpokoti ei ole kauhean mukava paikka viettää joulua.”
Hermione tuijotti kenkiinsä. “Anteeksi.”
“Mitä turhia.” Tomin ääni kuulosti pingottuneelta. “Etkö sinä mennyt vanhempiesi luokse Ranskaan?”
“En”, Hermione sanoi lyhyesti. Kunpa hänellä olisikin ollut Ranskassa vanhemmat, joiden luo mennä!
Tom kohautti olkapäitään ja vilkaisi häntä varovasti. “Mitä sinä aiot tehdä?”
“Milloin?” Hermione hämmästyi.
“Miten olisi nyt?” Pojan silmiin kohosi melkein ilkikurinen katse. “Nyt on joulupäivä, Hermione. Aiotko sinä viettää sen kävelemällä ympäri pihaa?”
“Aion”, Hermione virnisti. “Paitsi jos ilmaantuu jotain parempaa.”
“Miten olisi Tylyaho?”
Hermione kohotti kulmiaan. “Miten me sinne pääsisimme? Averyn luudalla?”
“Onko sinulla jotain sitä vastaan?”
“Kumpaa?”
“Luutaa”, Tom tokaisi hieman terävällä äänellä, mutta virnisti sitten. “Vai pelkäätkö sinä korkeita paikkoja?”
“En! Minä en vain pidä niistä - “
“Kai sinä kuitenkin olet joskus lentänyt?”
“En vähään aikaan”, Hermione tunnusti ja vilkaisi luutaa yrittäen miettiä, milloin hän viimeksi tosiaan oli lentänyt. Lopulta hänen oli pakko myöntää, ettei hän muistanut lentäneensä sen kesän jälkeen, jolloin Fleur ja Bill olivat menneet naimisiin. Siitä oli puolitoista vuotta.
“No niin, nyt on korkea aika”, Tom tokaisi ja hyppäsi luudan päälle. “Tuletko sinä eteen vai taakse?”
“Sinä pudotat minut!”
“Niinkö?”
Hermione räpäytti silmiään, mutta tiivis ilme oli jo väistynyt Tomin silmistä, ja pojan katseessa häälyi enää avoin haaste ja poikamainen virnistys. Hermione astui askeleen lähemmäksi luutaa.
“Hyvä tyttö”, Tom tokaisi kuin olisi kehunut koiraa. “Luuletko sinä oikeasti, etten minä pysty hommaamaan kahta ihmistä Tylyahoon saakka?”
“En, minä vain - “
Mutta Hermione ei keksinyt, mitä pelkäsi. Ehkä itseään istumassa kapealla luudalla aivan kiinni Tomin rintakehässä, pojan käsiä ympärillään, lämmintä hengitystä hiuksissaan… Hän värähti ja yritti vetää syvään henkeä. Hän ei missään tapauksessa aikonut käyttäytyä niin kuin mikäkin teinityttö; kyse oli vain yhdestä lentomatkasta ja siinä se.
“Okei”, hän mutisi. “Minä tulen.”
Tom teki hänelle tilaa luudan päällä. Hän etsi hyvän asennon ja sulki silmänsä, kun luuta nousi lentoon - ei sen takia, että olisi pelännyt korkeutta, vaan siksi, että Tomin kädet sulkeutuivat hänen ympärilleen niin tiukasti.
 Hetken kuluttua hän oli kuitenkin jo unohtanut, mitä negatiivista tilanteessa olikaan pitänyt olla. Tuuli löi vasten hänen kasvojaan, maa vilisi jossain hänen allaan ja hänestä tuntui, että Tylyaho lähestyi aivan liian nopeasti. Tom ei puhunut mitään, mutta hän aisti pojan kasvot melkein kiinni hiuksissaan, tunsi kevyen hengityksen ja pojan liikkeet, kun tämä ohjasi luutaa.
 Kun he laskeutuivat luudan kyydistä Kolmen luudanvarren takapihalla, Hermione ei voinut olla lähettämättä mielessään pientä kiitosta Averylle siitä, ettei tämä vahtinut luutaansa paremmin.

Kolme luudanvartta tuntui olevan ääriään myöten täynnä joululauluja, kermakaljaa ja havuköynnöksiä. Hermione katsoi tarkasti ympärilleen mistelien varalta - pienellä etsimisellä hän löysi niitä kutakuinkin kymmenen, mutta kaikki tuntuivat seuraavan melkein raivoisasti pienikokoista naista, joka hääräsi baaritiskin takana ja yritti huitoa niitä tiehensä.
 Hermione puristi huulensa yhteen. Tuntui kummalliselta nähdä Kolmessa luudanvarressa joku muu kuin matami Rosmerta, mutta hän tottuisi siihen.
“Mennäänkö istumaan?” hän kysyi Tomilta, joka oli jäänyt seisomaan oviaukkoon katsellen ympärilleen lähes hämmentyneen näköisenä.
“Täällä on paljon ihmisiä”, poika tokaisi.
“Nyt on joulupäivä.” Hermione etsi katseellaan vapaata pöytää ja löysi lopulta yhden.
Tom seurasi häntä nurkkapöytään. Hermione pani merkille, että poika istuutui mahdollisimman lähelle nurkkaa ja veti tuolinsa niin, että seinä oli hänen selkänsä takana.
“Luulisi, että ihmiset tahtoisivat olla kotonaan jouluna”, Tom tokaisi.
Hermione kohautti olkapäitään. “Emmehän mekään ole.”
Se oli väärä huomautus. Hän huomasi sen ensin jossain omissa sisuksissaan vihlovasta kivusta, joka muistutti ikävästi, kuinka kaukana hän todellisuudessa olikaan omasta perheestään. Hetken hän olisi antanut melkein mitä vain, jos olisi saanut olla nyt jouluaattona kotonaan, syödä äitinsä paistamaa joulukalkkunaa ja katsella tutuilla koristeilla päällystettyä joulukuusta olohuoneen nurkassa -
 Seuraavaksi hän huomasi Tomin synkentyneen katseen ja katkeransurullisen juonteen suupielessä. Hermione nielaisi.
“Anteeksi.”
“Mitä?” Tomin ääni kuulosti haasteelta.
“Ei olisi pitänyt sanoa - “
Tomin kylmä naurahdus keskeytti hänet. “Koska sinun täytyy sääliä onnetonta orpoa? Vai koska minä en muuten muistaisi, ettei minulla ole vanhempia, joiden luona olla jouluna?”
Hermionen teki mieli haudata päänsä käsiinsä. “Tom, en minä - “
“Älä sitten pyytele anteeksi. Minä en piittaa - “
“No, minä piittaan!” Hermione tokaisi ja oli hyvillään, kun yllättynyt ilme kohosi häntä vastapäätä istuvan pojan kasvoille. “Sinulle voi olla ihan sama, että istut joulupäivänä täpötäynnä olevassa Kolmessa luudanvarressa, mutta minä olisin mieluummin kotona!”
“Painu sitten kotiisi”, Tom ärähti. “Ei sinun ollut pakko lähteä tänne - “
“Minä halusin lähteä! Mutta jos minä oikeasti saisin valita, jos saisin oikeasti olla vanhempieni luona nyt - “ Hermione veti syvään henkeä, “ - minä olisin joulun mieluummin kotona. Eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, etten haluaisi olla sinun kanssasi täällä. Tajuatko?”
Tom katsoi poispäin hänestä eikä vastannut. Hermione huokaisi ja nojasi kätensä pöydän tasaiseen puupintaan. Heidän ympärillään puheensorina ja nauru jatkuivat tasaisena, melkein epätodellisena virtana, joka tuntui liukuvan Hermionen ohitse niin kuin matkalaukut lentoaseman hihnalla.
“Haluatko sinä jotain juotavaa?”
Hermione kohotti katseensa. Tom tuijotti häntä, mutta enää poika ei näyttänyt niin synkältä kuin vain hetkeä aiemmin. “Ehkä kermakaljan.”
Sanaakaan sanomatta Tom nousi pöydästä ja käveli baaritiskille. Hetken kuluttua poika tuli takaisin kaksi ääriään myöten täytettyä kermakaljatuoppia varten, eikä Hermione voinut olla muistelematta, milloin hän oli viimeksi saanut Kolmen luudanvarren kermakaljaa. Siitä oli pakko olla ainakin puoli vuotta.
“Onko sinulla ikävä vanhempiasi?” Tom kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
“On”, Hermione sanoi miettimättä. “Minä… en tiedä, milloin näen heidät seuraavan kerran. Se on pelottavaa.”
“Sinä lähdet ennemmin tai myöhemmin takaisin Ranskaan”, Tom tokaisi äänellä, jonka sävy ei ollut kovin ilahtunut. “Tai vanhempasi tulevat tänne.”
“Ehkä”, Hermione mutisi ja siirteli mukiaan puolelta toiselle. Hänestä tuntui kummalliselta puhua Tomin kanssa perheestään. Hän ei ikinä voisi kertoa mitään lähellekään totuutta menevää, mutta hän ei pitänyt valehtelustakaan. Tom katsoi häntä vakava ilme kasvoillaan odottaen, että hän jatkaisi, ja kaikkein mieluiten Hermione olisi vain kertonut totuuden.
“Kaipaatko sinä vanhempiasi ikinä?” Hermione tokaisi, kun hiljaisuus venyi häiritsevän pitkäksi, eikä hän keksinyt, kuinka kertoa enempää omista vanhemmistaan puhumatta liikaa.
Tomin kasvoille levisi synkkä varjo. “En oikeastaan. En sillä tavalla. Minä en… tuntenut heitä.”
“Tapasitko sinä heitä koskaan?”
Hermione tiesi liikkuvansa heikoilla jäillä. Tom joi pitkän kulauksen kermakaljastaan ja vilkuili häntä tummilla silmillään kuin olisi koko ajan yrittänyt arvioida, kuinka paljon Hermionelle voisi kertoa - tai kuinka paljon hän itse halusi kertoa tytölle. Hermione nojautui melkein sitä itsekään huomaamatta hieman eteenpäin tuolillaan. Hän halusi kuulla Tomin vastauksen, halusi tietää, paljonko tämä suostuisi kertomaan -
“Isäni kerran”, poika tokaisi lopulta. “Äiti kuoli synnyttäessään minua.”
Hermione nyökkäsi lyhyesti. Hän ei ehkä ollut yllättynyt, mutta ei ollut sama asia kuulla Tomin vanhempien kohtalosta pojalta itseltään kuin Harrylta tai Dumbledorelta.
“Isä ja minä… emme tulleet toimeen”, Tom jatkoi äänellä, jossa Hermione oli kuulevinaan aavistuksen katkeraa naurua. “Sinä varmaan tulet vanhempiesi kanssa hyvin toimeen?”
“Aika lailla”, Hermione myönsi.
“Sinä vaikutat juuri sellaiselta ihmiseltä”, Tom tokaisi. “Sellaiselta, joka on hyvissä väleissä vanhempiensa kanssa. Elää niin kuin nämäkin, tekee samat valinnat - “
“Ei se itse asiassa ihan niin ole mennyt”, Hermione sanoi ja veti henkeä. “Mutta he… kunnioittavat sitä, mitä minä teen.”
Tom hymyili lyhyesti ja katsoi häntä hieman huvittunut ilme kasvoillaan. “Ja mitä sinä sitten teet? Käyt koulua?”
Hermione vastasi hymyyn. Itse asiassa en, lopetin sen viime vuonna. Nykyään opiskelen auroriksi ja taistelen sinua ja kuolonsyöjiäsi vastaan tulevaisuudessa, pelkään omani ja toisten henkien puolesta -
 Tai siis taistelisin sinua vastaan, ellet olisi jo voittanut ja tuhonnut kaikkea -
 Hän ravisteli päätään karkottaakseen ajatukset. Tom tuijotti häntä uteliaan näköisenä.
“Mitä sinä aiot tehdä koulun jälkeen?” Hermione kysyi saadakseen pojan ajatukset muualle.
Kapea hymy kohosi Tomin huulille. “Saa nähdä.”
“Et ole vielä tehnyt suunnitelmia?”
“Menen varmaan joksikin aikaa töihin.”
“Ei kuulosta kauhean kunnianhimoiselta.”
“Pidätkö sinä minua kunnianhimoisena?”
Hermione katsoi vinoa hymyä ja tarkkaavaisia silmiä. “Pidätkö sinä?”
Tomin selkä suoristui ja silmiin karkasi päättäväinen ilme. “Muistatko sinä, kun me puhuimme kuolemasta? On vähän turha tehdä mitään, kun siitä ei kuitenkaan jää mitään jäljelle.”
“Täällä on muita ihmisiä vielä sen jälkeen, kun sinä olet kuollut.”
“Niin, nauramassa minun onnettomille yrityksilleni.” Tomin silmissä välähti. “Jos ei vain tarvitsisi kuolla… Silloin jollain olisi jotain väliäkin.”
“Et sinä voi jättää elämääsi elämättä sen takia, että tiedät kuolemasi.”
Tom kohautti harteitaan, mutta ei sanonut mitään. Hermionesta tuntui, että hänen päätään alkaisi pian särkeä. Hän joi kermakaljansa loppuun. Mitä hän oli tekemässä? Hänen ei olisi pitänyt keskustella Tom Riddlen kanssa kuolemasta vaan ottaa selvää, millä tavalla hän voisi päästä takaisin omaan aikaansa -
 Hölmö, hänen mielensä ilmoitti kirkkaalla äänellä. Sinulla ei ole harmainta aavistusta siitä, kuinka ajankäännön voi purkaa. Mistä sinä kuvittelit aloittavasi?
 En täältä! En juttelemasta Riddlen kanssa turhista asioista -
 Tämä on paljon mielenkiintoisempaa kuin kirjoihin hautautuminen kirjastossa, vai mitä? Ja sitä patisi Dumbledorehan sanoi, että tarvitset Riddleä… Jos et pidä häntä lähelläsi, et välttämättä pääse koskaan takaisin -
“Tuletko sinä tänne aina jouluisin?”
Tom vilkaisi häntä hämmästyneeltä näyttäen. “En. Ei täällä kannata olla yksin.”
“Etkö sinä sitten - “
“Kenen kanssa minä olisin tänne tullut?” poika tokaisi kuivalla äänellä. “Niiden kakkosluokkalaisten, jotka vertailivat joululahjojaan suureen ääneen aamiaisella?”
“Miten olisi Avery, tai Wilkins, tai - “
“Kaikki ovat jouluna kotonaan. Ja voitko sinä oikeasti kuvitella minut Tylyahoon jonkun heistä kanssa?”
“Minä en voi kuvitella sinua Tylyahoon kenenkään kanssa”, Hermione myönsi rehellisesti.
“Ja silti sinä istut siinä.”
“Sitä minäkin ihmettelen.”
Tom naurahti. “Suoraan sanottuna niin ihmettelen minäkin. Mitä sinä siinä teet, Hermione Granger?”
“Kai minulla oli järjettömän tylsää”, Hermione arveli hymyillen vinosti. “En minä muuta syytä tähän keksi, Tom Riddle.”
“Olisi pitänyt arvata”, Tom pyöritteli silmiään. “No niin, pitäisikö meidän lähteä takaisin Tylypahkaan? Professorit eivät luultavasti olisi mielissään, jos tietäisivät meidän olevan täällä, ja sitä paitsi meillä on vielä pitkä joulupäivä kärsittävänä.”

Kymmeneltä illalla Hermione istui Tomin vieressä oleskeluhuoneen sohvalla. Hän ei ollut aivan varma, mihin joulupäivä loppujen lopuksi oli hurahtanut - sen alku oli tuntunut tavattoman pitkältä, mutta loppu oli mennyt nopeasti. Palattuaan Tylyahosta he olivat käyneet syömässä päivällistä ja istuneet sen jälkeen melkein koko ajan oleskeluhuoneessa. Hermione oli lukenut Tylypahkan historiaa, ja Tom oli viettänyt suurimman osan ajasta tuijottamalla hiipuvaan takkatuleen.
 Parhaillaan Tom oli tukenut kyynärpäänsä polviinsa ja kurottautunut lähemmäs tulta. Hermione seurasi pojan otsalle tippuvia mustia hiuksia eikä voinut olla miettimättä, kuinka monta kertaa aiemminkin he olivat istuneet tällä tavalla oleskeluhuoneessa. Siitä näytti tulleen tapa, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan.
 Tietenkin hänellä olisi pitänyt olla. Mutta kannattiko hänen enää yrittää pistää vastaan? Hän tarvitsi Tomia päästäkseen takaisin yhdeksänkymmentäluvulle; kunhan hän vain olisi keksinyt, kuinka se tapahtui. Hänen ei kannattanut ottaa etäisyyttä poikaan ja suututtaa tätä. Sitä paitsi jos hän ei olisi voinut olla joululomalla Tomin kanssa, hänellä olisi ollut tavattoman tylsää melkein tyhjässä Tylypahkassa.
 Ja kuinka paha asia sekään loppujen lopuksi oli, että hän sattui pitämään Tom Riddlestä? Kukaan ei voinut olla läpeensä paha seitsemäntoistavuotiaana. Hermione ehkä vihasi sitä… olentoa, joka tästä tulisi, mutta hänen ei tarvinnut sen takia vihata mustatukkaista poikaa, jonka kasvoille hiipi synkkä ja yksinäinen ilme, kun tälle mainitsi perheen tai vanhemmat. Eikä hän oikeastaan edes tiennyt, kuinka varmaa oli, että Tomista tulisi vielä Voldemort… Eikö hän itse ollut muuttanut tulevaisuutta päätymällä vahingossa menneisyyteen? Entä jos oli mahdollisuus, että Tomin tulevaisuus olisikin erilainen?
“Nukutko sinä?”
Hermionen silmät ponnahtivat auki. Tom oli vetäytynyt kauemmas takasta, vetänyt jalkansa koukkuun rintaansa vasten ja nojasi nyt sohvansa nurkkaan tuijottaen häntä.
“En. Minä vain… ajattelin.”
“Ehkä sinun pitäisi mennä nukkumaan.”
“Eikä.” Hermione ei voinut olla naurahtamatta lapselliselle kieltäytymiselleen. “En minä kuitenkaan vielä saisi unta.”
Tom nyökkäsi.
“Paitsi tietenkin, jos sinä haluat päästä jo nukkumaan”, Hermione lisäsi nopeasti.
“Minulla ei ole mikään kiire”, poika ilmoitti.
“Hyvä. Valvominen ei ole niin hauskaa yksin.”
“Mitä sinun vanhempasi tekevät?”
Hermione säpsähti. “Mitä?”
“Ranskassa. Mitä he tekevät työkseen?”
“He ovat hammaslääkäreitä.”
“Mitä?”
Voi ei. Hermione kääntyi vilkaisemaan Tomia. Pojan kulmat olivat painuneet alaspäin kysyvään ilmeeseen ja otsa oli rypistynyt.
“Tai siis isä. Äiti ei tietenkään, hänhän on noita… hän ei tee tällä hetkellä mitään. On kotona.”
Tom nyökkäsi hitaasti. Hermione muistutti itseään, että ajattelisi tästedes aina kahdesti, ennen kuin sanoisi mitään perheestään. Hammaslääkäreitä? Yhtä hyvin hän olisi voinut ilmoittaa olevansa jästisyntyinen! Onneksi Tom näytti jo vaipuneen omiin ajatuksiinsa.
“Miten sinun isäsi kuoli?”
Hermione ei tunnistanut ilmettä, joka läikähti Tomin silmissä pojan kääntyessä katsomaan häntä. Katse oli niin syvä, niin läpitunkeva, että Hermionen oli katsottava muualle, mutta oliko poika vihainen, sitä hän ei osannut sanoa. Hän puristi sormensa kiinni sohvan käsinojaan ja melkein toivoi, että olisi osannut pitää suunsa kiinni, mutta samalla hän halusi tietää, mitä Tom vastaisi.
 Hän sai odottaa pitkään. Ensin hän kuvitteli, että Tom oli unohtanut koko kysymyksen, tai paremminkin ettei poika aikonut vastata lainkaan, mutta sitten tämä kohottautui tulen äärestä, jonka luo oli jälleen kumartunut, ja naurahti synkällä äänellä.
“Sinä et oikeasti halua tietää.”
Hermione puri hampaansa yhteen. “Haluatko sinä kertoa?”
Tom kääntyi kohti häntä. Hermione oli näkevinään pojan silmissä hetken nurkkaan ajetun saaliseläimen katseen, pelokkaan ja samalla uhmakkaan, mutta hetki meni ohi ja päättäväisyys palasi tummanharmaisiin silmiin. Tom risti kätensä rinnalleen ja tuijotti häntä.
“Kuinka paljon sinä olet valmis kuulemaan?”
Hermione nielaisi. “Miten olisi totuus?”
“Minä tapoin hänet.”
Aika tuntui pysähtyvän oleskeluhuoneessa. Puolihämärästi Hermione tajusi ikkunan menneen jossain vaiheessa auki: kylmä tuuli osui häntä suoraan kasvoihin, mutta hän ei uskonut selkärangassaan kulkevan värähdyksen johtuvan siitä. Hän veti syvään henkeä ja yritti kääntää katsettaan pois Tomista, mutta poika oli jälleen kerran jollain keinolla onnistunut vangitsemaan hänet.
 Tom istui sohvallaan selkä suorana, kädet edelleen ristittyinä rinnalle, silmissä uhmakas ja odottava katse. Hermione puri huultaan. Tomin ilmoitus ei ehkä ollut hänelle yllätys sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta silti kylmä totuus kuulosti aivan erilaiselta pojan itsensä lausumana kuin Harryn suusta. Välinpitämätön, uhmakas ääni, rauhallisesti lausutut sanat… Hetken Hermionen teki melkein pahaa.
“Sinun tekee mieli juosta karkuun.” Ääni oli armoton, kylmä.
Hermione pudisteli päätään. “Minä vain…”
“Järkytyit?” Tomin naurahdus kuulosti järjettömän absurdilta.
Hermione nyökkäsi lyhyesti ja hautasi päänsä käsiinsä. Hän tunsi Tomin katseen päälaellaan.
“Minun ei olisi pitänyt sanoa”, poika tokaisi lopulta vastahakoisella äänellä pitkän hiljaisuuden jälkeen. “Eikä sinun olisi pitänyt kysyä.”
Hermione tuijotti jalkoihinsa. Tuli rätisi jossain hänen edessään, Tomin läsnäolo tuntui pelottavan tutulta, ja tämä oli juuri sanonut tappaneensa isänsä -
“Minkä takia sinä teit sen?” Kysymys pujahti hänen suustaan ennen kuin hän ehti ajatella kahdesti.
Hermione nosti katseensa. Tom tuijotti nyt tiiviisti eteensä, niin kuin olisi halunnut puhkaista reiän lattiaan. “Minä vihasin häntä.”
Jossain seinällä kellon viisarit liikkuivat naksahduksen säestäminä eteenpäin.
“Se kuulostaa tietysti kamalalta. Sinä et voisi ikinä tajuta. Mutta… helvetti, hän olisi tappanut minut itse, jos olisi voinut! Minä vain ehdin ensin.”
Hermione tunsi itsensä täysin voimattomaksi. “Minä en usko, että hän… ei hän olisi pystynyt…”
“Minä pystyin, vai mitä?” Tomin ääni oli uhmakas ja silmissä kävi lähes voitonriemuinen katse. Sitten pojan otsa rypistyi, katse muuttui vakavammaksi ja ahdistuneemmaksi. “En minä ole ylpeä siitä, Hermione. Minun vain oli pakko.”
“Sinä teit sen sen takia, että hän hylkäsi sinut?”
Jos Hermione ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi voinut vannoa, että Tomin hartiat vapisivat mustan kaavun alla. “Hän vihasi minua, ei edes halunnut tietää minun olemassaolostani.” Jokainen sana lausuttiin vaivalloisesti, niin kuin niiden ulos saattaminen olisi tuottanut fyysistä tuskaa. “Hän ei edes vaivautunut ottamaan selvää, olinko minä olemassa… minun äitini kuoli synnytykseen, eikä hän koskaan saanut tietää sitäkään… minä en ollut hänelle mitään velkaa.”
Hermione huokaisi. Tom ravisteli päätään ja nojasi sohvan selkänojaan katsoen häntä nyt huolestuneen näköisenä.
“Sinä pelkäät minua tämän jälkeen.”
“Pitäisikö minun pelätä?”
Katse pojan silmissä pehmeni aavistuksen verran. “Ei. En minä tappaisi sinua. Hitto, minä en voi uskoa, että kerroin sinulle - “
“Minä en sano kenellekään.”
“Tiedän.” Tom näytti hämmentyneeltä. “En kyllä tiedä, minkä takia tiedän. Sinä vain… olet jollain tavalla omituinen. Erilainen kuin muut.”
Hermione tarttui mielellään mahdollisuuteen vaihtaa puheenaihetta. “Miten niin omituinen?”
Tom tuijotti häntä kummallinen ilme silmissään. “En minä tiedä. Sinä… no, sinä puhuit minulle. Ärsyynnyit, kun minä en vastannut.”
“Ja se oli niin kauhean omituista?” Nyt Hermionea melkein hymyilytti. “Sietävätkö kaikki muut sinun yksitavuisia vastauksiasi?”
“Kaikki muut ovat osanneet tähän mennessä luovuttaa suosiolla”, Tom virnisti, mutta sitten mietteliäs ilme hiipi pojan kasvoille. “En minä oikeastaan juttele niin paljon kenenkään kanssa.”
“Averyn ja Lestrangen.”
“Joistain asioista.” Pojan ääni oli välttelevä. “Ja nyt sinun kanssasi. Sen takia tämä onkin ehkä niin omituista.”
Hermione hymyili varovaisesti. “Omituinen ei kuulosta kauhean hyvältä.”
“Positiivisella tavalla omituista”, Tom korjasi luoden häneen tarkan katseen. “Sinä siis aiot puhua minulle edelleen?”
“Sinä itse sanoit, ettei minun tarvitse pelätäkään.”
“Useimmat eivät silti puhuisi kovin mielellään murhaajan kanssa.” Sana tuli ulos Tomin suusta kylmästi mutta luontevasti, aivan kuin poika olisi sanonut sen monta kertaa ennenkin ja turtunut sanalle. Hermione kuitenkin säpsähti.
“Minä… en osaa ajatella sinua sellaisena.”
“Mutta minä olen.”
“Älä sano noin”, Hermione pyysi ja hämmästyi kuullessaan, kuinka anovalta hänen äänensä kuulosti.
Tomin kasvoille kohosi väsynyt hymy. “Selvä, minä olen hiljaa. Sinä näytät väsyneeltä. Pitäisikö sinun mennä nukkumaan?”
“Sinä kuulostat ihan äidiltä”, Hermione tokaisi. Hänen silmäluomensa tuntuivat kieltävättä jo raskailta, mutta jostain syystä hän ei halunnut autioon makuusaliinsa.
“Kuulostanko?” Tom kysyi yllättyneellä äänensävyllä. “Minulla ei varsinaisesti ole kokemusta äideistä.”
“Sinun äitisi olisi rakastanut sinua kauheasti, jos olisi saanut jäädä henkiin.”
“Latteuksia.”
Hermione huokaisi. Hän tiesi olevansa oikeassa, mutta tiesi myös, että vaadittaisiin paljon enemmän kuin hänen väsyneet vakuuttelunsa saamaan Tomin uskomaan.
 Tuli oli sammunut jo aikaa sitten. Hermione kuunteli kiviseinistä huokuvaa hiljaisuutta ja antoi jossain vaiheessa periksi silmilleen, jotka tahtoivat väkisin painua kiinni. Hän tuskin erotti Tomin askeleita, kun tämä nousi paikaltaan ja asetti huovan hänen olkapäilleen.

[Hopbandop]

Olen lukenut tätä jo jonkin aikaa, mutta pääsin nyt vasta kommentoimaan. Yritän sanoa tämän niin, että siinä on edes jotain järkevää    Kirjoitustyylisi on upea, juoni mahtava ja kokonaisuus ällistyttävä. Tämä on ehkäpä paras ficci, jonka olen ikinä lukenut. Ainoa, joka voisi päästä lähellekään tasoasi on ficci Loves me, loves me not, joka oli vanhassa finissä. Nyt se on kadonnut joten etsin täältä uutta luettavaa, kun törmäsin tähän. Upeaa, suoraan sanottuna. Haluaisin vain kysyä, että jos ficcisi on jo valmis, kuten olin lukevinani tästä viestiketjusta, niin voisitko laittaa tänne osia hiukan nopeammin? Vaikka yhden osan päivävauhtia?

[Jesse]

Voi herranpieksut. ._.
Tämä voittaa melkein kaikki fikit mitä olen eläessäni lukenut.
Kummallista että edes koskaan aloitin lukemaan tätä, sillä inhosin Hermionea, (mutta sinä käänsit pääni : D), ja Tom on mielestäni aina ollut Luciuksen mies. XD
Saat molemmat niin ikään elämään, ja Tom on tässä niin ihanan.. haavoittuvainen.
En malta odottaa jatkoa! XD
Kiitos.

[Lallu]

Aivan tosi kiva jatko Mä kans lähetän Averylle pienen kiitoksen siitä, ettei se kato luutansa perään paremmin. Ihan tosi aww toi kohta, kun ne oli lähössä sinne Tylyahoon.

Tom ravisteli päätään ja nojasi sohvan selkänojaan katsoen häntä nyt huolestuneen näköisenä.
“Sinä pelkäät minua tämän jälkeen.”
“Pitäisikö minun pelätä?”
Katse pojan silmissä pehmeni aavistuksen verran. “Ei. En minä tappaisi sinua. Hitto, minä en voi uskoa, että kerroin sinulle - “
“Minä en sano kenellekään.”
“Tiedän.” Tom näytti hämmentyneeltä. “En kyllä tiedä, minkä takia tiedän. Sinä vain… olet jollain tavalla omituinen. Erilainen kuin muut.”

Mä tykkäsin erityisen paljon tästä kohdasta, en nyt osaa sanoa minkä takia, mutt se nousi mun lemppariksi. Mutta siis kiitos taas vaihteeksi. Nää kommentit rupeaa toistamaan itseään, mutta elämä on xD

Kiitos!
LaLuna

[Kola]

JATKOA!Heh,en ois muuten varmaan tänne Finiin kirjautunu mut halusin kirjottaa sulle joten...Mut tämä on aivan ihana ficci!Luonteet on juuri sellaset ku ajattelinkin(viitaten erityisesti Tomiin),olen erittäin tyytyväinen.Sitten juoneen:Olet mielestäni onnistunut luomaan hyvin kauniin ja ´´romanttisen´´ tunnelman tähän ficciin.Tomin ja Hermionen väliset hetket ovat ihania.Erityisesti nauratti tuo hää-keskustelu... Itseäni kosketti juhlan jälkeinen kohtaus(Hermione tarpomassa lumessa ympäri pihaa).Kuvailua löytyy tästä ficcistä tarpeeksi ja olet onnistunut saamaan tästä ERITTÄIN MAHTAVAN IHANAN ficcin!Kiitos paljon!

[lurikko]

A/N: Paljon kiitoksia!

Hopbandop, minäkin olen lukenut vähän Loves me, loves me notia - se on tosiaan hyvä ficci! Ja niin kuin sanoitkin, tämä ficci on kyllä kirjoitettu valmiiksi jo. Yritän lisäillä tätä melko usein, mutta ihan yhden osan päivävauhtiin en kyllä millään kerkeä, koska minulla on sen verran muuta tekemistä, enkä jaksa koko ajan olla lisäämässä uusia osia. Sitä paitsi on kiva odottaa aina vähän aikaa palautetta osan lisäämisen jälkeen!

Jesse, minä pidän haavoittuvista pojista! *naur* Toivottavasti et enää inhoa Hermionea, hän on ainakin minun mielestäni ehdottomasti mielenkiintoinen hahmo, ja Pottereiden nuoremmista naishahmoista aika lailla paras, sanoisin. Ficci-Hermione tuppaa kyllä välillä olemaan vähän Mary Sue, mutta sehän ei ole Rowlingin Hermionen vika *naur*

LaLuna, voi ei, olen varmaan väsynyt, kun tajusin tuon mä lähetän Averylle pienen kiitoksen siitä, ettei se kato luutansa perään paremmin kahdella tavalla *naur* Okei, ryhdistäydyn. Kiitoksia paljon jälleen! Ja niin, elämä tosiaan on, ja ihan hyvä niin.

Kola-chan, oi, on kauhean kiva kuulla, että olet jaksanut kirjautua tänne tätä kommentoimaan ^^ Minäkin pidin juhlien jälkeisestä lumessaharhailukohtauksesta! Se on oikeastaan koko ficin se the kohtaus, jonka kirjoittamisesta nautin paljon enemmän kuin minkään muun.

Seuraavaksi luvassa: journalismia, suomuja, Miramell Röhmy (muistaakseni!) ja vähän yleensä tummanruskeaa sokerista ainetta, jota käytetään piparkakuista: [size=85]siirappia.[/size] Risuja ja ruusuja halataan!

*

12. luku

Hermione heräsi tulen rätinään halkoja vasten. Ensin hän ei ymmärtänyt, missä oli - jos Cornelia oli tehnyt nuotion makuusalin lattialle, hän kyllä hirttäisi sen tytön omin käsin - mutta sitten hän tajusi, ettei kyse voinut millään olla Corneliasta, nuotiosta ja makuusalista.
 Hän raotti silmiään. Oleskeluhuoneen takka vastasi hänen tuijotukseensa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ihmetellä kovin kauaa oleskeluhuoneen sohvalle päätymistään, kun hän huomasi sohvan toisessa päässä istuvan hahmon.
 Tom Riddle tuijotti tapansa mukaan tuleen keskittyneesti. Hermione oli varma, että poika oli huomannut hänen heräämisensä, mutta tämä ei reagoinut siihen vähään aikaan lainkaan. Hermionen huulille karkasi kapea hymy ja hän painoi takaraivonsa sohvan pehmeää selkänojaa vasten. Tomin tukka sojotti hieman joka suuntaan, ja hapsottava tukka loi kummallisen kontrastin verrattuna pojan tummiin, mietteliäisiin silmiin ja vakavaan hymyyn.
 Hermione kiskoi vilttiä paremmin ylleen ja melkein toivoi, että olisi voinut jäädä pitemmäksikin aikaa siihen katselemaan Tomin tulta kohti kääntynyttä profiilia ja otsalle laskeutuvia mustia hiuksia. Sitten edellisen illan keskustelut palasivat hänen mieleensä. Hänen oli vieläkin vaikea uskoa, että hän oli todella kysynyt Tomilta tämän isän kuolemasta - ja että poika oli vastannut.
 Hermione rypisti vaistomaisesti kulmiaan. Minkä takia Tom oli vastannut? Hermione olisi hyvin voinut mennä kertomaan asiasta Dumbledorelle tai Dippetille. Tom saattaisi olla nyt taikaministeriön oikeudenkäynnissä.
 Ja minkä takia Hermione ei ollut kertonut asiasta kenellekään? Koska se muuttaisi tulevaisuutta! Tytön oli pakko hymyillä surumielisesti päähänsä ilmestyneelle ajatukselle. Jostain syystä hänestä tuntui, että vaikka kyse ei olisikaan ollut tulevaisuudesta ja menneisyydestä, hän ei olisi paljastanut Tomia. Hän ei olisi halunnut olla se, joka oli vastuussa Tomin päätymisestä Azkabaniin.
 Hän ei ymmärtänyt Tomia, ei sitten lainkaan. Toisaalta poika oli kylmä ja ivallinen, Hermione melkein saattoi kuvitella hänet tappamassa isäänsä - mutta vain melkein. Kun hän muisteli heidän keskustelujaan pelkäämisestä tai kuolemasta, tai joulutanssiaisia ja kuinka Tom oli löytänyt hänet istumassa lumihangessa, hän ei voinut ajatella poikaa pahana. Se oli mahdotonta.
“Tom?”
Tom kääntyi katsomaan häntä. Hermione oli ollut oikeassa: poika ei näyttänyt lainkaan yllättyneeltä nähdessään hänen olevan jo hereillä. “Mitä?”
“Minkä takia sinä kerroit minulle?” Kysymys pujahti Hermionen suusta kevyesti, melkein huolimattomasti, mutta hän kyllä näki Tomin kasvojen kiristyvän ja tunsi myös oman jännityksensä.
“Isästä?”
Hermione nyökkäsi. Tom puristi huulensa tiukasti yhteen ja näytti haluavan kääntyä poispäin hänestä, mutta jäi paikoilleen tuijottamaan Hermionea silmiin. Pojan silmissä läikähti lähes avuton hämmennys. “En tiedä.”
“Etkö?”
Poika irrotti katseensa hänestä ja kääntyi tuijottamaan tulta. “Ehkä halusin nähdä, miten sinä reagoit. Minä en näköjään millään saa karkotettua sinua.”
Toteamus lausuttiin tyynesti, ilmeettömästi. Hermione ei osannut loukkaantua. Hän oli yrittänyt samaa, yrittänyt karkottaa Tomia pois luotaan, mutta epäonnistunut. Silti uteliaisuus heräsi hänen sisällään.
“Minkä takia sinä olisit halunnut saada minut karkotettua?”
Lyhyt virnistys leikkasi Tomin kasvot. “Kuka tässä nyt on itserakas?”
“En minä sillä”, Hermione sanoi nopeasti. “Minä vain… minähän olen vain ulkopuolinen täällä, vaihto-oppilas jostain Ranskasta. Sinä et tunne… et tuntenut minua. Minkä takia sillä oli väliä, juttelinko minä sinun kanssasi vai en?”
Tom katsoi häntä. Hermionen läpi kävi värähdys; pojan katse oli niin tumma, niin syvä. Tämä avasi suunsa ja sulki sen sitten taas tietämättä ilmeisesti, mitä halusi sanoa. Hermione puristi sohvan kädensijaa miettien, minkä takia Tomin vastaus tuntui äkkiä niin tärkeältä.
 Minä olen ihastunut häneen. Vastaus tuli hänen mieleensä kuin kauan tiedetty totuus, jota hän oli itsepintaisesti työntänyt pois. Nyt hänellä ei enää ollut voimia ajatuksen torjumiseen.
“Minähän sanoin sinulle, että sinä olit… erilainen kuin muut”, Tom mutisi suostumatta katsomaan suoraan häneen. “Ne sinun keskustelusi naimisiin menosta Cornelian ja muiden kanssa… Mitä minä miehellä tekisin…” Tom virnisti nopeasti. “Kai se oli vaihtelua. Minä… kiinnostuin.”
Hermionesta tuntui, kuin hänen verensä ei olisi kiertänyt aivan kunnolla. “Kiinnostuit?”
Tom väänteli käsiään hymyillessään hänelle vinosti. Pojan silmissä pilkahti aavistuksen verran hermostunut katse - vain aavistuksen verran, mutta se oli jotain niin epätavallista verrattuna hänen normaaliin välinpitämättömyyteensä ja tyyneyteensä, että Hermione näki sen selvästi. “Kiinnostuin.” Pojan otsa rypistyi, niin kuin sana olisi ollut vieras hänelle itselleenkin. “Halusin tietää, kuka sinä olet. Sellaista ei tapahdu usein.”
“Sinua ei usein kiinnosta, keitä ihmiset ovat?” Hermione tokaisi ja ihmetteli, että hänen äänensä yhä kulki.
“Tai koskaan.” Tom vilkaisi ympärilleen kuin viitatakseen katseella heitä ympäröivään oleskeluhuoneeseen. “Ajattele nyt! Mitä kiinnostavaa näissä ihmisissä muka voisi olla? Cornelian koko maailmankaikkeus on siinä, että hän on päässyt Mustan vaimoksi, ja Wilkins suree sitä, ettei saanut Corneliaa. Mistä minä heidän kanssaan puhuisin? Suunnittelisin lasten nimiä?”
“Täällä on muitakin ihmisiä kuin luihuisia. Korpinkynnet, puuskupuhit, rohkelikot - “
“Kaikki samanlaisia.” Tomin silmissä läikähti ärtynyt, melkein vihainen katse. “He ja heidän pieni maailmansa! He tulevat tänne hyvistä kodeistaan, käyvät koulua muutaman vuoden, hankkivat ystäviä ja perustavat perheen. Minulla ei ole mitään tekemistä heidän kanssaan.”
“Jos sinä yrittäisit tutustua heihin, saattaisit yllättyä.” Hermione veti henkeä ja jatkoi: “Minä en aluksi arvostanut Bethiä ja Corneliaa ja Marya yhtään, ajattelin, että heidän koko maailmansa on oikeasti puhdasverisen naimisessa ja siinä se, etteivät he osaisi ajatella mitään muuta. Mutta… minusta tuntuu, että olin itse väärässä.”
Tomin kulmat kohosivat.
“Tietysti heidän elämänsä kohokohta on kunnon häät”, Hermione myönsi kiireesti, “mutta se ei tarkoita, etteivät he osaisi keskustella muustakin. Eikä ole heidän vikansa, että minä en tajua heidän maailmaansa.”
“No, minua ei suoraan sanottuna kauheasti edes huvita tutustua heidän maailmaansa, niin kuin sinä sitä kutsuit”, Tom tokaisi. “On täällä tietysti muitakin ihmisiä… Avery ja Lestrange ovat siedettäviä, he tajuavat politiikkaa. Ja silti heidän maailmansa on niin pieni ja suojeltu…” Kylmä, lähes pahantahtoinen naurahdus leikkasi oleskeluhuoneen hiljaisuuden. “Joskus minä tahtoisin näyttää heille edes palan siitä, mitä minun elämäni on ollut! He ja heidän kunnollinen elämänsä! Helvetti, jos he tietäisivät puoliakaan - “
“Tom.”
Poika kääntyi katsomaan häntä tumma ilme silmissään. “Sinä olet tietysti samanlainen. Kyllä minä tiedän. Sinun vanhempasi, onnellinen koti, onnellinen lapsuus… Mutta minä olisin voinut vaikka vannoa, että sinussa oli jotain erilaista. Että sinä olit kärsinyt - “
Hänen lauseensa katkesi lyhyeen. Hermione katsoi, kuinka poika ravisteli päätään kuin ei olisi aivan tiennyt, mitä oli ollut puhumassa, ja painoi sitten kasvonsa käsiinsä. Hetken tyttö kuvitteli näkevänsä toisen itkevän, mutta kun poika pitkän hiljaisuuden jälkeen lopulta puhui, tämän ääni oli täysin vakaa.
“Ei olisi pitänyt sanoa noin. Mutta minä en aio vetää sitä takaisinkaan.”
“Sanoa miten?”
“Minä sanoin melkein toivovani, että sinä olisit kärsinyt jotain, mitä ne onnelliset eivät.” Tom suoristi selkänsä ja vilkaisi Hermioneen. Tyttö ei tiennyt, oliko katse pojan silmissä anteeksipyytävä vai uhmakas, niin vaikea tummanharmaata katsetta oli taas tulkita.
“Se on okei”, Hermione sanoi hitaasti. “Kyllä minä tajusin, että sinä… et tarkoittanut - “
Makuusaleihin johtava ovi aukesi. Hermione sulki suunsa ja katseli, miten muutama kakkosluokkalainen vilkaisi heitä epäluuloisesti ja jatkoi sitten matkaansa epäilemättä kohti suurta salia ja aamiaista. Hermione yritti ajatella ruokaa, mutta tajusi nopeasti, ettei hänellä ollut lainkaan nälkä.
“Minäkin…” hän keskeytti ja veti syvään henkeä. “Joskus minä olen ajatellut, millaista olisi, jos olisin ainoa, joka olisi kokenut jotain… en minä oikeasti haluaisi sitä samaa toisille, mutta silti… sinun on pakko olla kauhean yksin.”
Tom ei sanonut mitään.
“Tai siis, eihän täällä ole luultavasti ketään, jonka elämä olisi ollut yhtään samanlaista kuin sinun.”
“Mitä sinä muka olet kokenut?” Pojan ilme oli uhmakas ja haastava, mutta silmistä näkyi mielenkiinto. Hermione huokaisi.
“Meillä kotona… Ranskassa… on tavallaan sota.” Hän keskeytti hetkeksi ja katsoi Tomia. Pojan kulmat olivat kohonneet aavistuksen verran. “Ei niin suuri, että siitä tiedettäisiin täällä tai mitään… Minä tavallaan lähdin sen takia.”
“Ketkä sotivat?” Ääni oli huolellisen välinpitämätön.
“Minä en mielelläni puhuisi siitä”, Hermione turvautui ensimmäiseen kiertelyyn, joka hänen mieleensä tuli, oli se sitten kuinka klisee tahansa. Tom vilkaisi häntä terävästi, mutta antoi olla.
“Minun ystäväni kuoli”, Hermione jatkoi ja näki, kuinka Tomin silmiin eksyi välttelevä ilme. Hän ei edes tiennyt, minkä takia hän kuvitteli voivansa kertoa Harrysta Tomille. Yrittikö hän vain vakuuttaa poikaa siitä, ettei ollut elänyt pumpulissa? Joka tapauksessa jo pelkkä Harryn ajatteleminen tuntui olevan veitsenkääntö hänen sisuksissaan. Hän ei ollut vielä puhunut tapahtumasta kenellekään… tuntui kuin mainitsemalla sen hän olisi myös hyväksynyt sen.
 Hermione puri alahuultaan. Kipu terävöitti hänen ajatuksensa hetkeksi. “Se oli taistelussa. Minä lähdin tänne heti sen jälkeen, minä en oikein vielä… ole ehtinyt tajuta sitä. Eikä hän edes ollut ensimmäinen.” Hänen silmiään alkoi uhkaavasti poltella. Hän yritti purra hampaansa yhteen ja keskittyä olemaan itkemättä, mutta se ei auttanut. Kyyneleet pyrkivät jo hänen poskilleen. “Helvetti, ne saavat meidät yksi kerrallaan! Cedricin, Siriuksen, Harryn - “ Dumbledoren.
“Hermione - “
“Enkä minä voi tehdä yhtään mitään! Minä olen yrittänyt vuosikausia, ja sillä ei ole ollut mitään merkitystä, me häviämme kuitenkin koko jutun ja minä en edes tiedä keitä enää on hengissä ja ketkä ovat kuolleet ja - “
Hän tunsi kädet olkapäidensä ympärillä, Tomin varman otteen, joka tarttui häneen ja veti hänet lähemmäksi itseään. Hämärästi hän tajusi, että hänen olisi ehkä kuulunut vastustella, mutta jostain syystä hän ei pystynyt siihen. Hän tunsi Tomin värähtävän, kun hän laski päänsä pojan olkapäälle, mutta pian hän tunsi pojan käden vyötäröllään ja toisen lohduttavana hiuksissaan.
 Tomin sormet olivat kömpelöt silittäessään hänen takkuista tukkaansa ja hän aisti jännityksen paistavan pojan ruumiista, mutta hän ei jaksanut välittää. Kyyneleet kutittivat hänen silmäkulmissaan, ja hän keskittyi olemaan purskahtamatta itkuun. Hän ei voinut olla näin heikko! Eikö hän muka edes osannut puhua sodasta itkemättä -
“Minä en tiennyt”, hän kuuli Tomin mutisevan. “En arvannut.”
“Tiedän”, Hermione vastasi ja melkein naurahti itkuiselle, säälittävälle äänelleen.
“Mutta sinä olet täällä nyt”, Tom jatkoi hieman varmemmalla äänellä. “Kaukana sitä kaikesta. Tajuatko? Sinun ei tarvitse - “
“Kaikki toiset ovat siellä”, Hermione sanoi tuntien kylmän värähdyksen käyvän lävitseen. Niin tosiaan olivat, eikä hän pääsisi heidän luokseen yksinkertaisesti ylittämällä kanaalia. Hän ei tiennyt, pääsisikö heidän luokseen mitenkään, koskaan… “Minä olen täällä turvassa, ja siellä voi tapahtua mitä vain - “
“Haluaisitko sinä sitten lähteä?” Tomin ääni kiristyi.
Hermione nielaisi. “En. Tai haluaisin. En tiedä. Minä… en pysty lähtemään nyt. Mutta jos pystyisin, minun olisi pakko mennä. Vaikka en haluaisikaan.”
“Minkä takia?” Tomin ääni oli hämmentynyt.
Hetken mielijohteesta Hermione repäisi itsensä kauemmas pojan käsivarsista. Tämän kasvot kiristyivät heti ja silmiin nousi synkkä, torjuva katse, mutta Hermione ei välittänyt. Kyynelten tilalla oli äkkiä raivo. Minkä takia Tom ei voinut edes yrittää ymmärtää?
“Koska siellä on ihmisiä!” Hermione ärähti. “Ja minä rakastan heitä! Minä olen täällä kaikessa rauhassa, ja he voivat kuolla sinne!”
Tom tuijotti häntä. Pojan silmissä oli tutkimaton katse. Hermione tunsi, miten kiukku lähti hänen ruumiistaan aivan yhtä äkkiä kuin oli sinne tullutkin, ja hetkessä hän tunsi itsensä ainoastaan väsyneeksi, niin loputtoman väsyneeksi… Hän olisi halunnut käpertyä sohvannurkkaan ja unohtaa koko keskustelun, mutta hän tiesi, ettei pystyisi siihen.
“Meidän pitäisi mennä aamupalalle”, hän sanoi jäykästi.
Tom nyökkäsi. “Niin pitäisi.”
Poika nousi ensin ja lähti kävelemään ovelle päin.
“Hei!”
Tom pysähtyi ovensuuhun ja kääntyi katsomaan häneen päin. Hermione huomasi hämärästi kietoneensa kätensä vartalonsa ympärille kuin puolustukseksi.
“Älä kerro kenellekään, ethän? Sodasta tai… mistään muustakaan.”
“Kenelle minä kertoisin?” Tomin ääni oli viileä, mutta silmissä häivähti lupaus.
Hermione hymyili varovasti, ennen kuin lähti seuraamaan toista aamupalalle.

Viiden aikaan iltapäivällä Hermione istui kirjastossa lukemassa. Tom oli hävinnyt omille teilleen heidän lähtiessään aamupalalta, eikä hän ollut nähnyt poikaa sen jälkeen. Se ei häirinnyt häntä yhtään. Hän ei vieläkään tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella aamun keskustelusta tai edes Tomin edellisiltaisesta tunnustuksesta.
 Hän käänsi sivun toisensa jälkeen edessään olevasta kirjasta ja yritti vaivalloisesti keskittyä. Silloin tällöin hän uskoi löytäneensä jotain tärkeää ajankäännöstä, mutta aina hän joutui pettymään. Missään ei mainittu, miten toinen ihminen saattaisi liittyä vahingossa tapahtuneeseen ajankääntöön, tai kuinka sen saattoi perua.
 Hermionen teki mieli heittää kirja päin seinään. Hän olisi ehkä naurahtanut itselleen, jos hänen mielialansa olisi ollut parempi - Hermione Granger häiriköimässä kirjastossa? - mutta nyt hänen paremminkin teki mieli itkeä. Hänen oli pakko päästä takaisin, ja typeristä kirjoista ei ollut mitään hyötyä! Hän ei voinut jäädä tänne, hän ei voinut luovuttaa!
 Hänellä ei ollut minkäänlaista aavistusta, millaiseksi se aika, johon hän palaisi, osoittautuisi, mutta hänen oli palattava. Jos kilta oli tuhottu, kukaan ei pitäisi huolta hänen vanhemmistaan, ellei hän tekisi sitä itse. Hänen oli helppo kuvitella, että Voldemort tahtoisi tappaa kiltalaisten lisäksi näiden lähipiirin - jos ei muuten, niin huvin vuoksi. Hermionen oli estettävä se. Ainakaan hän ei halunnut olla turvassa täällä, kun toiset saattoivat olla jo kuolleita.
 Tomin kasvot välähtivät hänen mieleensä, mutta hän ravisteli ne nopeasti pois. Poika ei ymmärtänyt mitään. Oli ehkä totta, että Tomin lapsuus oli ollut vaikea, mutta ei se oikeuttanut häntä käyttäytymään kuin kenelläkään muulla ei olisi ollut mitään arvoa. Ja Hermione… hän saattoi pitää pojasta, mutta ennen kaikkea hän tarvitsi tätä päästäkseen takaisin. Hän ei voinut antaa typerien tunteiden tulla tielleen.
 Hän oli juuri jälleen kääntämässä sivua, kun eräs otsikko kiinnitti hänen huomionsa. Vahinkotapaukset yhteyksissä toisiin inhimillisiin taikaolentoihin. Hermione kumartui lähemmäs kirjaa ja yritti saada selvää sen vanhasta, koukeroisesta tekstistä.
Joissain tapauksissa ajankääntö saattaa tapahtua itsestään, ilman apuvälineitä ja kohteensa sitä tahtomatta. Yleensä näihin tapauksiin liittyy toinen inhimillinen taikaolento, ihmisten tapauksissa yleensä ihminen, johon ajankäännön uhriksi joutuneella on usein vahva, kenties jo syvällä menneisyydessä luotu side. Kyse voi myös olla harvinaisen voimakkaasta tunnelatautumasta herkässä tilanteessa.
 Tällaisia tapauksia on länsimaisten noitien ja velhojen historiassa niin harvoja, ettei niistä ole tarkkaa tietoa (kts. tapaus Miramell Röhmy, s. 503), mutta tutkijat ovat vetäneet joitain johtopäätöksiä. Viimeistään aikakääntö näyttäisi luovan molempien osapuolien välille hyvin vahvan siteen, jota ei ole mahdollista purkaa… Hermionen silmiä pakotti, kun hän yritti lukea tekstiä nopeasti ja samalla ymmärtää kaiken. …Ajankäännön purkamiseksi tarvitaan toteutunut yhteys… henkinen yhteys on fyysistä vahvempi… loppujen lopuksi kyse on kuitenkin onnesta… mahdollisuuksien mukaan uhri voi yrittää luoda ajankääntötilannetta vastaavan tilanteen, mutta se ei välttämättä ole oleellista… loppujen lopuksikaan aiheesta ei tiedetä paljoa… Hermione läimäisi kirjan turhautuneena kiinni, mutta laittoi sen olkalaukkuunsa ja lupasi itselleen palata siihen myöhemmin omassa makuusalissaan. Ainakin hän oli nyt hieman viisaampi, vaikka hän ei tajunnutkaan, kuinka hänellä ja Voldemortin välillä olisi muka voinut olla jokin ajankäännön aiheuttanut yhteys. Vahva, kenties jo syvällä menneisyydessä luotu side - hah, hän ei ikinä -
 Tom Riddle. Voldemort. Hän tanssimassa Tomin kanssa joulutanssiaisissa, halaamassa tätä ulkona lumisateessa, nukkumassa tämän vieressä sohvalla -
 Se ei voinut mennä niin! Kun ajankääntö oli tapahtunut, hän ei vielä ollut edes tavannut Tomia -
 Hölmö. Sinä tapasit Tomin neljäkymmentäluvulla, viisikymmentä vuotta ennen ajankääntöä.
 Mutta se ei voinut mennä niin! Hän ei ollut ollut täällä neljäkymmentäluvulla, hän ei ollut siihen aikaan edes syntynytkään! Ajankääntö oli pelkkä vahinko, se oli sotkenut kaiken.
“Historia saattaa korjata itseään sitä mukaa, kun sinä muutat sitä.” Dumbledoren ääni kajahti Hermionen mielessä niin kirkkaana, että hetken hän kuvitteli professorin olevan jossain hänen lähellään. Historia korjasi itseään? Oliko historia korjannut ajankäännön jälkeen itseään niin, että Hermione oli todella ollut  neljäkymmentäluvulla?
 Hänen teki mieli potkaista itseään päähän. Totta kai hän oli ollut neljäkymmentäluvulla oikeasti, hänhän oli täällä nyt, eikä tämä varmasti ollut unta… Mutta tarkoittiko se, että ajankäännön syynä olisi voinut olla hänen ystävystymisensä Tomin kanssa? Eikö se ollutkaan ajankäännön seuraus?
 Hermionen päätä alkoi uhkaavasti särkeä. Hän nousi nopeasti tuolistaan ja lähti kiertämään ympäri kirjastoa. Vanha kirja painoi hänen laukussaan, mutta vieläkin enemmän painoivat ajatukset, jotka pyörivät hänen mielessään. Hän käveli vanhoja Päivän Profeettoja sisältävän hyllyn luokse toivoen, että löytäisin jotain, joka veisi hänen ajatuksensa hetkeksi muualle.
 Hänen ei tarvinnut etsiä kauan. Hän oli selannut puolisilmällä vasta muutaman ylimmäisen lehden, kun muuan otsikko tarttui hänen silmäänsä.
Kuolema Tylypahkassa.
 Hermione tarttui lehteen, käveli lähimmän pöydän luo ja avasi lehden. Se oli vain muutaman vuoden vanha. Häneltä ei kestänyt lukea kuin muutama ensimmäinen rivi, ennen kuin hän tajusi, mistä oli kysymys.
Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa on sattunut valitettava kuolontapaus. Neljäsluokkalainen tyttö on saanut surmansa tapauksessa, jota koulun johto nimittää onnettomuudeksi.
“Kyllä, se oli puhdas onnettomuus”, rehtori Dippet sanoo painokkaasti toimittajamme haastatellessa häntä. “Tarkempia yksityiskohtia en ikävä kyllä halua kertoa. Tiedän, että tapauksesta liittyy joitain typeriä juoruja, mutta niillä ei ole totuuspohjaa sitten yhtään.”
Huolestuneet vanhemmat ovat lähettäneet Tylypahkaan koko viikon kirjeitä, joissa ovat vaatineet rehtoria ja koulun johtoa ryhtymään toimiin onnettomuuksien välttämiseksi. Muutamat vanhemmat ovat jopa vetäneet lapsensa pois koulusta toistaiseksi. Tällaista toimintaa rehtori Dippet pitää täysin tarpeettomana.
“Tämä oli yksittäistapaus. Tilanne on täysin hallinnassa.”
Vaikka koulun ja taikaministeriön virallinen kanta on, että tapaus oli pelkkä onnettomuus, Päivän Profeetan toimittajien korviin on kantautunut poikkeaviakin mielipiteitä. On huhuttu jopa vanhoista tarinoista tutun Salaisuuksien kammion todenperäisyydestä ja sen avaamisesta, mutta nämä huhut sekä taikaministeriö että Tylypahkan koulun johto kiistävät jyrkästi.
“Olitko sinä kuullut tuosta?”
Hermione säpsähti. Tom otti viereisestä pöydästä ylimääräisen tuolin ja istuutui hänen viereensä vaivautumatta tervehtimään. Ilme pojan kasvoilla oli tutkimaton, mutta Hermione oli näkevinään aavistuksen uteliaisuutta… tai hermostuneisuutta.
“Olin”, hän vastasi kysymykseen rehellisesti. “Montako vuotta siitä nyt olikaan?”
“Kaksi.”
Hermione nyökkäsi. “Eikä syyllistä saatu kiinni?”
Tomin silmät välähtivät. “Se oli onnettomuus!”
Hermione veti syvään henkeä. Hän ei uskonut, että Tom vahingoittaisi häntä millään tavalla, ja hän oli utelias kuulemaan, kuinka paljon poika kertoisi hänelle tapauksesta. Sitä paitsi hänen oli tarkoitus luoda läheinen yhteys Tom Riddlen kanssa, vai mitä? No, hän voisi yhtä hyvin luoda sen.
“Lehdessä puhuttiin jotain Salaisuuksien kammiosta”, hän sanoi viattomasti. “Onko se todella olemassa?”
“Ei.”
“Oletko varma?”
Tom katsoi häntä kulmat kurtussa, arvioiden. Hermione nojasi taaksepäin tuolillaan ja yritti olla välittämättä pojan synkästä ilmeestä. Lopulta Tom katseli ensin tarkasti ympärilleen ja kumartui sitten häntä kohti vakava ilme kasvoillaan…
“Onko sinulla nälkä?”
Hermione hätkähti. “Mitä?”
“Aiotko sinä mennä päivälliselle?”
Miten tuollainen kysymys nyt muka liittyi  mihinkään? “En tiedä. En välttämättä.”
“Tule mukaan”, Tom mutisi niin, että Hermione vain nipin napin kuuli pojan äänen. Sitten tämä nousi ylös tuolistaan ja jäi seisomaan odottavasti sen viereen.
 Hermione nielaisi ja nousi seisomaan.

Viileä ilma iski vasten Hermionen kasvoja. Hän oli jo avaamassa suunsa, mutta Tomin käsi painui hänen suunsa päälle nopeammin kuin hän ehti löytää sanoja. Poika viittoi kiireesti häntä olemaan hiljaa ja veti sitten kätensä pois. Hermione nyökkäsi vaisusti. Ehkä oli parempi, että hän oli hiljaa. Hän oli jo lähtenyt seuraamaan Tomia, oli aivan turha yrittää perääntyä enää.
 Murjottavan Myrtin vessa oli täysin samassa kunnossa kuin millaisessa Hermione oli sen tottunut näkemään. Hän päätteli nopeasti, ettei vessa ollut ollut kovin suosiossa neljäkymmentäluvullakaan. Tom kuitenkin käveli nopein askelin vessankoppien ohi ja suoraan päätyyn, jossa lavuaarit olivat. Vasta nähdessään pojan kumartuvan lavuaarin ylle Hermione tajusi.
 Tom oli viemässä häntä Salaisuuksien kammioon.
 Minkä takia hän ei ollut tajunnut ajatella sitä jo aiemmin? Eivätkö Harry ja Ron muka olleet sanoneet hänelle, että kammion sisäänkäynti oli Murjottavan Myrtin vessassa? Eivätkö hän ja Tom olleet juuri jutelleet Kammiosta, kun tämä oli äkkiä halunnut hänet mukaansa?
 Pelko survaisi tiensä Hermionen halki nopeammin kuin hän oli osannut odottaakaan. Hän kuuli Tomin sihahtavan jotain kärmeskielellä, ja samassa lattia hänen jalkojensa alla alkoi täristä aavistuksen verran. Hermione katseli hiljaisen kauhun vallassa, kuinka lavuaarit erkaantuivat toisistaan ja niiden väliin muodostui tumma aukko.
 Tom viittoi häntä tulemaan lähemmäksi.
 Hermione pudisteli päätään. Jossain tuolla alhaalla oli basiliski, hän ei missään tapauksessa aikonut pudottautua pimeyteen vain päätyäkseen sen syötäväksi… ja minkä ihmeen takia hänen edes olisi pitänyt mennä Kammioon? Miksi Tom vei hänet sinne? Kuvitteliko hän muka voivansa luottaa poikaan? Entä jos tämä oli vain päättänyt, että Hermione tiesi jo liikaa, ja että hänet olisi parempi raivata pois tieltä -
“Tom, minä - “
“Ei täällä”, Tom sihahti ja tarttui hänen käteensä. Hermione värähti, mutta ei tällä kertaa pelosta. “Etkö sinä ole kuullut Murjottavasta Myrtistä? Puhutaan tuolla, niin hän ei - “
“Tuolla?” Hermione kuiskasi epäuskoisena ja osoitti vapaalla kädellään tummaa aukkoa lavuaarien luona.
Tom hymyili kapeasti. “Älä pelkää, ei - “
“Minä en ole niin tyhmä”, Hermione sihahti. “Mistä minä tiedän, mitä sinä - “
Hän vaikeni. Tom oli irrottanut otteensa hänen kädestään kuin olisi saanut sähköiskun. Nyt poika tuijotti häntä tummat silmät kaventuen torjuvasti viiruiksi ja huulet puristettuina yhteen.
“Tom”, Hermione huokaisi, “minä en tarkoittanut… en minä usko, että sinä… minä en menisi tuonne, vaikka sinä olisit kuka tahansa toinen…”
“Jos minä olisin Dumbledore?” Tom ehdotti aavistus synkkää huvittuneisuutta äänessään. “Kyllä sinä menisit, Hermione. Se olen vain minä, jota sinä pelkäät.”
Hermione tuijotti poikaa. Hän näki melkein petetyn katseen Tomin silmistä ja mietti, missä vaiheessa hän oli oppinut lukemaan pojan eleitä - tai milloin tämä oli alkanut unohtaa niiden piilottamista. Hermione nielaisi. Hänen teki mieli vakuuttaa Tomille, ettei pelännyt tätä, että kyse oli vain Salaisuuksien kammiosta…
 Mutta oliko se?
 Hän puristi huulensa yhteen. Kyllä, hän olisi luultavasti suostunut menemään Kammioon, jos Dumbledore olisi ollut hänen kanssaan. Mutta oliko se mikään ihme? Eikö ollut hieman eri asia mennä syvälle koulun alle, basiliskin luo Dumbledoren kuin Voldemortin kanssa? Eikö hänen reaktionsa vain osoittanut tervettä itsesuojeluvaistoa?
 Paitsi ettei Tom tiennyt olevansa se Voldemort, joka oli tuhonnut heidän kaikkien elämän ja tappanut Harryn. Tämä Tom Riddle oli seitsemäntoistavuotias poika.
 Hermione nielaisi ja otti askeleen eteenpäin. Alaspäin aukeava kuilu näytti hänen silmissään mustalta ja loputtomalta.
“Tikkaat”, Tomin ääni tokaisi lyhyesti hänen selkänsä takaa.
Hermione hapuili kädellään kuilun reunoja. Lopulta hän löysi tikkaiden ylimmän puomin. Hänen sydämensä löi niin kovaa, että hän uskoi Tominkin kuulevan sen, kun hän asetti jalkansa ylimmälle puomille ja alkoi laskeutua.
 Matka oli pitkä ja hidas. Tom tuli hänen yläpuolellaan ja joutui aina välillä hidastelemaan, kun Hermione ei päässyt etenemään yhtä nopeasti kuin poika. Pian jostain hänen yläpuoleltaan kuului kolinaa ja Murjottavan Myrtin vessasta häämöttänyt valonkajo sammui. Hermione tunsi tärisevänsä. Ainoa uloskäynti oli sulkeutunut.
 Kun hänen jalkansa saavuttivat jotain kiinteää ja kovaa, hän ei voinut muuta kuin huokaista helpotuksesta. Tom laskeutui hetkessä hänen viereensä; hän aisti pojan läsnäolon, vaikka alhaalla oli niin pimeää, ettei hän nähnyt ympärilleen lainkaan.
“Valois.” Tomin taikasauva syttyi valaisemaan ympäristöä.
 Hermione katseli ympärilleen. Heidän edessään kivinen käytävä jatkui niin pitkälle, että sen päätepiste, risteys tai kaarre hävisi pimeyteen. Mitään muuta ei näkynyt, ainoastaan kosteita, kivisiä seiniä.
“Miksi sinä tulit?” Tom kysyi yllättäen.
Hermione kääntyi hämmästyneenä katsomaan poikaa. Tämän kasvot näyttivät epätodellisen valkoisilta taikasauvan valossa.
“Koska sinä pyysit.”
“Ja sinä tottelit?” Tomin äänestä paistoi hämmästys. “Hetken minä olin varma, että sinä kääntyisit ja lähtisit pakoon. Sinä tuijotit lavuaaria niin kuin se olisi voinut syödä minut.”
“Minulla on vain terve itsesuojeluvaisto.”
Tom katsoi häntä tarkkaavainen ilme kasvoillaan. “Sitten sinun pitäisi olla kaukana minusta.”
“En minä sitä - “
“Tiedän.” Hengähdys karkasi pojan huulten välistä kuin huokaisu, jonka ei annettu kasvaa täysiin mittoihinsa. “Mutta sinä olit oikeassa epäröidessäsi. Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne.”
“Sinä pyysit.”
Tomin silmissä välähti lähes kiihkeä katse. “Sinun ei pitäisi totella! Hermione, käyttäisit aivojasi! Minä olen tappanut oman isäni, minä olen tappanut sen tytön - “
Tom vaikeni. Hermione puri hampaansa yhteen ja yritti miettiä, olisiko hänen pitänyt osoittaa suurempaa hämmästystä. Hän ei osannut. Tom tuijotti häntä niin kuin olisi äkkiä ryhtynyt miettimään, oliko hän todellinen ihminen.
“Sano jotain”, poika mutisi lopulta. Ääni kuulosti lohduttoman kovalta kaikuessaan seinämistä takaisin.
“Mitä minun pitäisi sanoa?” Hermione tunsi äkkiä itsensä kauhean väsyneeksi. “Minä osaan yhdistää asioita toisiinsa. Tajuan kyllä, mikä paikka tämä on. Ne huhut Salaisuuksien kammiosta sitten olivat ilmeisesti totta?”
Tom nyökkäsi.
Hermione mietti, mitä hän voisi arvata ja missä vaiheessa Tom alkaisi epäillä, tiesikö hän asioista jotain muuta kautta. “Miten sinä löysit tämän?”
Tom katsoi häntä tarkasti. “Kuinka paljon sinä tiedät Salaisuuksien kammiosta?”
“En paljon”, Hermione sanoi välttelevästi. “Olen joskus kuullut sen nimen… minä en ole kauheasti tutustunut Tylypahkan historiaan.”
“Salazar Luihuinen rakensi tämän paikan. Tämä… tänne pääsevät vain hänen perillisensä.”
“Oletko sinä Salazar Luihuisen perillinen?”
Tom tuijotti häntä. “Sinä et näytä kauhean hämmästyneeltä.”
“Minä…” Hermione puri kieltään. Mitä hän muka voisi sanoa? “Se ei varsinaisesti ollut pelottavin asia, mitä olen sinusta tähän mennessä kuullut.”
“Eikö?” Tomin ääni oli hieman hajamielinen. “No niin, tämä se joka tapauksessa on.”
Hermione katseli ympärilleen. “Sinä siis tapoit sen tytön?”
Tom näytti vaivaantuneelta. Poika käänsi katseensa pois hänestä ja tuijotti vastakkaista seinää. “En… tai siis periaatteessa kyllä, mutta en minä… minä en varsinaisesti tehnyt sitä.” Hermione kuuli kiivaan hengenvedon.
“Täällä asuu basiliski.”
Kylmät väreet kulkivat Hermionen läpi aivan kuin ilmoitus olisi ollut hänelle uusi. Hän kietoi kätensä tiukemmin ympärilleen.
“Basiliski tappoi tytön”, Tom mutisi. “Se ei… se ei ollut sellainen tapaus kuin minun isäni kanssa. Häntä minä vihasin. Tyttö olisi saanut jäädä henkiin.”
“Minkä ihmeen takia sinä päästit basiliskin irti?” Hermione kysyi ja hämmästyi itsekin kiivasta ääntään.
Tom katsoi häntä. Hermione risti kätensä rinnalleen ja yritti tajuta, kuka hänen edessään seisova ihminen oli. Poika oli tappanut kaksi ihmistä, ja hän, Hermione, katsoi tätä yhä silmiin niin kuin ketä muuta tahansa! Itse asiassa hänen olisi varmaan ollut parempi miettiä, mikä ihme häntä itseään vaivasi -
 Mutta Tom ei näyttänyt murhaajalta. Pojan kasvot olivat rypistyneet mietteliääseen ilmeeseen ja silmissä leikki katse, jota Hermione olisi voinut jopa väittää suruksi. Kätensä poika oli työntänyt syvälle housujensa taskuihin ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle tuoden äkkiä pelottavan kirkkaasti Hermionen mieleen Ronin silloin, kun tämä oli tehnyt jotain typerää ja yritti selittää sitä. Hänen teki mieli nauraa ääneen. Kuinka hän saattoi yhdistää mielessään Ronin ja Tom Riddlen?
Helposti. Tom näyttää aivan yhtä eksyneeltä kuin Ron joskus.
 Hermione sulki silmänsä ja yritti häätää äänen mielessään. Hänen ei tarvinnut olla niin hemmetin ymmärtäväinen, hänen ei tarvinnut väittää, että tajusi Tomia… hänen ei tarvinnut verrata poikaa Roniin, joka sentään ei ollut ikinä tehnyt pahaa kärpäsellekään -
 Tai ehkä oli. Ron oli taistellut kuolonsyöjiä vastaan niin kuin hänkin, mutta he eivät olleet ikinä käyttäneet anteeksiantamattomia kirouksia. Niistä oli joskus puhuttu ohimennen, mutta suurin osa kiltalaisista oli ollut yhtä mieltä siitä, ettei niitä otettaisi käyttöön. Hermione oli ollut siitä ainoastaan hyvillään. Jos he olisivat ottaneet anteeksiantamattomat kiroukset käyttöön, eivätkö he olisi olleet aivan yhtä pahoja kuin vastapuoli?
 Hermione säpsähti. Erottiko puolet toisistaan muka ainoastaan anteeksiantamattomien kirousten käyttö? Se ei voinut olla niin! Voldemort oli hyökännyt ensin, kuolonsyöjät olivat hyökänneet ensin! Kiltaa ei olisi edes perustettu, ellei Voldemort olisi noussut -
 Mutta eivätkö he silti taistelleet tavallisia ihmisiä vastaan? Hermione ei tiennyt, kuinka ihminen Voldemort itse oli, mutta kuolonsyöjistä osan lapset kävivät hänen kanssaan samaa koulua… Draco Malfoy oli käynyt hänen kanssaan samaa koulua kuusi vuotta, ennen kuin oli hävinnyt Dumbledoren kuoleman jälkeen ja ilmeisesti liittynyt kuolonsyöjiin… Ja - Hermione vilkaisi edessään seisovaa poikaa, joka tuijotti tiiviisti seinää näyttäen unohtuneen omiin ajatuksiinsa - Voldemortkin oli joskus ollut ihminen. Tom Riddle oli aivan yhtä ihminen kuin Hermionekin.
“Tom?” hän kysyi varovasti.
Poika hätkähti tuskin huomattavasti, mutta kääntyi Hermionea kohti silmät tummina. “En tiedä.”
“Mitä?”
“Minä en tiedä, minkä takia päästin basiliskin irti”, Tom mutisi näyttäen eksyneemmältä kuin koskaan. “Luulin tietäväni, mutta nyt… helvetti, minä en tiedä!”
Huuto kaikui kosteissa kiviseinissä. Hermione näki Tomin käsien puristuvan nyrkkiin, näki kuinka pojan käsivarsien lihakset värisivät, kuinka hän tärisi kauttaaltaan tuskin huomattavasti, mutta tärisi kuitenkin. Pojan kasvoille jähmettynyt ilme ei ollut kaunis. Poika oli purrut hampaansa alahuuleensa ja Hermione oli näkevinään muutaman pisaran verta kapealla alahuulella.
 Hän ei missään tapauksessa ollut suunnitellut sitä. Hän oli ehkä aikonut vain sanoa jotain, ehkä toistaa, ettei aikonut alkaa pelätä Tomia, mutta sanat tuntuivat yhtäkkiä täysin tarpeettomilta ja olemattomilta. Hän ojensi kätensä ja kosketti varovasti Tomin olkapäätä.
 Poika kavahti hänen kosketustaan niin kuin villihevonen, joka ei ole koskaan nähnytkään ihmistä, silmät hetken vauhkoina ja melkein pelottavina. Hermione veti henkeä ja kuuli Tomin vetävän myös, näki miten tunteet liukuivat pojan silmien läpi ja katseli niiden menoa kuin elokuvaa, näki päättäväisyyden jo ennen kuin Tom aukaisi hitaasti nyrkkiin puristetut sormensa ja kohotti leukansa.
“Sinun pitäisi häipyä, Hermione”, Tom tokaisi, mutta ei tehnyt elettäkään ravistaakseen Hermionen käden olkapäältään.
“En halua.”
“Älä ole tyhmä. Sinä tiedät jo, kuka minä olen. Voit lakata leikkimästä.”
“Minä en leiki!”
“Hermione.” Tomin ääni oli vaativa. “Sinä voit olla parempaa puheseuraa kuin yksikään toinen oppilas täällä, mutta tähän sinun ei kannata sotkea itseäsi. Häivy täältä.”
Hermione veti kätensä irti. Tom ei tuntunut edes huomaavan vetäytyvää kättä, tuijotti vain häntä. Äkkiä pojan ilme oli taas kylmä ja välinpitämätön; Hermionesta tuntui, kuin hän ei olisi koskaan jutellutkaan pojan kanssa, kuin tämä ei olisi koskaan kertonut hänelle isästään tai Kammiosta, kuin hän itse ei olisi kertonut sodasta ja Harryn kuolemasta -
 Hän ei halunnut lähteä. Tom nyökkäsi päällään kohti tikapuita, jotka veivät Kammiosta takaisin maanpinnalle, mutta Hermionen jalat eivät suostuneet toimimaan. Jos hän pakenisi nyt, jos hän lähtisi ja jättäisi Tomin tänne, heillä kahdella ei olisi enää mitään tekemistä keskenään. Päätös valahti hänen lävitseen niin kuin olisi tullut jostain hänen ulkopuoleltaan, mutta hän otti sen mielihyvin vastaan ja tarttui siihen kaikin voimin. Hän ei lähtisi, eikä sillä ollut mitään tekemistä ajankäännön tai sen perumisen kanssa.
“Ei käy.”
“Mitä?” Hetkeksi hämmästyneisyys murtautui välinpitämättömyyden läpi. Pian Tomin silmissä oli taas tuttu viileä ilme, mutta Hermione ei antanut sen huijata itseään. Hän ei voi lakata välittämästä noin nopeasti, ei vaan voi…
“Minä en lähde.” Hermione sanoi kovemmalla äänellä.
“Hermione, oman turvallisuutesi - “
Tomin suusta pääsi vain vaimea, hämmästynyt älähdys, kun Hermione astui heitä erottaneen askeleen kiinni ja suuteli poikaa. Hän ei ehtinyt ajatella mitään, ei harkita, ei pelätä Tomin vetäytyvän pois, hän vain maistoi pojan huulet samalla vieraina ja jotenkin kummallisen tuttuina, niin kuin hän olisi suudellut tätä ennenkin - ja tunsi yllätyksekseen ja riemukseen, kuinka Tomin kädet asettuivat pienen harhailun jälkeen hänen vyötärölleen.
 Hermione vetäytyi taaksepäin ja veti henkeä. Hän ehti nähdä Tomin tummanharmaiden silmien välähtävän, kapean hymyn pojan huulilla, pikemminkin aisti tämän hengityksen kasvoillaan; sitten Tomin kädet olivat vetäneet hänet taas lähemmäs.
 Hermione totteli mielellään. Hän tunsi Tomin käsien otteen vyötäröllään tiukentuvan ja raotti huulensa, kun pojan suu tuntui vaativan sitä. Hänen omat kätensä löysivät paikkansa Tomin kaulalta, viileältä iholta, jonka lävitse verisuoni sykki elämää kuin olisi uskonut kohta kuolevansa. Tomin nenä hipoi hänen omaansa, jalat osuivat toisiinsa, Hermione tunsi, kuinka poika yritti saada häntä tiukemmin syliinsä mutta ei onnistunut, he olivat jo liian lähellä toisiaan, hän aisti sen kaiken sekavana viestin ryöppynä, jossa ei ollut alkukohtaa eikä päätepistettä, paitsi hän itse, Tomin sylissä järki ja tajunta hämärinä -
“Hermione?”
Hän avasi silmänsä, kun Tom työnsi hänet varovasti kauemmas. Pojan silmät hymyilivät huolestuneen ilmeen takaakin. Hermione veti happea syvälle keuhkoihinsa, uudestaan ja uudestaan, missä vaiheessa hänen sydämensä oli alkanut lyödä tällä tavalla?
“Hermione?”
“Tom?”
Poika katsoi häneen, ja Hermionesta näytti siltä, kuin tämä olisi joutunut tekemään töitä saadakseen kasvonsa pysymään vakavina. “Mikä tuo oli?”
“En tiedä.” Hermione totesi avuttomana pudistellen päätään. Sitten nauru purkautui jostain hänen sisuksistaan ja yritti päästä pinnoille. Hän antoi hymyn päästä huulilleen saakka ja naurahti vaisusti: “Ehkä suukko.”
“En minä - hemmetti, minä pidän sinusta.”
“Se kuulostaa hyvältä.”
“Hermione!” Turhautunut katse liukui Tomin silmiin kuin tyhjästä. “Älä leiki!”
Hermione nielaisi vaivalloisesti. “En minä leiki. Tom, minä… en aio lähteä.”
Poika ravisteli päätään kuin toivottomalle tapaukselle. “Sinulla on kummallinen tapa kertoa se.”
“Nyt sinä leikit itse!”
“Minä olin tosissani”, Tom sanoi katsoen häntä tiiviisti. “Sen suhteen, että sinun pitäisi lähteä.”
Hermione tunsi itsensä avuttomaksi. Mitä ihmettä hän oli tekemässä? Tom ajoi hänet pois, eikä hän halunnut lähteä, hän halusi olla pojan kanssa… hän oli rakastunut, hemmetti, hän oli rakastunut eikä todellakaan halunnut lähteä -
“Miksi?”
“Mikset sinä suostu käsittämään?” Tom puuskahti äkkiä vihaisesti ja astui kauemmas hänestä. “Minä en halua, että sinä sotket itsesi minuun! Käsitätkö sinä, millainen ihminen minä olen? Sinulla ei ole mitään syytä pitää minusta!”
“Siitä minä päätän itse - “
“Etkä päätä. Hermione - “ Pitkät sormet puristuivat äkkiä hänen kämmentensä ympärille, Tomin silmät olivat tummanharmaat ja lähes anelevat, “ - häivy, ole kiltti. Jos sinä et lähde, minä en kohta enää aio luopua sinusta - “
Hermione nielaisi. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt olla jo kaukana menossa, juosta, kiivetä ylös tikkaita, unohtaa Tom Riddle ja jatkaa elämäänsä -
 Mitä elämää? Vuonna 1944? Mitä hän tekisi täällä, jos hän ei saanut olla Tomin kanssa?
Mitä minä teen missään, jos en saa olla Tomin kanssa?
 Miten hän pääsisi omaan aikaansa? Hän tarvitsi Tomia. Sitä paitsi kyse ei ollut siitä, että hän olisi ollut pojan kanssa loppuelämänsä, jos ei nyt lähtisi… Hän palaisi omaan aikaansa heti kun voisi, ja Tom jäisi silloin tänne, halusi hän sitä tai ei. Ja niin kauan, kun hän oli täällä… mitä väliä sillä oli kenenkään kannalta, mitä hän teki Tom Riddlen kanssa?
Sillä on väliä Tomin kannalta, hänen mielensä väitti. Jos sinä olet hänen kanssaan ja sitten lähdet, käytät häntä hyväksesi, jätät hänet tänne -
 Minulla ei ole muuta mahdollisuutta!
 Hän räpäytti silmänsä auki. Salaisuuksien kammio tuntui tyhjältä, autiolta ja äkkiä pelottavalta, Tomin katse tuntui pelottavalta, mutta kaikkein eniten hän pelkäsi sitä, kuinka oli tehnyt päätöksensä jo kauan sitten.
 Hänen oli pakko olla lähellä Tomia. Hänen oli pakko yrittää luoda yhteys, joka siirtäisi hänet takaisin, mitä yhteyden luominen sitten tarkoittikin. Hän ei voinut välittää siitä, kuinka paljon se satuttaisi Tomia.
 Tai häntä.

[Luna (:]

U P E A ficci. Ihana paritus <3 Hyvin osaat kirjottaa, mukavaa luettavaa.  en ainakaan virheitä yleisesti ottaen huomannu, vaikka en mä niitä etikkää montako jaksoo on muute ennen ku tää loppuu ? (ei saa loppua ei saa loppua ei saa loppua ei saa loppua...  ) ja mahollisimman äkkiä uus luku. (:

[Kola]

Waaaaah!Ihana ihana ihana!E-en pysty sanomaan mitään...JATKOAJATKOAJATKOAJATKOAJATKOA!Tai syön sinut!


APUA!Mun sydän lyö ihan hulluna!Ja kuten jo sanoin:JATKOA!21.8. tulee jatkoa näköjään...Tee siitä sitten piiiiiitkä ja hyvä luku!

// Kaapo yhdisti tuplat