Story: Lupaus, joka kääntyi itseään vastaan
Author: Nemethys
Genre: Angst
Rating: K-11
Chapters: oneshot.
Summary: Miksi selviytyminen on niin vaikeaa?
Disclaimer: Draco Malfoy on täysin minun omistuksessani, tai siis olisi, jos olisin J.K Rowling. Muutenkin kaikki hahmot kuuluvat tälle valtavan inspiroivalle kirjoittajalle, paitsi tämän ficin juoni.
A/N: Osallistuu FF100 sanalla sade, Aakkoshaasteeseen kirjaimella L
LUPAUS, JOKA KÄÄNTYI ITSEÄÄN VASTAAN
”Tästä ei tule mitään!” Hermione Granger kiljaisi kovaan ääneen, ja paiskasi mustekynän säilöineen seinään. Paksu muste valui hitaasti seinää pitkin jättäen jälkeensä vanan. Nyyhkäys pääsi karkaamaan naiselta, ja tämä kirosi itseään.
Hän oli antanut sen tapahtua taas. Hän kielsi itseään päivittäin ajattelemasta Dracoa, miestä, kuka oli noin vain särkenyt hänen sydämensä.
”Jos olisit ihminen, et kykenisi tekemään tätä”, Hermione tiuskaisi vihaisena, ja sai vain Dracon nauramaan.
”Kuvitteletko tosiaankin olevasi ensimmäinen, kuka tulee jätetyksi Draco Malfoyn toimesta?” mies kysyi pilkallisesti, ja jossain Hermionen sisimmässä vihlaisi kipeästi.
”Sinä vannoit, että olet muuttunut”, hän sanoi epäröiden. ”Miksi sitten ne kaikki lupaukset?”
”Sinäkin rikoit omasi”, Draco muistutti jäisesti.
”Vaadit mahdottomia”, Hermione vastasi epätoivoisena. ”En vieläkään saanut sinulta mitään kunnollista vastausta siihen, miksi minun olisi pitänyt jättää työpaikkani!”
”Sinä lupasit silti tehdä sen, ja olet yhä siellä.”
”Näinä päivinä, minulla ei ole muuta mahdollisuutta”, Hermione sanoi kitkerästi. ”En antaisi ikinä anteeksi sitä itselleni, jos olisin ollut toimettomana sodan aikana.”
”Kuolonsyöjät hyökkäsivät jo kerran Pyhään Mungoon, mikä saa sinut kuvittelemaan, etteivät he tekisi sitä uudelleen?” Draco kysyi vihaisena, ja Hermione värähti. Miehestä säteili sellaista katkeruutta, millaista nainen ei ollut ennen nähnyt.
”Se ei ole sinun ongelmasi enää”, Hermione tiuskaisi vastaukseksi, ja pakotti kyyneleet takaisin.
”Olet oikeassa, se ei ole enää minun ongelmani. Älä ota minuun enää mitään yhteyttä, en tahdo kuulla sinusta enää koskaan”, Draco sanoi lopulta, ja Hermione oli näkevinään miehen silmissä epäröinnin.
Kynä ei suostunut tuottamaan paperille niitä sanoja, mitä Hermione olisi halunnut sanoa. Hän yritti kuvailla kaikkea sitä tuskaa, mikä oli syntynyt siitä, kun Draco oli jättänyt hänet. Kaikki lauseet kuulostivat todella latteilta ja kliseisiltä; hän tiesi, että mies olisi nauranut jos olisi lukenut niitä.
Tavaroiden paiskominen tuotti suurta tyydytystä naiselle. Hän oli oppinut sen ensimmäisen kerran jälkeen, kun hän oli särkenyt vahingossa lasin kurottautuessaan nenäliinapakettia kohti. Se ääni oli saanut tämän havahtumaan hetkeksi todellisuuteen, ja hetken mielijohteesta, hän paiskasi tyynynsä päin kukkamaljakkoa; se oli hajonnut kappaleiksi iloisesti kilahtaen, ja kokeiltuaan samaa taktiikkaa lipaston päällä oleville tavaroille, hän huomasi keksineensä purkautumiskeinon.
Valokuvakehys, minkä sisällä olevassa kuvassa Hermione ja Draco hymyilivät tietäväisesti toisilleen, oli tuhottu aikoja sitten. Nainen ei tahtonut miehestä mitään muistoja, mutta niitä, mitkä olivat hänen päässään ja sydämessään, hän ei pystynyt tuhoamaan. Ne vainosivat häntä öisin ja päivisin, pieninkin asia toi hänen mieleensä Dracon. Kaupasta löytyvät perulaiset luumut olivat olleet miehen suurinta herkkua, aina kun satoi, Hermione tiesi, että Draco menisi juuri sillä hetkellä ulos; mies rakasti sadetta.
”Hermione?” Draco kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, ja nainen havahtui transsistaan. He olivat kävelyllä, ja saapuneet suuren suihkulähteen eteen.
”Anteeksi, olin omissa ajatuksissani”, nainen vastasi raukeana. He olivat juuri käyneet syömässä hienossa ravintolassa, ja ilta oli ollut täydellinen. Hän oli juuri sillä hetkellä niin tyytyväinen, ettei voinut parempaa ollakaan. Tai niin hän luuli.
Draco otti Hermionen kädet omiinsa, ja katsoi intensiivisesti hänen silmiinsä. Nainen tunsi sydämensä lyövän astetta kovempaa, niin kävi aina, kun Draco katsoi häneen tuolla tavoin. Se katse kertoi puhtaasta rakkaudesta, täydellisestä luottamuksesta ja rehellisyydestä.
Draco painoi huulensa Hermionen huulia vasten, ja he suutelivat kiihkeästi suihkulähteen solistessa taustaäänenä. Hermione unohti paikan ja ajan; vain he kaksi olivat tässä maailmassa.
Sitten mies vetäytyi, ja painoi sormensa Hermionen huulille. Ihmiset kulkivat heidän ohitseen yhtenä sumuna, eikä nainen kiinnittänyt mitään huomiota heihin.
Jostain alkoi kuulua viulunsoittoa, ja ensimmäistä kertaa, Hermione havahtui heidän kohtaamisestaan. Hän katseli ympärilleen, ja näki kolmen miehen hieman kauempana, siististi pukeutuneina soittamassa musiikkia. Hän katsahti yllättyneenä Dracoon, joka hymyili.
Mies polvistui hänen eteensä, veti taskustaan mustan rasian ja Hermionen sydän jätti lyömättä. Rasiasta paljastui kaunein sormus, mitä kukaan oli koskaan nähnyt; hopeinen rengas, missä maahistimantit olivat istutettuina kiehkuroin. Ihmiset pysähtelivät heidän ympärillään, ja osoittelivat heitä hymyillen. Nainen ei tosin nähnyt heitä, vain ja ainoastaan Dracon, joka katsoi häntä selvästi jännittyneenä.
”Hermione Granger”, hän sanoi, ja nielaisi. ”Teetkö minusta maailman onnellisimman miehen, ja tulet vaimokseni?”
Nainen tuijotti miestä uskomatta korviaan. Kyyneleet kostuttivat hänen silmänsä, ja hänen alahuulensa väpätti.
”Kyllä”, hän sai lopulta sanottua, ja väkijoukko heidän ympärillään puhkesi taputtamaan. Draco pujotti sormuksen Hermionen vasempaan nimettömään, ja se näytti heti siltä, että se olisi aina ollutkin siinä.
Hermione kapsahti miehen kaulaan heti, kun tämä nousi ylös ja suuteli tätä sellaisella intohimolla, että kummatkin näkisivät varmasti tähtiä vielä vuosienkin päästä.
Siitä kaikesta oli kuusi kuukautta, hävyttömän lyhyt aika. Ne olivat olleet ehdottomasti naisen ihanimpia ikinä; joka aamu, hän oli herännyt rakastamansa miehen viereltä.
Joskus kävi niinkin kummallisesti, että nainen unohti Dracon jättäneen hänet, ja haki häntä unissaan sängyssä. Kun hänen sormensa tapasivat vain tyhjää, hän hätkähti täysin hereille. Kun todellisuus palautui hänen mieleensä, hän purskahti itkuun, ja hautasi päänsä polviin. Hän itki monen monta tuntia, aamuaurinko yritti kovasti lohduttaa häntä, vailla minkään näköistä vaikutusta.
”Olet kaunis.”
”Sanot tuon joka aamu.”
”En tahdo, että unohdat sitä koskaan. Minä aion sanoa sen sinulle joka ikinen aamu, tiedäthän sen.”
Sitten koittivat ne aamut, jolloin niitä sanoja ei tullutkaan. Hermione tunsi olonsa kaikkea muuta kuin kauniiksi tuijottaessaan itseään peilistä. Hänen silmänsä olivat punaiset, ja kasvot pöhöttivät kaikista niistä kyyneleistä, mitä hän oli vuodattanut.
”Hitto vie, Draco!” Hermione parkaisi, ja paiskasi koriste-esineen suoraan peiliin. Kummatkin särkyivät, jättäen jälkeensä vain kasan siruja.
”Miten sinä saatoit tehdä tämän minulle?” Hermione kysyi ääneen epätoivoisena, ja vajosi lattialle. Hän tarttui sohvankulmaan, ja heijasi itseään edes taas.
”Miksi se oli sinulle niin helppoa?”
Hermione oli kuin varjo entisestä itsestään. Hän kävi kyllä joka päivä töissä, paransi velhoja jotka olivat loukkaantuneet sodassa, oli viimeisinä hetkinä paikalla, kun joku teki kuolemaa. Siltikään, kukaan ei huomannut sitä, että Hermione itse oli kuolemassa.
Kunnes koitti se aamu, kun Hermione ei jaksanutkaan nousta sängystä. Hän oli ajatellut Dracoa viimeisimmät 12 tuntia, ja se oli kuluttanut hänet loppuun.
Hän ei mennyt töihin seuraavanakaan päivänä. Pöllöt koputtelivat hänen ikkunaansa, mutta hän ei jaksanut avata sitä. Sitä paitsi, se olisi vain Hermionen pomo, kuka häntä kaipasi. Hänen ystävyyssuhteensa olivat katkenneet aikoja sitten, kun hän ei ollut jaksanut pitää yhteyttä.
Pöllöt lakkasivat ennen pitkää koputtelemasta, ja Hermione sai olla rauhassa. Hän ei kyennyt muistamaan päivää, milloin oli viimeksi syönyt. Tai nukkunut pidempään kuin tunnin kerrallaan ilman painajaisia. Tai tavannut ystäviään.
Silloin Hermione tiesi, että hän oli kuolemaisillaan suruun.
Hermione tarttui käsi vapisten kynään, ja päätti, että juuri nyt, hän kirjoittaisi kaiken ylös, ja lähettäisi Dracolle.
Rakas Draco (kyllä, kutsun sinua edelleen rakkaakseni),
Et voi ymmärtää, millaista tuskaa aiheutit minulle. Minä lupasin sinulle, tiedän sen, mutta sinäkin lupasit minulle. Lupasit minulle olevasi joka päivä vierelläni, kun herään, tai nukahdan, mutta silti olen ollut yksin kahdeksan kuukautta. Mikään ei tunnu samalta ilman sinua. En pysty tekemään mitään, normaali eläminen sattuu liikaa. Olen vuodattanut kyyneliä takiasi monen ihmisen elämän verran, eikä minulla ole mitään jäljellä, ei mitään annettavaa enää kellekään. Tämä ei ole elämää, tiedän sen. Miksi sinä teit sen? Miksi ihmeessä sinä jätit minut, noin vain?
Luulin pääseväni tästä yli, mutta en pääse.
Toivon, että sinulla on nyt hyvä olla.
Hermione Granger (Malfoy, jos olisit pitänyt lupauksesi.)Se oli erittäin katkera kirje, Hermione tiesi sen. Mutta hän halusi, että mies tietäisi, mitä hän oli tehnyt naiselle. Hän ei ollut enää se Hermione, minkä kaikki tunsivat, ja kaikkein eniten hän kaipasi itse itseään. Hän oli eksyksissä ilman Dracoa, ympärillä oli pelkkää pimeyttä. Hän oli täysin yksin tässä maailmassa, jota hän nykyään niin paljon vihasi.
Pöllö huhuili vaitonaisena, kun nainen sitoi kirjeen tämän jalkaan.
”Vie tämä sille, ketä rakastin eniten tässä maailmassa”, hän kuiskasi käheästi. Ääni kuulosti niin vieraalta hänen korvissaan, että hän epäili, oliko se edes hänen omansa.
Hän huuhtoi kourallisen tabletteja alas vedellä, mikä oli ensimmäinen lasillinen neljään päivään, ja asettautui sängylle.
Hän nukahti 17 minuuttia myöhemmin, ensimmäistä kertaa rauhalliseen uneen Dracon lähdön jälkeen, ja jokainen sydämenlyönti oli hitaampi kuin edellinen.
ooooo
Satoi kaatamalla, ja aivan kuten Hermione oli tiennytkin, Draco seisoi ulkona yksin. Pisarat kastelivat hänen vaatteensa likomäriksi, mutta hän ei välittänyt. Se oli vain yksi asia muiden joukossa, mistä hän ei piitannut tippaakaan. Oli kulunut iäisyys siitä, kun hän oli luopunut elämänsä valosta, eikä yksikään päivä ollut osoittanut paranemisen merkkejä. Mies huokaisi syvään, ja nojasi puuhun.
Jossain kauempana näkyi jotain valkoista, ja Draco mietti, mikä se mahtoi olla. Vasta kun pöllö oli saapunut lähemmäs, mies tunnisti sen.
Hermione.Valkoinen kirje lepäsi miehen käsillä, ja hän pohti, uskaltaisiko avata sitä laisinkaan. Hän oli kuitenkin liian utelias, hän janosi tietää mitä asiaa Hermionella oli hänelle. Eikö hän ollut loukannut tätä tarpeeksi paljon, jotta tämä ymmärtäisi pysytellä kaukana hänestä?
Hänen silmänsä liikkuivat, ja sana sanalta, hänen hengityksensä tihentyi. Kun hän pääsi kirjeen loppuun, hengitys pysähtyi kokonaan.
”Hyvästi.”
8 kk aikaisemmin:
Draco oli juuri kävelemässä töistä kotiin, kun hän törmäsi varsin tutunnäköiseen ihmiseen. Hän yritti teeskennellä, ettei tätä ollut olemassakaan, mutta toinen osapuoli ei antanut hänen päästä niin helpolla ohitse.
”Poika”, mies murahti viittansa uumenista, ja Draco pysähtyi.
”Isä”, hän vastasi lyhyesti.
”Vuodet näyttävät kohdelleen sinua hyvin”, Lucius Malfoy sanoi venytellen, ja Draco tunsi suurta himoa iskeä tältä nenän poskelle.
”Vieläkö sinä olet sen kuraverisen kanssa?” hänen isänsä kysyi inhoten, ja Draco päätti toteuttaa aikeensa.
”Tottahan toki sinä olet”, Lucius vastasi kuitenkin ennen kuin Draco ehti lyödä. ”Sen takia minä olenkin täällä.”
”Mitään, mitä sinä sanot, ei vaikuta meidän väleihimme”, Draco vastasi uhmakkaasti, ja otti askelia eteenpäin. Hän ei kuuntelisi enää sanaakaan tuon miehen puheista.
”McNair on tällä hetkellä joukkoineen ikkunanne takana”, hän kuuli äänen takaansa sanovan, ja Draco pysähtyi niille sijoilleen. Hermione!
”Jos otat enää yhtään askelta, hän on kuollut”, Lucius sanoi myrkyllisesti, ja Draco ei uskaltanut liikahtaakaan.
”Kuinka paljon sinä häntä rakastat?” hänen isänsä kysyi petollisesti hymyillen.
”Enemmän kuin elämää”, Draco sanoi yhteenpuristettujen hampaiden lomasta.
”Siinä tapauksessa, ymmärrät varmaan, että sinulla on hieman keskusteltavaa meidän kanssamme”, Lucius tokaisi. ”Käänny ympäri, poika.”
”Sinä et ole minun isäni”, Draco vastasi vihaisena, mutta teki kuten Lucius oli käskenyt. ”Jätä Hermione rauhaan, minä pyydän.”
”Mitä olisit valmis tekemään hänen turvallisuutensa tähden? Ymmärräthän, vain yksi sana minulta, niin hän on joko kuollut tai elossa.”
”Mitä tahansa”, Draco kuiskasi täristen. Hän ei voisi koskaan antaa itselleen anteeksi, jos Hermione kuolisi hänen takiaan. Ei ikinä, hän riistäisi mielummin oman henkensä.
”Liity meihin.”
”En ikinä.”
”Siinä tapauksessa…” Lucius sanoi, ja kääri hihaansa ylöspäin. Hänen sormensa olivat juuri koskettamassa merkkiä, kun Draco nytkähti pakonomaisesti eteenpäin. Lucius pysähtyi.
”Älä tee sitä”, hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Mitä minun pitää tehdä?.”
”Jätät hänet. Kyllähän sinä olet niin ennenkin tehnyt lukuisille naisille.”
”Hän ei tule ikinä uskomaan minua. Hermione tietää, että rakastan häntä.”
”Ole uskottava.”
Ja Draco oli.
Hän oli tavannut Hermionen kaksi kertaa sen jälkeenkin, ensimmäisellä kerralla hän pisti naisen lupaamaan, että jättäisi työnsä Pyhässä Mungossa, sillä hän tiesi kuolonsyöjien suunnittelevan hyökkäystä sinne. Hermione oli luvannut hämillään, ja vaatinut selitystä, mutta mies oli painunut ovesta saman tien ulos, kun oli saanut haluamansa vastauksen.
Sitten hän oli kuullut, ettei nainen ollutkaan pitänyt lupaustaan, ja vaatinut selitystä häneltä. Mutta viha ja katkeruus olivat asettautuneet heidän välilleen, eikä mikään ollut ennallaan.
Viikon kuluttua, kuolonsyöjät saapuivat juhlien Malfoyn kartanoon.
Kuraverinen Granger on kuollut!Hän oli luvannut itselleen suojella Hermionea, ja se lupaus oli kääntynyt itseään vastaan. Hän oli menettänyt elämänsä ainoan kiintopisteen, eikä missään ollut järkeä enää. Hän olisi halunnut vain palata Hermionen luokse, kertoa koko tarinan, mutta nyt oli liian myöhäistä; nainen oli jo poissa.
Sadekaan ei ollut yhtään niin lohdullista kuin ennen.
The buttons on my phone are worn thin
I don't think that I knew the chaos I was getting in.
But I've broken all my promises to you
I've broken all my promises to you.
Why do you do this to me?
Why do you do this so easily?
You make it hard to smile because
You make it hard to breathe
Why do you do this to me?
A phrasing that's a single tear,
Is harder than I ever feared
And you were left feeling so alone.
Because these days aren't easy
Like they have been once before
These days aren't easy anymore.
I should have known this wasn't real
And fought it off and fought to feel
What matters most? Everything
That you feel while listening to every word that I sing.
I promise you I will bring you home
I will bring you home.
To me (3x)
"Hys... Oletteko jo kuulleet, että Nemethys kirjoittaa nykyään angstiakin?"
"Mä en usko tuohon, se on aina niin kauhean romantiikannälkäinen, kaikissa ficeissä on onnellinen loppu, tai se ei ole Neme..."
"Eikun ihan tosi nyt! Se kirjoitti surullisen lopun."
"Pitäisköhän se lukea?"
"Mitä jos en tykkää siitä yhtään, oon niin tottunut siihen että pelkkää fluffya sen näppäimistä irtoaa."
"No kai siitäkin voi kommentoida, ja sanoa että tää oli ihan p*skaa."
"No niinpä, ehkäpä mä sit luen sen."
"Se on muutenki niin kommenttikerjurihirmu, kyllä se siitäkin ilahtuu."