Ollaan ihan hiljaa (S) ||| Remus/Lily, oneshot, lievä angst ja fluff

[Eeta]

Nimi: Ollaan ihan hiljaa
Kirjoittaja: Eeta
Genre: Angst ja fluff lievinä
Paritus: Remus/Lily
Haasteet: Aakkoshaaste, FF100 sanalla 045.Kuu ja FF10 sanalla Valkoinen.
Ikäraja: Sallittu
Vastuuvapaus: Kaiken, minkä Rowlingin omaksi tunnistatte, oletettavasti kuuluneekin hänelle.

A/N: Pidän tästä ficistä itse oikein kovasti, mutta olisi mukava saada muidenkin mielipiteitä. Kommentteja siis tulemaan!


Kuunvalo paistoi kylmänä sisään hiljaiseen oleskeluhuoneeseen, joka oli Remusta lukuun ottamatta autio. Poika istui varjoisimmassa nurkassa ja yritti pidätellä itkua, muttei voinut kyynelilleen mitään. Ne valuivat vuolaasti hänen kasvoilleen ja putosivat hänen syliinsä.
   
Pojat eivät itke, Remus yritti toitottaa itselleen, mutta turhaan, sillä vahvemmat tunteet pitivät häntä vallassaan. Kuu olisi taas huomenna täysi. Remus ei halunnut sitä – hän ei halunnut taas jättää ystäviään, joihin oli vasta tutustunut, hän ei halunnut taas kokea muuttumisen aiheuttamia kipuja. Hän ei halunnut taas joutua suljetuksi siihen taloon yksi, omien pelkojensa ja varjopuoliensa vangiksi. Jospa James, Sirius ja Peter olisivat voineet olla hänen kanssaan…! Pitkä, äänekäs nyyhkäys pääsi pojan huulilta, mutta hän ei jaksanut välittää. Mitä väliä sillä, kuuliko joku? Mitä väliä millään oli loppujen lopuksi?
   
”Remus?”
   
Remus hätkähti ja kohotti katseensa. Joku oli sittenkin kuullut. Vähän pelästyneen näköinen, valkoiseen pyjamaan pukeutunut tyttö seisoi tyttöjen makuusaleihin johtavan portaikon edessä. Tytön punainen tukka hehkui hämärässäkin, ja Remus tunnisti hänet ensiluokkalaiseksi Lily Evansiksi, luokkatoverikseen.
   
”Mikä sinun on, Remus?” Lily kuiskasi tullessaan lähemmäs poikaa. ”Sattuuko sinuun?”
   
Remus nyökkäsi ääneti ja pyyhkäisi kyynelensä sivuun. Pojat eivät itke.
   
”Älä murehdi”, Lily rauhoitteli ja istuutui Remuksen viereen. ”Ollaan tässä, ihan hiljaa, ja odotetaan. Kyllä se menee ohi.”
   
Huomisia kipuja Lily ei ehkä saisi pois, mutta auttoi Remusta unohtamaan ne. Tuntui hyvältä olla siinä, pitää toista kädestä ja istua puhumatta mitään. Silloin kuunvalokin näytti melkein ystävälliseltä.

[Kuurankukka]

Voi, tykkäsin tästä. Tuli jotenkin suloinen ja hellyyttävä olo, kummasti kohensi sateen aiheuttamaa apeutta

Muutaman ensimmäisen lauseen aikana ajattelin Remuksen olevan ainakin muutaman vuoden vanhempi, ja muutenkin kuvittelin ficin erinlaiseksi. Remus tuntui jotenkin yksitoistavuotiasta vanhemmalta, tai kovin ankaralta itselleen, kun pojat eivät kerran saa itkeä. Jotenkin sellainen ajatus ei omassa mittapuussani sovi niin nuorelle. Mutta toisaalta, Remuksen ajatukset taas tuntuvat sopivan juuri sen ikäiselle pojalle. Remusta tuli kuitenkin kovasti sääli. Lily taasen oli tässä ihanan lohduttava, juuri noin voin kuvitella Lilyn tekevän.

Kaikenkaikkiaan pidin ficistä kovasti Ihanan lapsenomainen, haikea, surullinen ja kaikkea sellaista. Tässä oli monta sellaista suloista kohtaa, jotka sopivat hyvin ficciin ja olivat muuten vain ihania <3 Loppu oli ihana myös, mukava juttu että tässäkin löytyi ystävä hädässä. Vaikka ficci olikin lyhyt, se ei tuntunut ainakaan liian lyhyeltä, vaan juuri sopivalta. Otsikostakin tykkäsin, sopi mielestäni hyvin tilanteeseen. Ja virheitä en löytänyt. Ihana ficci, kiitos oikein paljon

[saralin]

Aaaws, en voi muuta sanoa ^^ tosi soma ja aidon oloinen. Minäkin aluksi kuvittelin tämän sijoittuvan pari vuotta eteenpäin, mutta pian tajusin että hän olikin nuorempi kuin luulin. Remus kun on sellainen "herkempi" poika ystäviinsä verrattuna, niin pystyn helposti ajattelemaan hänet kyyneleitään pidättelemään ja murehtimaan yksinäisyyttään. Ja Lily taas oli niin Lilymäinen, että en muunlaisena voisi häntä melkein kuvitellakaan. Tosi soma ja hyvin kirjoitettu minunkin mielestä otsikko oli ihana ja sopi tähän hyvin. Tyksin paljon!

[Tinwen]

Nimi jotenkin yksinkertaisuudessaan oli niin vetoava, että oli ihan pakko kurkata, mitä sen takaa löytyy. Remus/Lily on musta parituksena aina jotenkin surullinen ja haikea, ja nimi viittasi just sellaseen haikeiluun, josta tykkään. Olen tosi ilonen, että vilkaisin, vaikka tämä olikin erilainen kuin luulin. Remus ja Lily sopivat ystäviksi hyvin ja on kiva lukea välillä jotain, missä ei ole epäuskottavaa suuren rakkauden toitotusta.

En osaa oikein nimetä mitään erityisen hyvää kohtaa, mutta pidin kokonaisuudesta. Jotain, mistä pidin kovasti, oli kuitenkin tämä:

”Älä murehdi”, Lily rauhoitteli ja istuutui Remuksen viereen. ”Ollaan tässä, ihan hiljaa, ja odotetaan. Kyllä se menee ohi.”

Oi, tuo on niin söpöä. Jotain mikä sopii 11-vuotiaan suuhun (vai sanottiinko tässä tarkkaan, kuinka vanhoja ovat?), mutta varmasti myös omalla tavallaan lohduttaa.  

Musta muuten kuulostaa luonnolliselta, että ton ikäselle pojalle on noloa itkeä, ainakin toisten nähden. Samoin se, ettei Remuksen yksinäisyyttä ja pelkoa kuvattu teatraalisin korulausein oli kiva huomata. Se, ettei halua tuntea kipua, eikä halua muuttua sudeksi on ihan riittävä peruste ja kuulostaa hirmu sympaattiselta ja surulliselta.

Kiits.

[Eeta]

Oih! Kiitos kommenteistanne! Minäkin tykkään otsikosta ja ficistä ja niin edelleen. Itse asiassa koko tämä ficci lähti siitä, että otsikko putkahti mieleeni.

Ihanan piristävää saada myönteistä palautetta

[Amanecer]

Minusta nämä Remukset pojat eivät itke -ajatukset sopivat hyvin juuri yksitoistavuotiaalle pojalle (nimimerkillä paljon nähnyt ja kuullut isosisko), ja Lilyn kommentin voi hyvinkin sijoittaa tämän ikäisten suihin. Tässä asiassa olet siis hyvin onnistunut...

... niin kuin oikeastaan koko ficissäkin. Tässä oli tietynlaista surullisuutta, haikeutta ja suloisuutta, josta pidän. Äsken luin jotain vähän iloisempaa tekstiä, nyt sitten hieman erilaista. Lily/Remuksen takia avasin tämän (sitä kun saisi olla enemmänkin, nimittäin raapaleina paritus toimii, muuten se saattaa olla ärsyttäväkin), ja otsikkokin kutsui. Kiitos.