Myrskyn jälkeen, S | Albus/Gellert, angst, ficlet

[Taki]

Nimi: Myrskyn jälkeen
Kirjoittaja: Taki
Tyylilaji: Angst, ficlet
Ikäraja: S
Sana (FF100): #070, Myrsky
Paritus: Gellert/Albus
Tiivistelmä: Arianan kuoleman jälkeen Albus olisi ollut valmis aloittamaan alusta, mutta Gellert lähti silti.
A/N: Osallistuu FF100:n lisäksi Yhtyeen tuotanto - haasteeseen Velcran kappaleella We Must Start Again. Aluksi tämä kappale tuntui hankalimmalta levyllä, sillä suurimpaan osaan muista sain heti inspiraation. Tämä piti kuunnella muutaman kerran ennen kuin mieleeni nousi tälläinen kohtaus, mutta kun tämän idean sitten sain, minun piti päästä kirjoittamaan se heti. Ficci kuvaa oikeastaan vain mielikuviani biisistä, joten suosittelen sen kuuntelemista ficin lukemisen yhteydessä.
Kommenteista ilahtuisin hirveästi!

* * *

Myrskyn jälkeen


 Kolea tuuli puhalsi heidän kasvoilleen ja liehutti heidän hiuksiaan. Vedenpinta väreili vielä. Myrsky oli viilentänyt ilmaa ja Gellert tunsi luissaan, että kesä vaihtuisi nyt lopullisesti syksyksi.

 Kaikki oli tuhottu. Ariana oli kuollut. Se luottamus ja rakkaus, jonka he olivat rakentaneet välilleen, oli revitty rikki ja tallottu maan tasalle. Enää ei voinut jatkaa siitä, mihin jäätiin. Piti joko luovuttaa tai aloittaa kokonaan alusta. Ilmassa oli lopun tuntua, mutta Albus pelkäsi päästää irti. Hän olisi ollut valmis taipumaan, antamaan vielä anteeksi, yrittämään vielä, mutta Gellert tiesi että mitä ikinä he tekisivätkään, mikään ei olisi enää samoin. Hän tunsi, kuinka tuulet veivät häntä jo pois.

 He seisoivat vaiti tuijottaen vedenpintaa. Jossain siellä alla kuohui edelleen, mutta pinta alkoi tasoittua. Gellertin oli kylmä.

 Albus tarttui Gellertiä kädestä, veti hänet lähelleen yrittäen epätoivoisesti tavoittaa sitä, minkä myrsky oli jo huuhtonut pois. Ehkä kosketus voisi kuitenkin vielä korjata kaiken. Kuuliaisesti Gellert tuli kiinni toiseen, kiersi kätensä tämän kaulalle. Albus värähti tuntiessaan Gellertin jääkylmät sormet paljasta ihoa vasten. Gellert painoi huulensa Albuksen suulle ja toinen vastasi suudelmaan, pitäen kiinni kovempaa. Ethän vain mene. Mutta suudelmasta puuttui lämpö ja he molemmat tunsivat sen.

 Ei Gellert olisi halunnut että tässä kävisi näin. Hän oli menettänyt jo tarpeeksi, samoin oli Albus. Miksi heidän täytyi siis menettää vielä toisensa? Gellert ei enää toiminut oman tahtonsa mukaan, häntä veti poispäin jokin suurempi voima, kenties kohtalo, jota hän ei osannut pysäyttää. Hän ei ymmärtänyt, miksi hän haikaili jo pois, vaikka edessä olisi vain yksinäisiä öitä ja ikävä juuri siihen pisteeseen, josta hän oli lähtemässä.

 Mutta jatkaa ei enää voinut, eikä hänellä ollut voimia aloittaa alusta. Jos kaikki se hyvä oli johtanut vain tähän, Gellert ei ymmärtänyt, miksi sen oli pitänyt alunperin tapahtuakaan. Kaikki tuntui niin turhalta nyt, heitä ei oltukaan tarkoitettu toisilleen, eikä hän osannut selittää mitään Albukselle joka puristi häntä itseään vasten kuin hukkuva oljenkortta.

 Päästä irti, et sinä huku.

 Oli aika antaa tuulen viedä mukanaan.

* * *

Velcra - We Must Start Again

The more we build, the less it lasts
We must start again
The more we build...

The calming surface is still rippling
The last reminder of the storm
Now blowing inside another soul... a blinding force

I close my eyes and dream I see I'm drowning
Slowly floating in the stream
All my lonely nights waiting to come out

We hear the locust arrive

Your fingertips are cold and tickling
Your kisses on my neck like little fish
The blackbirds sing of loss and teardrops
The greatest of joys, the forces unknown

We hear the locust arrive

The last reminder of the storm, now blowing inside another soul
We must start again
To let it out...

[Tinwen]

No ohhoh. Uskon tosiaan nyt, että tää liittyy tosi vahvasti tuohon biisiin. Hrrh, kylmät väreet meni pitkin selkää, kun luin tätä ja taustalla soi toi biisi. Varmaan johtui osittain siitäkin, että todella olin kiinni tossa hetkessä. Ei tullu mieleenkään tsekata pilkkuvirheitä tai katsastaa montako kliseetä on tekstin joukossa. Ja se jo itsessään kertoo aika paljon tekstin laadusta. Kun se on itsessään niin hyvä, ettei tarvitse miettiä pieniä tyyliseikkoja.

Pidin tästä todella, todella paljon. Tilanne tuntuu jotenkin tosi luonnolliselta, hahmot samoin. Sellainen lopullinen murtumakohta. Jotenkin helppo ajatella, että Albus on tollasessa tilanteessa valmis vielä yrittämään ja antamaan anteeksi, vaikka toinen tietää, ettei kaikkea voi unohtaa.

Albus tarttui Gellertiä kädestä, veti hänet lähelleen yrittäen epätoivoisesti tavoittaa sitä, minkä myrsky oli jo huuhtonut pois. Ehkä kosketus voisi kuitenkin vielä korjata kaiken. Kuuliaisesti Gellert tuli kiinni toiseen, kiersi kätensä tämän kaulalle.

Oijoi, tämä osoittaa niin upeasti sen, miten toinen on jo luovuttanut. Kuuliaisesti, nerokasta sanoisin.

Toi myrsky-vertaus on tietysti aika perinteinen ja pidin otsikkoa aika tylsänä, kun tän avasin. Täytyy kuitenkin sanoa, että tää ympäristön "myrsky" ja sitten taas hahmojen suhteessa oleva myrsky soljuu niin kivasti yhteen, että miksei. Pidän myös tietystä eleettömyydestä joka tässä on jäljellä, sellasta puhdasta surua, josta kaikki turha korumaisuus on karsittu pois.

Hän ei ymmärtänyt, miksi hän haikaili jo pois, vaikka edessä olisi vain yksinäisiä öitä ja ikävä juuri siihen pisteeseen, josta hän oli lähtemässä.

Niin, jokaisella on varmaan joskus ollut sellanen tilanne, että asiat on luisunu tilaan, josta niitä ei voi enää korjat. Jotenkin tuntuu tutulta, että on surullisella tavalla helpottavaa päästää irti, vaikka tietää, että myöhemin se helpotus katoaa ja jää vain ikävä. No joo, yritän vain sanoa, että samaistuin välillä pelottavan hyvin!

Olen oikein hurmaantunut, ja taidan mennä etsimään lisää tekstejä sinulta. Kiitän paljon