Nimi: Rakastat minua aina
Kirjoittaja: Taki
Paritus: Albus/Gellert
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Drama, action, oneshot
Varoitukset: Murhia (ei kuvattu)
Sana (FF100): #041, Muodot
Vastuuvapaus: J. K. Rowling omistaa maailman, josta kirjoitan.
Tiivistelmä: Aurorit yrittävät selvittää Godrickin notkossa riehuvan jästien sarjamurhaajan henkilöllisyyttä, mutta vain Albus osaa lukea rikollisen jättämiä viestejä.
A/N: Tälläinen outo inspiraatio tuli pari päivää sitten. Yleensä mulla menee miljoona vuotta ficcien valmistumiseen, koska aloitan niin monta kerralla, mutta tämän kirjoitin yhdeltä istumalta.
* * *
Rakastat minua aina
Nuori Albus Dumbledore oli vasta nostettu auroriosastonsa johtajaksi - paikka, jota ei 28-vuotiaalle milloinkaan ennen ollut myönnetty. Työ toi mukanaan paljon kunniaa ja poikkeuksellisen menestyksekäs aurori hän olikin, mutta toisinaan oli päiviä, joina Albus ei olisi halunnut olla missään tekemisissä koko aurorinvelvollisuuksiensa kanssa. Näihin päiviin lukeutui se, kun hänen työryhmänsä sai tehtäväkseen tutkia Godrickin notkossa murhatun jästiperheen tapausta, joka oli herättänyt suurta ihmetystä jästien keskuudessa. Murhille ei nimittäin näyttänyt löytyvän minkäänlaista motiivia saati sitten syyllistä eikä kukaan tiennyt, miten perhe oli tapettu, sillä väkivallan jälkiä ei näkynyt. Tapaus oli vaikuttanut niin selvästi velhon työltä, että taikamaailman aurorit olivat ottaneet työkseen tutkia asiaa.
Kuka ikinä tekijä olikaan ollut, hän ei ollut jättänyt yhtäkään johtolankaa jälkeensä lukuunottamatta salaperäistä viestiä lattiassa. Kukaan ei ollut vielä keksinyt, mitä omituiset sanat tarkoittivat, joten astuessaan sisälle nyt hylättyyn taloon ryhmänsä kanssa Albus vannoi mielessään, että selvittäisi mahdottoman tuntuisen tehtävän.
"No niin", Albus sanoi ja valaisi lattiaa taikasauvansa valokiilalla. "Missä se viesti on?"
"Ruumiit löydettiin tästä", sanoi Nilsson, toinen tutkimusryhmän jäsen, joka käveli peremmälle taloon ja osoitti keskelle olohuoneen puista lattiaa. "Kas, siinä se on..."
Albus käveli uteliaana lähemmäs ja näki heti viestin, joka oli poltettu puiseen lattiaan luultavasti voimakkaalla taikuudella. Tämä vähintään paljasti, että kyseessä oli velhon tekemä rikos, jästi ei olisi vaivautunut jäämään murhapaikalle vain kaivertaakseen ja polttaakseen kirjaimia lattiaan.
Viesti oli todella omituinen. Lattiaan oli vedetty suora viiva, jonka alla olivat sanat "Näetkö, miten voimakas tämä on? Sinun virheesi oli kääntyä minua vastaan."
"Kummallista", Nilsson mutisi. "Mihin hän viittaa 'tällä'?"
"Tässä päällä oli sohva", joku keksi. "Jästipoliisit siirsivät kaikki huonekalut etsintöjen takia. Mutta, eh, en ole varma millä tavalla sohva voisi olla voimakas..."
"Mikä tuo iso I-kirjain on?"
"Kenelle tämä on edes omistettu? Jollekin niistä jästeistä? Mutta mitä järkeä siinä olisi, kun he kuolivat samana iltana?"
"Albus?"
Albus tunsi tökkäisyn kyljessään ja havahtui transsistaan. Hän oli tuijottanut sanoja kummallisen tunteen vallassa - sanat olivat aiheuttaneet hänelle mielikuvia, epämieluisia mielikuvia eräästä tietystä velhosta... Mutta eihän se millään voinut olla hän. Gellert Grindelwald asui todennäköisesti Saksassa tai muualla Keski-Euroopassa, mihin lie nyt sitten olikin karannut sen erään tietyn tragedian jälkeen.
Kuitenkaan Albus ei voinut karistaa tunnetta siitä, että kaikki täsmäsi liian hyvin - viiva olisi voinut olla seljasauvan symboli, jolloin viesti tarkoittaisi sitä, että Gellert oli löytänyt sen ja saanut haltuunsa ja nyt esitteli, mitä hirveyksiä pystyi sillä tekemään. Ja viestin loppuosa, sinun virheesi oli kääntyä minua vastaan, voisi olla omistettu hänelle. Albus tunsi sydämensä nuljahtavan inhottavasti ajatuksesta, että Gellert olisi jättänyt hänelle viestin, joka selvästi viittasi siihen että tämä aikoi taistella häntä vastaan voittamattomalla sauvalla aseistettuna.
Aurori Ross tökkäisi Albusta uudelleen ja kysyi kovaan ääneen: "Albus, keksitkö sinä, mitä tuo voisi tarkoittaa?"
Albus pudisti päätään hajamielisesti. "Ei, minulla ei ole aavistustakaan. Tämä on todella outoa."
Hän hätkähti itsekin. Miksi hän oli valehdellut? Hänen olisi pitänyt kertoa kaikki tietonsa, osuivat ne oikeaan tai eivät. Kaikki, mikä voisi edesauttaa jollain tavalla tämän selvästikin vaarallisen murhaajan kiinnijäämistä, oli arvokasta... Mutta Albus häpesi liikaa, hän ei halunnut kertoa että viesti oli ehkä jätetty häntä varten. Hän ei ollut puhunut kenellekään siitä, että oli tuntenut Gellertin, josta oli kahden viimeisen vuoden aikana liikkunut jos jonkinlaisia huhuja Britanniaan asti, eikä aikonut puhua vastaisuudessakaan. Sitä paitsi hän luultavasti vain kuvitteli omiaan, viesti lattiassa saattoi viitata mihin tahansa eikä viiva välttämättä tarkoittanut yhtään mitään. Hän päätti selvittää jutun omin avuin, sillä yksi asia oli varmaa - jos Gellert oli todella palannut Britanniaan, tällä kertaa seljasauvan kanssa, niin epätodennäköiseltä kuin se vaikuttikin, jästit olisivat välittömässä vaarassa samoin kuin Britannian taikaministeriökin.
* * *
Kauhu oli vallannut Godrickin notkon jästiasukkaat. Lähinaapurustossa oli tapahtunut jo toinen selittämätön murha, jolle ei ollut löytynyt motiivia - jästit olivat nyt varmoja, että kyseessä oli hullu sarjamurhaaja, joka valitsi uhrinsa sattumanvaraisesti, mikä lisäsi yleistä paniikkia, sillä jokainen pelkäsi oman perheensä joutuvan seuraavaksi uhriksi. Jästit valmistivat toinen toistaan epätoivoisempia yritelmiä estää rikollisia tunkeutumasta taloihinsa, mutta Albus tiesi, että velho pääsisi helposti jästien salpojen, aitojen ja vahtikoirien ohitse.
Nyt Albus oli varma siitä, että murhaaja oli Gellert Grindelwald. Niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, sen oli pakko olla totta, sillä toinen viesti ei jättänyt paljoa tilaa epäilyille; jästien keittokomeron mahonkipöydälle oli jätetty samanlainen polttokaiverrus, jossa oli tällä kertaa symmetrinen ympyrä ja sen alla sanat "Kun löydän tämän, vienkö terveisiä siskollesi?"
Ympyrä. Elpymyskivi. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteivätkö kyseessä tosiaan olleet varjelusten symbolit eikä ainakaan siitä, kenelle viestit oli osoitettu. Tämä uusi viesti sai Albuksen suunniltaan suuttumuksesta - miten Gellert kehtasi ilkkua sillä tavalla hänen siskostaan, jonka kuolemaan oli itse syypää?
"Tämä menee vain kummallisemmaksi", Nilsson ihmetteli ääneen. "Kun löydän tämän... Siis tämän pöydän? Mutta eikös hän löytänyt sen jo, jos kerran kirjoitti sille? Meidän pitäisi luultavasti haastatella herra ja rouva Higginsin siskoja, jos jommallakummalla sellaisia on, he voisivat tietää jotain tästä..."
Albus nyökkäsi ja mutisi yhteenpuristettujen hampaidensa välistä, että niin kannattaisi todellakin tehdä, vaikka itse tiesikin sen turhaksi.
Kun löydän tämän. Gellert ei siis vielä ollut saanut elpymyskiveä haltuunsa. Albus toivoi enemmän kuin mitään, ettei niin koskaan kävisikään - hän ei kestäisi ajatusta siitä, että se julma tappaja menisi kiusaamaan Arianaa vielä tytön kuoleman jälkeenkin...
Gellert oli pysäytettävä ennen kuin useampi jästi kuolisi. Albus määräsi kaikkiin Godrickin notkon jästiasumuksiin langetettavan suojaloitsuja, joista jästien ei tarvitsisi olla edes tietoisia.
* * *
Suojaloitsut eivät kuitenkaan toimineet toivotulla tavalla. Ei kulunut kahta viikkoakaan kun velhomaailmassa uutisoitiin jo seuraavasta hyökkäyksestä Godrickin notkon jästiasuntoon, tällä kertaa kyseessä oli Bathilda Bagshotin naapurit Myersit. Albus ei ollut yllättynyt, voittamatonta sauvaa ja mahtavaa velhoa eivät vahvatkaan loitsut pystyneet pidättelemään.
Albus oli jo osannut arvata etukäteen, mikä muoto tähän asuntoon olisi merkitty, ja hänen arvauksensa osui oikeaan; talon kellariin johtavaan lattialuukkuun oli loihdittu kolmio ja sen alle sanat "Muistatko, mitä suunnittelimme tekevämme tämän alla?"
Viesti innosti muita ryhmäläisiä, sillä he uskoivat sen olevan edellisiä selkeämpi ja laskeutuivat heti kellariin tutkimaan, löytyisikö sieltä mitään epäilyttävää. Albus ei vihjannut sanallakaan, että 'tämän alla' ei suinkaan viitannut lattialuukkuun - vaan näkymättömyysviittaan.
Ja tietenkin Albus muisti, mitä he olivat suunnitelleet tekevänsä näkymättömyysviitan alla. Hänen mieleensä tulvi muistoja niistä hävyttömistä keskusteluista, joita hän oli Gellertin kanssa käynyt, ja hänen korvansa punehtuivat. "Voisimme rakastella missä tahansa julkisilla paikoilla, emmekä jäisi kiinni." Mikä oikeus Gellertillä oli muistuttaa häntä niistä vanhoista, melkein jo unohdetuista hulluuksista? Uusimmalla viestillään Gellert myös varmisti sen, ettei Albus voisi kertoa tiedoistaan kenellekään - muutenhan tutkimusryhmä alkaisi kysellä, mihin viesti viittasi. Ja se olisi aivan liian häpeällinen salaisuus kerrottavaksi.
Sillä välin, kun muut tutkivat turhaan kellaria, Albus päätti käydä naapurissa haastattelemassa Bathildaa. Ehkä Gellert oli majoittunut jälleen sinne.
Bathilda Bagshot ei kuitenkaan ollut kuullut Gellertistä aikoihin. Albus tiesi, että hän saattoi olla komennuskirouksen alaisena ja vaati päästä tutkimaan hänen talonsa, mutta mistään ei löytynyt hurmaavasta teinipojasta sarjamurhaajaksi muuttunutta nuorukaista.
Sen jälkeen Albus suuntasi kotiinsa, joka oli edelleen sama vanha talo, josta Aberforth oli tosin jo muuttanut pois viisi vuotta sitten. Albus oli kuullut auroritovereiltaan huolestuneita kyselyjä siitä, miten hän uskalsi vielä asua Godrickin notkossa, josta moni perhe oli jo paennut muualle, mutta Albus itse ei pelännyt juurikaan omasta puolestaan. Oli selvää, että Gellert kävi vain jästien kimppuun, sitä paitsi hän pystyi tutkimaan tapausta parhaiten paikan päältä. Ja jos kukaan voisi menestyksekkäästi taistella miestä vastaan, se olisi Albus.
* * *
Albus oli puolittain odottanut hyökkäysten loppuvan nyt, kun kaikki muodot oli jo käytetty; varjelusten symboliin ei kuulunut muuta kuin viiva, ympyrä ja kolmio. Pahoin hän oli ollut väärässä ja se, mitä Gellert seuraavaksi keksi, järkytti häntä enemmän kuin mikään tähän asti.
Sarjamurhaajan kohteeksi oli joutunut tällä kertaa yksinäinen talo Godrickin notkon korkeimmalla kukkulalla. Tämänkertainen murha aiheutti suurta päänvaivaa auroreille, sillä suureksi ihmeekseen he eivät löytäneet murhattujen Larcombejen asunnosta lainkaan viestiä, vaikka tutkivat kaikki talon pinnat ja huonekalut kolmeen kertaan. Lopulta he tulivat siihen päätelmään, että murhaaja oli eri; toisinaan julkisuutta saaneita rikollisia alettiin jäljitellä ja näin pistää omia rikoksia heidän piikkiinsä. Niin oli epäilemättä käynyt tälläkin kertaa.
Gellert olisi siis päässyt tällä kertaa koirana veräjästä, ellei auroriryhmä olisi vielä varmuuden vuoksi ottanut yhteyttä jästipoliisiin ja kysynyt, olivatko he löytäneet tapahtumapaikalta viestejä. Poliisi oli kuin olikin vastannut myöntävästi ja kertonut, että lattialta oli löytynyt kirje. Hän oli antanut auroreille pergamentinpalan, joka oli säilötty eristettyyn muovipussiin, ja kaikki heistä olivat älähtäneet ihmetyksestä alettuaan lukea sitä päämajassaan.
Albus oli tunnistanut pergamentinpalan heti. Koukeroinen käsiala oli aivan liian tuttua - ei, se ei ollut Gellertin käsiala, vaan hänen omansa.
Kirje oli lyhyt, sillä oli ainoastaan yksi lause: "Tavataan huomenna illalla sen puun luona. Albus"
Albus muisti kyllä, milloin oli sen kirjoittanut. Sinä yönä hän oli paininut tunteidensa kanssa jo niin pahasti, ettei ollut enää malttanut pitää niitä sisällään ja oli lopulta päättänyt kerätä rohkeutensa ja tunnustaa rakkautensa seuraavana iltana. Niinpä hän oli lähettänyt pöllönsä viemään tämän lyhyen viestin ystävälleen. Ja se, mitä puun luona oli seuraavana iltana tapahtunut, oli painunut hänen mieleensä ikuisesti hänen elämänsä onnellisimpana hetkenä.
Albus havahtui taas mietteistään tajutessaan, että hänen ryhmäläisensä tuijottivat häntä vaativasti ja epäluuloisesti.
"Dumbledore, oletko ihan varma ettet tiedä mitään tästä tapauksesta?" Ross kysyi.
"Vannon, etten tajua tästä mitään", hän lausui rauhallisesti ja kirosi mielessään Gellertiä, joka oli saattanut hänet tukalaan tilanteeseen. Hän nappasi kirjeen käteensä ja työnsi sen kaapunsa sisätaskuun.
"Minä en muista koskaan kirjoittaneeni tälläistä", hän väitti. "Ehkä murhaaja yrittää lavastaa minua syylliseksi, kuka tietää."
"Ehkä sinä oletkin se syyllinen", sanoi äkkiä Coler vihainen ilme kasvoillaan. "Käyttäydyt niin omituisesti... Minä haistan palaneen käryä."
"Ethän sinä nyt tosissasi Dumbledorea epäile?" riensi Nilsson puolustamaan häntä. "Sitä paitsi tämä kirje on vanha. Jästi sanoi, että heidän ajoitustekniikkansa paljasti sekä paperin että musteen olevan lähes tasan kymmenen vuotta vanhaa. Kirje on voinut joutua tänne miten tahansa eikä välttämättä edes liity tapaukseen..."
Vasta kotonaan juuri ennen nukkumaanmenoa Albus alkoi miettiä kirjettä tarkemmin. Ehkä Gellertillä oli ollut jokin muukin syy jättää kyseinen kirje kuin saattaakseen hänet kiusalliseen tilanteeseen... Ehkä tämä halusi vain muistuttaa häntä heidän ensisuudelmastaan ja rakkaudentunnustuksistaan. Tai ehkä, Albuksen päähän iski äkkiä ajatus, ehkä Gellert todella halusi hänen tulevan puun luo seuraavana iltana. Hän päätti mennä ainakin katsomaan, ehkä hän nyt saisi tuon murhaajan kiinni ja häkkiin, jonne tämä kuuluisikin. Onneksi vain hän tiesi, mikä oli se puu.
* * *
Seuraavana päivänä Albus varmisti, että oli antanut kaikille ryhmänsä jäsenille muita tehtäviä, ettei kukaan keksisi lähteä omillaan tutkimaan Godrickin notkon tapausta. Kun ilta alkoi hämärtää, Albus sulki kotiovensa perässään ja alkoi hiipiä kohti tuttua puuta, jonka varrella hän oli seissyt tuntikausia suutelemassa poikaa, josta oli sittemmin tullut jotain karmeaa. Ajatuskin hirvitti ja hävetti nyt. Miten hän oli ollut niin sokea?
Yhtäkkiä Albuksen askeleet pysähtyivät. Mäki, jolla puu seisoi, oli jo näkyvissä ja puun lisäksi sen päällä erottui toinenkin siluetti - kyllä, siellä oli joku. Albus puristi taikasauvaansa tiiviisti kädessään ja alkoi lähestyä hahmoa varovasti. Pitäisikö hänen singota tainnutustaika jo nyt? Entä jos se ei olisikaan Gellert?
"Valois", Albus kuiskasi ja kohdisti sauvan hahmoon mäellä, ei enää niin kaukana hänestä, ja äkkiä hän pystynytkään hengittämään. Kultaiset hiukset liehuivat tuulessa ja Gellertin kasvoilla oli ilkikurinen hymy. Mutta pojassa oli jotain kovin omituista... hän näytti täsmälleen samalta kuin heidän yhteisenä kesänään, ei näyttänyt vanhentuneen päivääkään, enemmänkin poika kuin mies...
"Gellert?" Albus kysyi rauhallisesti. Poika ei vastannut mitään, vaan heilautti kättään huolettomasti. Hänellä ei näyttänyt olevan taikasauvaa kädessään, mistä Albus sai lisää rohkeutta ja äkkiarvaamatta huusi: "Tainnutu!"
Taika osui Gellertiin, mutta Albuksen valtavaksi ihmetykseksi vain lensi pojan läpi jättämättä mitään jälkeä tähän. Gellert pysyi pystyssä ja näytti nauravan hänelle.
"Gellert, miten sinä tuon teit?" Albus huusi ja jättäen kaiken pelon taakseen juoksi kohti Gellertiä.
Vähän aikaa juostuaan hän tajusi, ettei tuntunut lähestyvän toista poikaa lainkaan. Hän oli jo puun kohdalla, mutta Gellert ei ollut siinä enää, hän oli perääntynyt kauemmas ja perääntyi edelleen sitä mukaa kun Albus yritti lähestyä häntä.
"Tule tänne!" Albus huusi turhautuneena. Häntä ihmetytti suuresti - Gellert ei näyttänyt varsinaisesti kävelevänkään, mutta tuntui silti liikkuvan nopeasti takaperin. Äkkiä hän tajusi, että tuo ei voinut olla oikea ihminen, vaan kyseessä täytyi olla jokin taika, näköharha. Hän muisti lukeneensa kangastusloitsusta, jolla pystyi luomaan kuvia, jotka pakenivat katsojaa sitä mukaa, kun niitä yritti lähestyä. Taika oli suosittu tapa kiusata autiomaalle eksyneitä jästejä, jotka eivät milloinkaan tavoittaneet edessään siintävää vettä.
"Gellert!" Albus huusi turhautuneena ja pyöri paikallaan etsien katseellaan joka suunnasta. "Missä sinä oikeasti olet? Tule esiin, minä tiedän että olet täällä jossain!"
Huuto kaikui aukealla kukkulalla, mutta missään ei näkynyt vilaustakaan Gellertistä. Albus vilkaisi vielä viimeisen kerran virnistelevää hologrammia, joka ärsytti häntä siinä määrin että hän loihti siihen haihtuos-taian. Loitsu paljasti kyseessä todellakin olleen pelkkä näköharha, sillä vale-Gellert haihtui poksahtaen.
Sitten Albus lähti kävelemään kotiinsa sekava hämmennys ja ärtymys sisällään kuohuen. Missä Gellert oli? Mitä tämä oikein pelasi hänen kanssaan? Mikä oli syy murhiin ja viesteihin?
Luettuaan vähän aikaa vuoteessaan Albus totesi, ettei pystynyt keskittymään ja päätti koittaa saada unta. Hän loihti yösoihtunsa sammumaan ja asettui mukavasti selälleen makaamaan, mutta häntä ei väsyttänyt tippaakaan. Oliko Gellert aikeissa terrorisoida hänen elämäänsä ja kiduttaa häntä muistoilla niin kauan että hän tulisi hulluksi?
Hänen oli vaikea sulkea mielestään sitä, että tässä samassa huoneessa ja samassa sängyssä hän oli niin monet kerrat loikoillut Gellertin kanssa, keskustellut, suukotellut, joskus mennyt pidemmällekin.
Juuri kun Albuksen silmät olivat painumaisillaan kiinni, ne rävähtivät uudelleen auki. Hän oli ollut tuntevinaan jotain, ikään kuin joku tai jokin olisi koskettanut hänen kylkeään. Hän nousi istumaan ja katseli hämärässä ympärilleen, sydän hieman tavallista tiheämpään jyskyttäen, mutta tuli pian siihen tulokseen että oli vain kuvitellut ja painoi itsensä takaisin makuulle. Ehkä hän nyt oikeasti oli jo sekoamassa kaikesta siitä stressistä.
Sitten se tapahtui uudelleen. Tällä kertaa Albus oli aivan varma siitä, että tunsi kosketuksen ihollaan - ensin vatsallaan, mutta sitten alempana, ja hän tunsi kuinka jokin, joka tuntui selvästi kädeltä, sujahti hänen pyjamapaitansa alle ja hyväili kevyesti hänen alavatsaansa. Albus oli kauhun lamauttama eikä uskaltanut hengittääkään. Kuinka kukaan olisi voinut päästä hänen kotiinsa?
Käsi oli edelleen hänen paljaalla vatsallaan ja piirsi siihen nyt kuvioita... Albus herkisti kaikki aistinsa. Sormi veti pitkän viivan ylhäältä alas, aina pyjamanhousujen resorille asti. Sitten se piirsi hänen iholleen ympyrän ja heti perään sen ympärille kolmion.
"Gellert?" Albus kuiskasi jännittyneenä eikä pystynyt karistamaan mielestään pelkoa siitä, että seuraavana päivänä hänen auroriryhmänsä tutkisi päällikkönsä kuolemaa.
Pimeästä kuului hiljaista naurua ja Albus tunsi jonkin pehmeän kutittavan poskeaan. Hän keräsi rohkeutensa ja ojensi kätensä koskettaakseen toista, jonka tiesi varmasti olevan siinä vieressään, mutta äkkiä mitään kosketusta ei tuntunutkaan. Hän hapuili ympärilleen mutta ei osunut mihinkään muuhun kuin oman sänkynsä reunaan. Nopeasti hän nousi pystyyn ja otti askeleen kohti kirjoituspöytäänsä, jolle oli jättänyt silmälasinsa ja taikasauvansa - tällä kertaa hän ei voisi päästää Gellertiä karkaamaan, nyt kun tämä oli hänen kotonaan oli aivan liian hyvä tilaisuus saada hänet kiinni. Albus kirosi mielessään kun ei millään löytänyt taikasauvaansa, mutta sai kuin saikin silmälasit päähänsä. Ne eivät tosin paljoa auttaneet siinä pimeydessä.
Albus kuuli huoneen oven narahtavan auki ja syöksähti heti sitä kohti. Sen jälkeen hän jäi kuulostelemaan, mihin päin poika lähtisi - Albuksen huone oli yläkerrassa yhdessä Aberforthin ja Arianan entisten huoneiden kanssa, alakerrassa olivat olohuone, keittiö ja kylpyhuone. Mitään ei kuulunut ja Albus alkoi taas turhautua, oliko Gellert jälleen päässyt livahtamaan pois?
Äkkiä pimeyttä halkoi portaiden alapäästä hohtava valo. Albus päästi äänettömän huudahduksen, kun näki alakerrassa Gellertin, joka näytti tällä kertaa hieman vanhemmalta, ei enää teinipojalta, mutta sama virne tällä oli ja kädessään hän pyöritteli kahta taikasauvaa - yhtä, joka valaisi portaikkoa ja toista, jonka Albus tunnisti omakseen.
"Hei, Albus", Gellert sanoi pehmeällä, matalalla äänellä ja yhtäkkiä haihtui jälleen näkymättömiin ja portaikossa oli pilkkopimeää.
Albus, joka oli lamaantunut hetkeksi paikoilleen, lähti nyt rynnimään alakertaan.
"Odota!" hän kuiskasi käheästi - jostain syystä hän ei viitsinyt huutaa yöllä, vaikka omakotitalossa asuikin. Alakerrassa hän katseli kuumeisesti ympärilleen ja oli kompastua aukinaiseen lattialuukkuun, josta pääsi kellariin.
Ahaa, Albus ajatteli, jos hän on mennyt kellariin, saan hänet varmasti loukkuun. Ajattelematta sen pidemmälle hän alkoi laskeutua huteria portaita pilkkopimeässä. Hänen silmänsä siinsivät jo siinä mielihyvässä, jonka hän saisi kun Gellert olisi saatu telkien taa...
Tuntiessaan kylmän kellarin lattian paljaiden varpaidensa alla Albusta alkoi jälleen epäilyttää. Vasta nyt hän tajusi, että Gellert oli aseistettu, hän ei. Hänet oli johdatettu suoraan ansaan.
Yhtäkkiä pimeyden halkaisi taas kirkas valo, joka sokaisi hänen silmiään hetken, mutta heti perään Gellert lausui toisenkin loitsun ja vasta hetken kuluttua Albus käsitti, että oli sinkoutunut polvilleen maahan ja hänen kätensä oli sidottu yhteen köydellä, joka painoi hänen ranteitaan ikävästi.
Albus siristi silmiään, kirkas valo häikäisi niitä, ja kohdisti katseensa Gellertiin, joka seisoi hänen edessään, katsoi häntä alaspäin hymyillen tyytyväisesti ja hypisteli molempien taikasauvoja.
"Albus", mies sanoi silkkisesti. "Mukava nähdä vanhaa ystävää."
"Sinä olet murhaaja", Albus sylkäisi ja tunsi suurta kuvotusta entistä poikaystäväänsä kohtaan. Gellert päästi pienen naurahduksen ja lausui hitaasti: "Kyllä, päättelit oikein. Minä jo pelkäsin, ettet muistaisi meitä, ettet tunnistaisi symboleita..."
Mutta Albus tiesi, että se oli valetta; tottakai Gellert oli tiennyt, että hän muistaisi. Ei sellaisia asioita unohdeta.
"Miksi?" Albus kysyi äkkiä ja yritti vääntäytyä mukavampaan asentoon, polvia kivisti ja jalat puutuivat hänen painonsa alla.
"Mitä miksi?" Gellert kysyi esittäen viatonta. Albus tuhahti.
"Miksi murhasit ne kaikki ihmiset, monta kokonaista perhettä? Siksikö vain, että he olivat jästejä?"
Gellert kohautti olkiaan ja hymyili. "Siksikin. Ja halusin testata lisää, mitä voin tehdä tällä...", hän sanoi ja ihaili omaa taikasauvaansa. Siinä se sitten oli, kuuluisa seljasauva, ja Albus tunsi äkillistä halua hyökätä Gellertin kimppuun ja varastaa se.
"Ja tiedätkö mitä, Albus?" Gellert jatkoi pirullinen virnistys kasvoillaan. "Se on hauskaa. Ei, paljon enemmän kuin vain hauskaa - se on aivan mieletöntä. Tappaminen. Siihen jää koukkuun", hän sanoi silmät suurina ja suki sauvaansa hellästi. "Absoluuttinen valta. Mahdollisuus päättää toisen elämä. Pelko heidän kasvoillaan ennen kuin teen sen... Se on humalluttavaa."
Albus ei olisi halunnut kuulla tätä. Häntä pöyristytti tapa, jolla Gellert puhui, ikään kuin tappamisessa olisi oikeasti voinut olla mitään hienoa...
"Miksi sinä tulit tänne?" Albus kysyi syyttävästi. "Mikset vain pysynyt Saksassa?"
Nämä sanat kuullessaan Gellert polvistui Albuksen tasolle ja tarttui häntä lujasti hartioista. "Toivoinkin sinun kysyvän tuota", hän sanoi hiljaa. "Tulin takaisin, koska halusin muistuttaa erästä ihmistä siitä, mitä hän on menettänyt, ja näyttämään, mihin pystyn yksinkin. Tietenkin, jos vain suinkin haluat, voisit vielä muuttaa mielesi... voisit lähteä minun ja tämän matkaan...", Gellert lausui ja piteli seljasauvaa Albuksen leuan alla ja Albus yritti tahdonvoimalla saada solmuja selkänsä takana aukeamaan. Hän niin halusi pidellä sitä kädessään, ihan vain kokeilla...
Albus ravisteli itseään henkisesti. Mikään mahti maailmassa ei enää saisi häntä lähtemään Gellertin mukaan, jästien sarjamurhaajan. Sitä paitsi kyllä hän tiesi, ettei tämä ollut tullut pyytämään häntä mukaansa, vaan ainoastaan kiusaamaan häntä ja ivaamaan muistoilla. Hän pudisteli päätään päättäväisesti.
"Ei, Gellert, älä luule että enää koskaan lankeaisin sinuun."
"En olettanutkaan sinun suostuvan", Gellert hymähti. "Yhtä itsepäinen kuin aina. Tiedätkö, Albus, se on todella hurmaava piirre sinussa."
Ennen kuin Albus ehti vastata mitään, Gellertin huulet olivat hänen suullaan ja tämä suuteli häntä väkivaltaisesti ja intohimoisesti. Albusta inhotti ja hän yritti kääntää päänsä pois, mutta Gellert piti sitä kaksin käsin paikallaan ja hetken päästä Albus huomasi kauhukseen vastaavansa suudelmaan.
Gellert nauroi ja irrottautui suudelmasta, mutta piti päänsä edelleen aivan Albuksen kasvojen lähellä.
"Tiesinhän, että olet ikävöinyt minua", hän sanoi ja silitti Albuksen poskea ivallinen ilme kasvoillaan. Albus vain tuijotti häntä uhmakkaasti.
Sitten Gellert nousi pystyyn, taittoi kätensä niskansa taakse ja sanoi: "Enköhän minä ole pitänyt jo tarpeeksi hauskaa, pitäisi palata takaisin Saksaan hoitamaan tärkeitä asioita. Mutta mitähän minä sinulle tekisin?"
"Aiotko tappaa minut?" Albus kysyi haastavasti. "Vanhan rakastajasi?"
Oli hänen vuoronsa yrittää herättää toisessa vanhaa kiintymystä, muuta keinoa selvitä ei kai ollut. Mutta Gellert heitti hänelle vinon hymyn ja toisti: "Tappaa? Sinutko? Tietenkään en. Ethän sinä kuolleena voisi muistaa minua. Tavallisesti tapan ihmiset, jotka tietävät liikaa, mutta sinun kohdallasi teen poikkeuksen, ystävä hyvä, sillä luotan siihen, ettet kerro kenellekään."
Gellert hymyili tietäväisesti ja Albusta inhotti tunnustaa itselleen, että mies oli oikeassa. Tämä kohtaaminen jäisi heidän välilleen.
* * *
Kolmen päivän päästä Albuksen auroriryhmä vihdoin löysi hänet köytettynä kellaristaan, elossa mutta nääntyneenä. Hän näytti hirveän väsyneeltä antaessaan epämääräisen silminnäkijälausunnon siilitukkaisesta ja mahakkaasta velhosta.
Syyllistä ei tietenkään löydetty ja kun Godrickin notkon murhat loppuivat, uupui myös auroreiden mielenkiinto tapausta kohtaan. Osasto sai uusia tehtäviä ja pian monikaan ei enää muistanut koko asiaa.
Albus ei kuitenkaan unohtanut, siitä Gellert oli pitänyt huolen. Olihan hänen kellarinsa kivilattiaan nyt ikuistettu kolmio, jonka sisään oli piirretty ympyrä ja viiva ja niiden alla komeili teksti "Rakastat minua aina."
* * *
A/N2: Kommentteja arvostaisin yli kaiken!
