Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.
Otsikko: Ei se suutelemista estä
Kirjoittaja: Pics
Beta: -
Paritus: Irma Prilli/Marietta Edgecombe
Ikäraja: S //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Genre: Hurt/Comfort, angsti, draama
Varokaa: isoa ikäeroa hahmojen välillä
Summary: Irma katseli neuvottoman huolissaan, kuinka tyttö lähti laahustamaan kohti kirjaston ovea.
A/N Tässä on vihdoin ja viimein Naisten kymppi -haasteeseen kymmenes ficci, eli täynnä on. Mitenhän pitkään olen tätäkin paritusta suunnitellut. Genrehaasteessa tämä menisi sitten kategoriaan hurt/comfort, on tämä jonkinlaista sellaistakin. Oli vähän hankaluuksia tämän kanssa, mutta sain kuitenkin tehtyä ja pidän joistakin kohdista.
Ei se suutelemista estä
Kun oppilaiden aiheuttama hiljainen häly vaimeni ja sulkemisaika autioitti kirjaston käytävät, Irma kuvitteli kuulevansa itse kirjojen havisevan pehmeästi hyllyillään. Hän hengitti syvään pergamenttien ja vanhan musteen tuoksua tarkastaessaan, että jokainen soppi oli varmasti tyhjä. Toisinaan kotitehtävien ja kokeiden kanssa panikoivia oppilaita joutui häätämään mitä omituisimmista paikoista, joihin he olivat piiloutuneet saadakseen päntätä vielä vähän. Niinpä hän ei yllättynyt, kun näki mytyksi käpertyneen tytön kyhjöttävän perimmäisen työskentelytilan nurkkaan työnnetyn pöydän alla.
”Aika lähteä, kirjasto suljetaan”, hän sanoi yrittäen saada ääneensä sopivasti sekä lujuutta että lempeyttä. Tytön asento viittasi suruun tai ahdistukseen eikä hän halunnut olla liian ankara.
Mytty ei liikahtanut.
”Kuulitko?” Irma terävöitti ääntään hitusen.
Vähään aikaan ei tapahtunut mitään, mutta juuri kun Irma aikoi patistella tyttöä kolmannen kerran, tämä alkoi hyvin hitaasti ja vastahakoisesti hivuttautua esille. Jalat ilmestyivät pöydän alta, sitten esiin liukui koko tyttö edelleen kerälle kiertyneenä. Kiharapilvi peitti kokonaan näkyvistä hänen polvia vasten painetut kasvonsa.
”Olen pahoillani, mutta minun on suljettava tältä illalta.”
Tyttö painoi kämmenen vasten lattiaa ja ponnistautui jaloilleen riiputtaen päätään. Hän suoristautui hitaasti ja haroi samalla hiuksiaan niin, että ne peittivät kasvot kokonaan jopa hänen oikaistuaan niskansa. Toisessa kädessä riippui kirja, jota hän oli ilmeisesti lukenut ennen kuin oli luovuttanut ja lysähtänyt toivottomaksi kasaksi.
Irma katseli neuvottoman huolissaan, kuinka tyttö lähti laahustamaan kohti kirjaston ovea. Hän avasi suunsa pari kertaa, mutta sai puhutuksi vasta tytön jo ohitettua hänet.
”Hei... onko kaikki kunnossa?” hän kysyi kermanekun värisiltä kiharoilta, jotka ylettyivät puoleen selkään. Näkihän hän, ettei kaikki todellakaan ollut kunnossa, mutta sillä tavoin keskusteluja aloitettiin, ainakin sikäli kuin hän tiesi. Toisaalta hän tiesi myös, ettei ollut kaksinen keskustelija – ehkä juuri siksi hän pitikin kirjoista niin paljon. Niiden kanssa oli helpompi tulla toimeen kuin ihmisten.
”On”, tyttö mutisi hiustensa takaa ja jatkoi laahustamista.
”Älä unohda lainata sitä kirjaa!” Irma huikkasi hänen peräänsä ja lähti astelemaan kohti lainaustiskiä reippaasti mutta arvokkaasti.
Pöydälle jurosti asetettu kirja oli nimeltään Oma-apuloitsuja iho-ongelmiin, ja Irma merkitsi sen lainauskirjaansa. Tyttö kuittasi, otti kirjan ja kääntyi lähteäkseen.
Irma vilkaisi tytön kirjoittamaa nimeä, joka oli raapustettu kauniin kaltevalla mutta silti selkeällä käsialalla. ”Neiti Edgecombe?”
Tyttö – Marietta – pysähtyi, mutta ei kääntynyt katsomaan eikä sanonut mitään.
”Osuiko joku kirous?” Sellaista sattui Tylypahkassa vähän väliä, oppilaat taikoivat toisilleen vahingossa hupsuja neniä tai suurensivat toistensa korvia tai värjäsivät kielensä keltaiseksi. ”Vai onko vain ongelmia murrosiän kanssa?”
Marietan hartiat jännittyivät ja kesti kauan ennen kuin hän vastasi. ”Kirous kai.”
”Ehkä kannattaisi mennä käymään sairaalasiivessä.”
”Kävin jo!” Marietta kivahti.
Sanat jähmettyivät Irman kielelle hänen katsellessaan tytön jäykkää selkää. Asento oli samaan aikaan toivoton sekä uhmakas. ”Ja sekö ei auttanut? Outoa...” Mikäli Poppy ei ollut onnistunut parantamaan iho-ongelmaa, sen oli oltava paha. Harvinainen.
Marietta otti muutaman askeleen kohti ovea, jolloin Irma kutsui häntä uudelleen. ”Odota! On muitakin kirjoja kuin tuo lainaamasi! Kerro vain, mistä tarvitset tietoa.”
Askelten hiljainen laahustava suhina keskeytyi. ”Näppylöistä.”
”Näppyläloitsut on laaja alue”, Irma totesi, ja hänen puhuessaan Marietta kääntyi vihdoin jälleen häneen päin vaikka riiputtikin edelleen päätään. ”Jokainen kärsii näpyistä joskus, joten taikojakin piisaa... Tarvitsisin tarkempaa tietoa.”
Sisäisen kamppailun saattoi melkein aistia, mutta lopulta Marietta kohotti kätensä ja veti hiukset kasvojensa edestä. Todella ikävän näköiset mätäpäät muodostivat selkeitä viivoja ja kaaria hänen kasvoihinsa.
KIELIJÄ.
”Ilkeä kirous”, Irma totesi yrittäen olla kavahtamatta ja näyttämättä inhoaan, sillä Marietasta tuntui varmasti riittävän hirveältä jo muutenkin.
”Olen yrittänyt kaikkea”, Marietta sanoi ja hänen äänensä alkoi sortua samalla, kun hän alkoi haukkoa epätasaisesti henkeä pidätellen nyyhkäyksiä.
Tilanne oli kuin Irman painajaisesta – hiljalleen hysteeriseksi muuttuva oppilas, jonka kanssa hänen olisi selvittävä kahdestaan ja jota hänen olisi jollakin tavalla lohdutettava. Hän tiesi olevansa hyvin huono henkilö sellaiseen tehtävään, mutta päätti yrittää parhaansa.
”Öh, oletko yrittänyt ihonkirkastusloitsua?” Marietta nyökkäsi. ”Finninkarkotusta?” Uusi nyökkäys. ”Mädänpoistoa?” Nyökkäys. ”Ruvetusta?” Nyökkäyksiä aina vain, ja ne muuttuivat jatkuvasti epätoivoisemmiksi. ”Entä pollomuhkun mätää?”
”Matami Pomfrey kokeili sitä”, Marietta sai sanotuksi hiljaisella äänellä. ”Ja suunnilleen kymmentä muutakin asiaa.”
Irma huokasi. ”Mutta pakkohan jotakin on olla!”
”Olen etsinyt ja etsinyt...” Kyyneleet alkoivat kerääntyä Marietan silmiin ja hänen räpytellessään ne lähtivät valumaan hänen paiseisille poskilleen.
”Mutta jos jotakin pystyy loitsimaan, sen pystyy myös perumaan.”
”Ehkä.” Marietta painoi päänsä ja hiukset peittivät hänet jälleen näkyvistä. ”En kuitenkaan keksi kuin yhden henkilön, joka pystyisi auttamaan minua.”
”Miksi et käänny hänen puoleensa?”
”Ei hän auttaisi. Ja minun pitää nyt mennä, kohta käytävillä ei saa enää liikkua.”
”Hetki vielä.” Irma huomasi, ettei halunnut päästää Mariettaa vielä pois. Tyttö oli herättänyt hänen uteliaisuutensa sekä sympatiansa, minkä lisäksi ratkaisematon haaste kiehtoi hänen mieltään. ”Miksi tämä henkilö ei auttaisi?”
Marietta huokasi uupuneesti. ”No, hänhän minut kirosikin...”
”Tuollaiset kiroukset on kielletty! Jos kerrot, kuka se oli, hänet voidaan pakottaa peruuttamaan taikansa.”
Kitkerä naurahdus karkasi Marietalta. ”Enpä taida”, hän sanoi pudistellen hiljaa päätään. ”Sillä tavalla minä tähän jouduinkin.”
Irma ei osannut sanoa mitään, joten hän tyytyi kiertämään lainaustiskin ja seisahtumaan aivan tytön eteen.
”Tämä on... kai oikein”, tyttö sanoi ääni vavisten. ”Ansaitsin sen...”
”Kukaan ei ansaitse tuollaista.” Irman mielestä sanat tuntuivat tyhjiltä ja kömpelöiltä, mutta hän toivoi Marietan vaistoavan hänen olevan aidosti pahoillaan. ”Kirjoja on paljon, en minäkään ole niitä kaikkia lukenut. Jostakin sen on pakko löytyä. Onhan hänenkin täytynyt keksiä se jostakin.”
”Minä... minä...” Pidemmän aikaa tuloaan tehnyt itkukohtaus uhkasi jälleen ja pakotti Marietan nieleskelemään ja pitämään välillä pitkiä taukoja. ”Jos minä joudun olemaan loppuelämäni... tämän näköinen... niin minä en ke-kestä...”
Kaikki kirjaston ihanat kirjat nököttivät siististi hyllyillään eivätkä tarjonneet Irmalle minkäänlaisia neuvoja tilanteeseen, eivät edes havisseet pehmeästi juuri kuulokynnyksen rajalla. Hän päätyi kohottamaan kätensä tytön olkapäälle ja pysähtyi siihen.
”Näytän ihan hirveält-äh.”
Irma siirsi hiuksia ja tutkaili näppylöitä lähemmin. Näky ei tosiaankaan ollut kaunis, useimpien vihaisen punaisten näppylöiden pää oli kellertävä ihon alle kerääntyneestä mädästä. Niiden katseleminen herätti omituisen tarpeen puristella niitä, jotta näkisi vaalean töhnän tirskahtavan ulos. ”Oletko puristellut niitä, auttaako se?”
”Ei”, Marietta niiskahti. ”Ne vain muuttuvat heti takaisin.”
KIELIJÄ. Miltä tuntuisi, jos sellainen sana iskisi aina jokaisen vastaantulijan silmille? Olisi merkitty niin. Toki ihmisillä oli pahempiakin jälkiä, joiltakin puuttui kokonaisia jäseniäkin, mutta paha olo oli pahaa oloa siitä huolimatta, että jonkun asiat olivat aina vielä huonommin. Ei kurjuutta voinut mitata tai vertailla.
”Mikä tässä tuntuu mielestäsi kurjimmalta?” Irma kysyi. Ehkä aiheesta jutteleminen auttaisi jollakin tavalla.
”Ne ovat iljettäviä. Ja kaikki näkevät... he näkevät häpeäni...” Marietta keskeytti, mutta jatkoi puhumista huomattuaan Irman kuuntelevan. ”Eikä kukaan enää ikinä halua... olla kanssani...”
”Muutaman näppylän takia?” Irma ei voinut olla tuhahtamatta moiselle hupsutukselle. ”Jos joku niistä niin paljon välittää, ei hän ollutkaan minkään arvoinen.”
Marietta niiskahti jälleen ja kaivoi taskustaan nenäliinan.
”Sinulla on siis vähän näppyjä. Mutta sinulla on myös kokonainen ja sopusuhtainen vartalo, upeat hiukset ja kauniit silmät. Ja paljon muutakin hyvää.”
”Hyvä sanoa oma naama puhtaana.”
Irma nauroi. ”Ei, katsohan tätä naamaa. Näytän kolme vuotta sitten kuolleelta korppikotkalta. Eikä parannuskeinosta ole toivoakaan, minä vain näytän tältä. Ja elän silti.”
Marietta tutkaili Irman kasvoja niin tiiviisti, että hänen katseensa sijainnin saattoi tuntea. Se pani merkille tummemmat läiskät otsan ihossa, pysyvän rypyn nenänvarressa, ryppyverkoston silmien lähellä, riippuvat posket ja liian kapean nenän. Olemattomat huulet ja juonteet suupielissä.
”Niillä ei ole häpeän merkkejä”, tyttö lopulta sanoi. ”Rehelliset.”
”Mutta rumat.”
Vastaväitettä ei kuulunut ja Marietta katsoi jalkoihinsa. ”Mutta minun kasvoni todella iljettävät...”
”Pah, liioittelet ongelmaa, tyttö hyvä.”
Nenäliina kohosi taputtelemaan silmiä Marietan kokoillessa itseään. ”Olen varma siitä, ettei kukaan suostuisi edes suutelemaan minua.”
”Pötyä!”
Marietta vastasi katseeseen uhmakkaasti, huulet yhteen puristettuina. Haastaen. Hänen koko olemuksensa huusi: ”Et pysty”.
Irma päätti näyttää, että pystyi. Hän vei kätensä Marietan niskan taakse puoliksi odottaen, että tämä kavahtaisi pois, ja painoi huulensa tämän omille. Tytön huulet erkanivat toisistaan ja pehmenivät, liukuivat keveästi ja hitaasti vasten Irman suuta.
Ennen kuin se alkoi tuntua liian hyvältä, Irma vetäytyi kauemmas ja näki Marietan silmissä yllättyneen ilmeen.
”Huomaathan, ettei se suutelemista estä”, hän sanoi ja hätisti sitten typertyneen tytön ulos kirjastosta, jotta pääsisi jo lepäämään työpäivän jälkeen.
