Author: Sca
Genre: angst, romance
Pairing: Peter/Lily
Rating: S
Summary: Minulle oli aina riittänyt se, että olin turvassa ja selvisin.
Disclaimer: Hahmoja en omista, ne kuuluvat J.K. Rowlingillle, enkä hyödy tästä rahallisesti.
A/N: Jeps. Tämän kanssa tuli kyllä aika lailla tapeltua, ja en tiedä oikein mitä mieltä tuosta yhdestä kohdasta olen, mutta here it is. Osallistuu Puheenvuoro kuolleille -haasteeseen hahmolla Peter Piskuilan.
Kurjaa ja loistotonta
Minusta tuntuu, että monet luulivat, ettei minulla olisi tunteita tai sydäntä ollenkaan. Luulivat varmaan, että en osaisi ajatella kuin itseäni. Luulen, että moni ajatteli, etten ollut koskaan rakastanut ketään ja tuskin edes tiesin, mitä rakastaminen oli. Miltä tuntui rakastaa jotakuta niin paljon, että sydämeen sattui. Kyllä minä tiesin miltä se tuntui. Olin joskus tuntenut niin. Niin, joskus.
Kouluaikoina jäin aina Jamesin, Siriuksen ja Remuksen varjoon. Olin se neljäs kelmi, joka oli aina se huomaamattomin ja joka piiloutui muiden taakse. Ihmiset varmaan ajattelivat, että tein sen ujouden takia. Mutta en minä oikeasti niin tehnyt siksi, että olisin ollut ujo. Olisin minä voinut tehdä toisinkin, jos olisin halunnut. Mutta minulle riitti vain se, että olin turvassa ja selvisin. Se oli aina ollut se, mitä olin kaivannut, ja mihin tyydyin. Tylypahkassa se tarkoitti sitä, että minulla oli ystäviä, jotka suojelivat minua ja auttoivat minua, ja sitä, ettei minut tarvitsisi olla yksin. Vaikka tavallaan siitä huolimatta että olin yksi kelmeistä, olin aina vähän ulkopuolinen. Koulun jälkeen turvallisuudelle ja selviämiselle tuli kirjaimellisempi merkitys. Enää sillä, kiusattiinko vai ei, ei ollut merkitystä. Vaan sillä, säilyikö hengissä vai ei. Minä tein kaikkeni säilyäkseni hengissä.
Siksi minä siis tein niin kuin tein. Siksi minä petin Jamesin ja Lilyn, ja siinä samassa oikeastaan Siriuksen ja Remuksenkin. Jamesilla ja Lilyllä oli poikakin, ja juuri Harryn takia jouduin pettämään heidät. En minä olisi halunnut tehdä niin, mutta minä pelkäsin. Pelkäsin, että kieltäytyessäni minut olisi tapettu, ja en minä, Peter Piskuilan, joka ei ollut koulussa ikinä loistanut pimeyden voimilta suojautumisessa, olisi pystynyt puolustautumaan kuolonsyöjiä vastaan. Ehkä minun ei olisi pitänyt suostua Pottereiden salaisuudenhaltijaksi, Sirius olisi kyllä hoitanut homman paljon paremmin kuin minä. Mutta hekin tekivät väärin luottaessaan minuun.
Minä pilasin myös Siriuksen elämän. Hänellä oli kaunis tyttöystävä, joka oli saanut hänet rauhoittumaan ja jättämään villin sinkkuelämän, he olivat juuri menneet kihloihin ja Audrey odotti lasta. Minä erotin heidät toisistaan siksi, että päätin vaihtaa puolta suojellakseni omaa henkeäni. En tiedä, miten Audreylle – ja lapselle – tapahtui.
Niissä kahdessatoista vuodessa jotka minä vietin Weasleyn perheen lemmikkirottana, ei ole oikein mitään mainitsemisen arvoista. Mitäpä muuta minunlaiselta ihmiseltä olisi voinut odottaa? Eikö ollutkin aina oletettavaa, että tällainen arvoton rotta joka sattui olemaan animaagi, tekeytyisi rotaksi? Kovin loistokasta elämäni ei ollut, mutta minulla oli koti ja sain ruokaa.
Kurjin aika lemmikkirottana ollessani oli tietysti aika sen jälkeen, kun Sirius oli karannut Azkabanista. Tiesin, että hän tulisi etsimään minua. Pelkuruuteni puski taas esiin. Kaksitoista vuotta olin saanut elää rauhassa, ja sitten taas minun täytyi pelätä henkeni edestä. Omistajani – Ronald, muistaakseni – luuli ilmeisesti, että pelkäsin vain sitä punaista, rumaa kissaa. Minun täytyy myöntää, että joskus jopa harkitsin sitä vaihtoehtoa, että antaisin sen kissan syödä minut, mutta toisaalta taas, olisi tuskattomampaa kuolla Siriuksen tappamana. Yksi tappokirous vain, ja olisin kuollut. Mutta en minä sitten loppujen lopuksi niin helpolla päässyt.
Jossain vaiheessa sain idean lavastaa kuolemani. Mutta se suunnitelma – ja kaikki muutkin suunnitelmani – menivät mönkään ja jouduin Rääkyvään röttelöön. Silloin olin varma, että kuolisin, ja yritin pelata lisää aikaa esittämällä tietämätöntä ja yritin jopa saada muita uskomaan, että Sirius oli syyllinen. Mutta Remus varsinkin oli järkkymätön, eikä suostunut kuuntelemaan minua. Niin, hän oli silloin Tylypahkassa opettajana. Jos tilanne olisi ollut toinen, olisin varmasti nauranut. Kouluaikoina vitsailimme aina, että Remuksesta tulisi professori ja kaikkea. Vielä enemmän minua olisi naurattanut se, että Ruikulistakin oli tullut opettaja.
Olin aina toivonut kivutonta kuolemaa, sillä tiesin minäkin, etten voisi elää ikuisesti. Nyt jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut mukavampaa kuolla silloin. Olen pelkuri ja mukavuudenhaluinen, tiedän sen. Muut varmaan haluavat kuolla sankarina, mutta minä vain halusin saada kivuttoman lopun. Sellainen minä olen aina ollut. Haluan päästä kaikesta mahdollisimman helpolla. Piilottelin muiden helmoissa ja vaihdoin puolta, jos se oli minulle edullista.
Mutta Harry pelasti henkeni. Tai ei hän niin tahallaan tehnyt, mutta minä pakenin. Juoksin taas isäntäni helmoihin, odotin kai hienoa vastaanottoa tai jotain. Mutta hän tiesi, etten tullut hänen luokseen uskollisuuden takia, vaan pelkuruuteni takia. Tulin vain siksi, että en voinut saada suojaa muualtakaan.
Minä autoin häntä palaamaan. Autoin häntä saamaan ruumiinsa takaisin. Odotin kai, että minua kohdeltaisiin kuin sankaria. Mutta sainhan minä käteeni pimeyden piirron – siitä hetkestä lähtien olin oikeasti kuolonsyöjä – ja mikä vielä parempaa, sain menettämäni käden tilalle uuden käden. Saadessani sen iloitsin siitä ja suorastaan rakastin uutta kättäni, mutta loppujen lopuksi se käsi koitui tuomiokseni.
Sinua – kuka ikinä oletkin – varmaan kiinnostaisi tietää, mitä tarkoitin sillä, että olen joskus rakastanut jotakuta. James oli pitänyt Lilystä jo ensimmäisestä koulupäivästä lähtien – niin minäkin. Minä vain en kertonut siitä ikinä muille. Tiedän, mitä Sirius ja Remus olisivat sanoneet, tiedän myös, mitä James olisi minulle tehnyt. Minä varmasti rakastin Lilyä ihan yhtä paljon kuin Jameskin. Mutta tiesin, etten voisi ikinä saada häntä. Jos hänellä oli niin vaativa maku, ettei hän aluksi pitänyt Jamesistakaan, miten hän olisi ikinä voinut rakastua minuun?
Seurasin aina vain vierestä, kun James yritti iskeä Lilyn, kunnes hän seitsemännellä luokalla lopulta onnistui siinä. Ja, niin hullulta kuin se kuulostaakin, joutuessani – tai saadessani, miten vain – viettää aikaa Lilyn kanssa enemmän, aloin miettiä, mistä minä hänessä oikeasti pidin. Olin kai rakastanut hänessä salaperäisyyttä ja ystävällisyyttä, ja sitä kylmyyttä, mitä hän Jamesia kohtaan oli ennen osoittanut. Hän oli erilainen kuin muut, kun hän ei kikattanut Jamesin ja Siriuksen jutuille ja ei palvonut heitä kuten melkein kaikki muut rohkelikot tuntuivat tekevän. Mutta nyt hän vain oli kaunis, punatukkainen tyttö, joka oli kieltämättä hieman tylsä leperrellessään Jamesille samalla lailla kuin kaikki rakastuneet tytöt tekevät ja lukiessaan kirjojaan. Ja hän jopa huomasi, ettei Sirius ollutkaan se tyhmä naistenmies, jona hän oli tätä pitänyt. Olin monta vuotta siis rakastanut jotain mielikuvitus-Lilyä, enkä sitä aitoa.
Viimeinen pisara oli se, kun kerran kuulin hänen sanovan Jamesille: ”Miten sinä jaksat sitä Peteriä, kun hän on välillä niin tyhmä ja ällöttävä?” Silloin viimeistään tajusin, että sitä, mihin olin rakastunut, ei ollut olemassa.
Ja pelätessäni, että minulle kävisi samoin uudestaan, en antanut itseni enää kiinnostua kenestäkään tytöstä.
Nyt olen kertonut surkean elämäntarinani. Nykyään ruumiini lojuu jossain Malfoyn kartanon lähistöllä metsässä. Enhän minä heidän mielestään niin arvokas ollut, että joku olisi minulle kunnon haudan tehnyt. Enkä ole kai omasta mielestänikään.
A/N2: Ja ne kommentit ovat tervetulleita ^^
