Kirjoittaja: Midnite
Paritus: Erik/Christine
Ikäraja: K-11 suurin piirtein.
Fandom: The Phantom Of The Opera
Genre: Siinä romancessa se pyörii.
Disclaimer: The Phantom Of The Opera hahmoineen päivineen kuuluu Gaston Lerouxille, Susan Kaylle ja Andrew Lloyd Webberille. Jos omistaisin muuta kuin pari sivuhahmoa, en istuisi tässä!
Juonitiivistelmä: Kuoleva mies lupaa tyttärelleen enkelin. Tuo vilpitön lupaus avaa tytölle maailman, jota hän ei olisi osannut kuvitella edes villeimmissä unelmissaan.
A/N: Tämä on niitä ficcejä, jotka on vain pakko kirjoittaa. Katsoin tässä jokin aika sitten Kummituksen jälleen kerran, ja ajattelin, että voisin kirjoittaa uuden, Andrew Lloyd Webberin vuoden 2004 elokuvaan sijoittuvan ficin. Olen käyttänyt joitakin kohtia musikaalin kappaleista, mutta en ole viitsinyt suomentaa niitä. Minusta niiden suomentaminen vain pilaa koko kappaleen täydellisesti, joten bear with me. Ficcini on luonnollisesti EC:tä. Ikään kuin minä muka voisin kirjoittaa Kummituksesta muuta kuin EC:tä. : P Tämän kirjoittaminen on ollut yhtä on/off -sählinkiä ja ficin vanhemmat osat saattaisivat kaivata betan riuskaa kättä. Pahoitteluni siis mahdollisista typoista ja suoranaisista järjettömyyksistä. Uskoakseni tarinaa tuntematon pysynnee ihan hyvin mukana vaikka ei olisi nähnytkään musikaalia/elokuvaa tai lukenut kirjaa. Eniveis, on with the show!
PrologiLokakuun kylmä aurinko lankesi sisään huoneeseen. Kalsea valo ei juuri yksinkertaista huonetta lämmittänyt, saati tuonut iloa. Vain muutama nuhruinen huonekalu huoneessa enää seisoi; muut oli myyty pois lääkkeiden saamiseksi.
Vuoteen lisäksi huoneessa oli vain pari kiikkerää tuolia, vanha laho kaappi ja pieni pöytä, joka näytti voivan romahtaa kosketuksesta. Vuoteessa paksujen peittojen alla makasi kuolonkalpea ja sairaudessaan luurankomaiseksi laihtunut mies, jonka kastanjanruskea tukka oli harmaantunut ja harventunut. Laihtumisen myötä kasvojen iho oli kiristynyt pääkallon ympärille, silmät painuneet kuoppiinsa ja huulet menettäneet entisen verevyytensä. Kasvojen kelmeästä väristä tiesi heti, ettei tämä mies enää kauan eläisi. Enää vain harmaissa silmissä tuntui olevan elämää jäljellä, ja niiden katse oli suunnattu ikkunaan, josta talviauringon viileä kirkkaus virtasi sisään.
”Papa! Papa!” kirkas lapsenääni huudahti, ja kuului pienten jalkojen töminää. Kylmä puhuri oli nostattanut lapsen poskille heleän punan, ja pitkät, kiharat hiukset liehuivat valtoimenaan. Ruskeat silmät välkkyivät viatonta nuoren elämän iloa, joka niin tietämätön oli vuoteessa lepäävän miehen tilasta. Pienet kädet ja vaatteet olivat aivan kosteassa hiekassa, ja sitä levisi hiljaa rapisten sairaan vuoteellekin. Se ei kuitenkaan tuntunut miestä haittaavan, vaan hän katseli pikkuista tyttöä hellän rakkauden vallassa.
”Miksi oikein juoksentelet tuolla tavalla, Christine?” hän kysyi lempeästi lapselta. Lapsi hymyili säteilevästi ja näytti valossa välkkyvän simpukankuoren, jonka hän oli löytänyt.
”Papa, minä löysin tämän rannalta!” hän hihkui iloissaan ja esitteli ylpeänä löytöään.
”Se on kaunis, Christine. Sinä aina löydät kaikkein kauneimmat simpukankuoret”, mies sanoi, vaivoin peiteltyä surua äänessään. Pikku tyttö ei tuota surua huomannut; hänen maailmaansa ei suru mahtunut. Hetken mies katseli tytärtään surun vallassa ja huokaisi sitten hiljaa. Hänen aikansa lähestyi; hän tunsi sen jo. Pian hän olisi poissa ja hänen pikkuinen Christinensä olisi aivan yksin. Ystävällinen madame Giry, Pariisin Opéra Populairen baletin opettajatar, oli lupautunut ottamaan tyttösen hoiviinsa, mutta se ei miehen huolta yhtään vähentänyt. Miten Christine pärjäisi siellä, aivan outojen ihmisten parissa? Mies, Gustave Daaé nimeltään, toivoi tyttärensä voivan jonakin päivänä nousta suureksi laulajattareksi, kuten tyttönen oli unelmoinut pienestä pitäen. Gustave tiesi, ettei sen unelman toteuttaminen olisi missään nimessä helppoa, varsinkaan ilman kunnollista laulunopettajaa.
”Papa, tulisitko kanssani rannalle?” Christine kysyi viattomasti, saaden isänsä hymyilemään surullisesti. Gustave ei ollut enää pitkään aikaan jaksanut nousta omin voimin vuoteesta, joten rannalla kävely ei tullut kuuloonkaan. Sairas olisi tosin antanut mitä tahansa, jos olisi vielä kerran voinut kävellä tyttärensä kanssa meren rannalla ja tuntea raikkaan tuulen kasvoillaan.
”En taida jaksaa nousta tänään vuoteesta, kultaseni”, hän sanoi niin lempeästi kuin vain osasi, mutta tyttösen kasvoille ilmestyi silti hieman pettynyt ilme. ”Mutta mitä jos minä soittaisin sinulle ja sinä laulaisit hieman?”
Nyt lapsen kasvoille levisi jälleen ilahtunut hymy, ja hän kiiruhti noutamaan isänsä viulun. Christine käsitteli viulukoteloa kuin se olisi ollut ikivanha ja tärkeä pyhäinjäännös. Hän oli jo kauan sitten oppinut, että soittimia tuli kohdella kunnioittaen ja huolella. Isänsä viulua hän piteli sylissään hyvin huolellisesti.
Ankarasti ponnistellen Gustave onnistui nousemaan istuvaan asentoon. Vaikka tuo toimi vei paljon hänen voimiaan, hän ei suinkaan luovuttanut. Jollakin tapaa mies aavisti tämän olevan viimeinen kerta, kun hän koskaan soittaisi tyttärelleen. Sen vuoksi hän olisi uhrannut vaikka sydänverensä.
Varovasti tyttö ojensi viulukotelon isälleen, ja suurella rakkaudella mies otti soittimensa vastaan. Hän avasi kotelon ja otti esiin tuon suurenmoisen viulun. Se oli yhä hyvässä vireessä, vaikka Gustave ei ollut sairautensa aikana pystynyt juurikaan soittamaan. Ja hän alkoi soittaa, toivoen tämän viimeisen kerran painuvan ikuisiksi ajoiksi tyttärensä sieluun ja sydämeen.
Monta tuntia he kuluttivat näin, mies soittaen ja lapsi laulaen. Tyttönen ei tuntunut itse käsittävänkään, miten ihmeellisen kaunis hänen äänensä oli, ja millainen tähti hänestä voisi jonakin päivänä tulla. Lapsi lauloi laulamisen ilosta, se oli hänellä verissään ja syvälle sieluunsa painettuna. Se oli hänelle yhtä luonnollista kuin hengittäminen ja puhuminen.
Lopulta, kun ilta laskeutui ja vanha palvelijatar kävi sytyttämässä kynttilät, Gustave laski viulun alas. Varovasti hänen tyttärensä sulki soittimen takaisin suojaavaan koteloon, jonka hän sitten kantoi kiikkerälle pöydälle. Mies oli käynyt jälleen makuulle ja tunsi silmiensä jo hämärtyvän.
”Christine”, hän kutsui lasta hiljaa ja tottelevaisesti lapsi tuli takaisin vuoteen ääreen.
”Niin papa?” lapsi kysyi kirkkaalla äänellä, eivätkä viattomat silmät aavistaneetkaan, miten lähellä isän kuolema oikein oli.
”Käy sanomassa madame Beaumontille, että hänen tulee kutsua madame Giry tänne. Tule sitten takaisin luokseni”, Gustave sanoi hiljaa, ja tyttönen kiiruhti toimittamaan annettua tehtävää. Pian lapsi tuli takaisin ja kiipesi istumaan isänsä viereen.
”Christine, huomenna sinä lähdet Pariisiin. Sinä pääset tanssimaan aivan oikeitten tanssijoiden kanssa Opéra Populaireen”, mies sanoi lempeästi, puristaen tyttärensä kättä.
”Tuletko sinä mukaan, papa? Tuletko sinä soittamaan viuluasi Pariisiin?” tyttö kysyi viattomana. Tietysti hänen isänsä tulisi Pariisiin hänen kanssaan! He olivat kulkeneet sillä tavalla ties kuinka monena vuonna; hänen papansa soitti viulua ja hän lauloi ihmisille. Sitten ihmiset taputtivat ja pyysivät papaa soittamaan lisää ja häntä laulamaan enemmän. Lopulta he saivat noilta hyviltä ihmisiltä rahaa – joskus enemmän, joskus vähemmän.
”Kultaseni, pelkäänpä, etten voi tulla kanssasi”, Gustave sanoi surullisesti hymyillen ja lapsi katsoi häntä ihmettelevänä.
”Jäätkö sinä sitten tänne?” tyttö kysyi.
”Rakas pikku Christineni, minä en jää tänne. Minä menen Taivaaseen”, mies sanoi hiljaa.
”Menetkö sinä katsomaan mamaa? Tuletko sinä sitten takaisin?” Christine ihmetteli. Gustave mietti, miten voisi sanoa asian lapselle.
”Ei, Christine. Kun minä menen Taivaaseen, en enää koskaan voi tulla takaisin”, mies selitti lempeästi. Tyttö katsoi häntä suurin, pelästynein silmin.
”Mutta jäänkö minä sitten ihan yksin?”
”Et tietenkään, kultaseni! Muistathan tarinan pikku Lottesta ja Musiikin Enkelistä?” kuoleva kysyi ja tyttö nyökkäsi vastaukseksi.
”Kyllä minä muistan, papa. Minä muistan Musiikin Enkelin”, tyttö sanoi hiljaa. Mies hymyili surullisesti ja silitti tyttärensä poskea. Tuo kaunis lapsi muistutti niin kovin paljon äitiään. Niin, pianhan mies edesmenneen vaimonsa näkisi.
”Lapsi-kulta, minä en aio jättää sinua kokonaan yksin. Katsohan, kun minä olen Taivaassa, minä lähetän Musiikin Enkelin luoksesi…”
@---,---
A/N: Lyhyehköhän tämä prologi on, mutta eiköhän jo seuraavassa luvussa päästä asiaan. Kaikki kommentit, risut ja ruusut otetaan vastaan!
