Name: Ajatuksia syömishäiriöstä
Author: Tunnelimyyrä
Rating: S
A/N: omia ajatuksia anoreksiasta/bulimiasta
Varoitus: itsetuhoisuus
______________________________
Vaikka se on sulle niin helppoa, vaivatonta, ei se mulle ole. Sun kohdalla kyse on arkipäivästä, joka ikinen päivä samaa, joka ruokailu on sulle niin helppoa, lapat ruokaa suuhun sen tarkemmin ajattelematta.
Mun kohdalla arkipäivää on se, että joka ikinen suupala on taistelu herraani vastaan. Ja vaikka se pala ruokaa menisikin mahaan, mikään ei takaa että se pysyy siellä. Jos se pysyy, mä en pysy paikallani. Vähintään 40 vatsalihasliikettä, saman verran reisilihasliikkeitä. Naruhyppelyä vartti. Ja kolmen kilsan lenkki. Kaikki tämä siitä keitetystä porkkanasta. Enkä mä mahda sille mitään. On pakko liikkua, jos ei liiku, kaikki kalorit varastoituu rasvana. Helpompaa se on nyt saada kulumaan, kuin sitten kun se on rasvana.
Joskus yksi lause voi yhtä aikaa sekä satuttaa pahasti että yllyttää ylittämään rajat. Se yksi lause, jonka sä sanoit, tarkoituksena loukata mahdollisimman paljon. Se yksi lause sai mut menemään ylitse sen rajan, jonka toisella puolella on muut, ja toisella ei ketään.
Aina ei jaksaisi, mutta on pakko. Kukaan ei saa tietää, kukaan ei saa huomata. Jos joku huomaa, pitää pistää kaikki peliin, että se ei yhdistä asioita toisiinsa.
Valehtelu on kaiken a ja ö. Ilman sitä olet psykologilla ennen kuin ehdit sanoa mitään. Jos osasto kierre alkaa, jokainen “ei ole nälkä” ja “ei tee mieli” yhdistetään siihen, että sä olet sairas.
“Tää ei ole leikin asia!” Sulle huudetaan. “Yritä ymmärtää, tää tehdään sun hyväksesi.” Ei, en halua ymmärtää, en edes yritä. Yrittäisivät he ymmärtää, että mulla ei ole tahtoa parantua. Niin kauan kun en halua parantua, niin kauan sairastan, niin kauan kuihdun.
Sanotaan, että 17-vuotiaana on neito kauneimmillaan. Voidaan siis olettaa, että sen jälkeen joka tapauksessa rupsahtaa. Jos kerran tämä muka rumentaa, niin antakaa mun jatkaa, joka tapauksessa musta tulee heikko ja raihnainen. Ajoitus ei ehkä sama kuin muilla, mutta mitä siitä?
Kauneus on katsojan silmässä, ja eriävät mielipiteet ovat normaaleja. Toisille thinspiration kuvat aiheuttavat painajaisia, mua ne kannustaa jaksamaan.
Vielä viisi kiloa, neljä, kolme, kaksi, yksi.. No, ehkä vielä vähän, jos sen painon saisi 37 kiloon, se on hyvä luku, sama kun kengän koko!
Se on ainoa fakta minkä tästä sairaudesta myönnän, sen, että mikään ei koskaan riitä, mikään ei ole tarpeeksi hyvä. Aina on muutama kilo tai sentti liikaa. Heti kun kelpaa itselleen, saa myös luvan kelvata muille. Harmi vain, että koskaan ei ole itseensä tyytyväinen.
On tietysti niitä hetken mielenhäiriöitä, kun peilistä tuntuu katsovan laiha tyttö takaisin, mutta se menee nopeasti ohi. Hyvin nopeasti.
En ole vielä törmännyt mihinkään täydelliseen, voi olla että täydellisyys on yliarvostettua, mutta ajatus siitä, että olisi täydellinen vartalo, vaikuttaa huumausaineen tavoin. Tapa jolla sen saa, voi olla kyseenalainen, mutta on pakko saada!
Se vallan tunne, kun elimistö tottelee, maha hyljeksii sitä pientä määrää ruokaa minkä saa, säästöliekki lepattaa, voimat on loppu ja silti sitä paahtaa räntäsateessa lenkillä, herrani on vahvempi, ei se haittaa, herrani saa olla vahvempi. Ilman herraani olisin pyöreä, en halua olla. Kaikki muut saavat olla, minä en. Ei se sovi minulle, kuten vaaleanpunainen värikään ei sovi. Kun ei sovi, ottaa sen pois.
