Nimi: Oranssin tanssi marmorikäytävässä
Kirjoittaja: Munis
Oikolukija: Winga <3
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Drama
Vastuuvapaus: Rowling omistaa Nevillen, Lunan ja ihan kaiken, minkä voi tunnistää hänelle kuuluvaksi.
Vapaa sana: Tämä menee Puheenvuoro kuolleille -haasteeseen Lunalla. FF100 sanana 012, Oranssi. Aakkoshaasteeseen, jossa minulla on Sirius, kirjaimella O. Nimi nyt on mitä on... ...
Hei sinä siinä, ystävä.
Tiedät kyllä, keistä puhun kirjoittaessani ystävilleni. Ai et tiedä vai? Olen pahoillani, ettet voi enää tarkistaa ystävieni kuvia oman huoneeni katossa olevista tauluista. Ne murenivat tapaturmassa ollessani kuusitoista. Mutta ei ulkopuolisten tarvitsekaan tietää, keitä tarkoitan. Pääasia on, että he itse tietävät. Kaksi neitiä ja kolme herraa sekä paha henki.
Aivan, herra punapää esitteli ullakkonsa hengen minulle vuosikymmeniä sitten. En ollut aikaisemmin tiennyt henkien pitävän pyjamaa. Mutta silloin tiesin pitäväni pahoista hengistä. Aina jos tutkimusmatkoillani tapasin sellaisen, puin sen pyjamaan. Kannoin aina mukanani myrkynvihreitä yöpukuja sekä vaaleansinisiä leninkejä pitsikauluksineen. Opetin lapsillenikin tuon tavan, joskin poikani päätti käyttää sinisen sijaan auringonkeltaista. Sellaisessa mekossahan voisi mennä vaikka hääjuhliin!
Joskus olin kateellinen, vaikka monet uskoivat etten voisi tuntea kateutta. Olin kuulemma tyytyväinen kaikkeen enkä näyttänyt helposti tunteitani. Vain parhaat ystäväni tiesivät, milloin olin surullinen ja milloin iloinen.
Olin kateellinen jäätelöauton kuljettajalle. Kuljettaja näki niin usein appelsiinijäätelön kauniit oranssit raidat. Kuvissa ainakin. Jäätelöautossa oli kuvia niistä. Jäätelöpaketeissakin oli.
Olen aina pitänyt appelsiinijäätelöstä. Olen aina pitänyt oranssista. Ollessani kuudentoista tykkäsin katsella auringonlaskua Simpukkamökin pihalla. Aurinko oli laskiessaan ihan oranssi.
Olen aina pitänyt myös hymyilemisestä, hiilihapoista, taivaan lampaista, tuulikelloista ja oransseista hyönteisistä, tarkoitan nyt tietenkin nokkosperhosia.
Elämäni suurimman pettymyksen koin noin kymmenen vuotta sitten. Isä oli aina valehdellut. Hän oli hyvä näyttelemään, esitti aina niin innokasta puhuessaan ruttusarvisista niistasikeistä. Mutta niitä ei ole oikeasti olemassakaan.
Tai sitten sellaisen voi nähdä vain minuuttia yli keskiyön kuun ollessa vain ohut sirppi. Tai ehkä sen näkemiseen vaadittiin minttujäätelön syömistä kuudelta aamulla. Tai ehkä niitä saattoi löytää omenapuun latvasta vain, jos oli kolme päivää sitten lyönyt vasaralla pikkusormeen. Vaihtoehtoja on lukemattomia. Vaikka kokeilisin joka vuonna kahtasataa eri taktiikkaa, saattaisin silti epäonnistua. Ehkä sellaisen saattoi kuulla vain seisoessaan pyykkinarun alla päänahka punaisista sukista tippuvasta vedestä kostuen. Pyysin tytärtäni koettamaan lennättää leijaa tuulimyllyn vieressä sitten kun hän on kuusikymmentäviisi. Ehkä hän onnistuisi silloin näkemään ruttusarvisen niistasikin. Jollei hän unohtaisi. Mutta minä todellakin toivon, ettei hän unohda sitä ainoaa asiaa, jota häneltä pyysin.
Isäni erehtyi joskus muulloinkin. Esimerkiksi ollessani neljätoista, hän kirjoitti artikkelin Tumppi Hujopista. Nyt elämäni päätyttyä voin kertoa, ettei Sirius todellisuudessa ikinä ollut kohulaulaja.
Joka tapauksessa olen hyvin iloinen lasteni puolesta. Uskon heidän saaneen omasta mielestään vallan onnellisen lapsuuden. Hehän saivat kesäisin joka päivä yhden appelsiinijäätelön, he kävivät joella uimassa ja pärjäsiväthän he koulussakin. Saivat yhteisiä kavereita. Minun aikanani se ei ollut kovin yleistä, siis varsinkaan silloin kun sisarukset olivat eri vuosikursseilla. Mutta poikani kertoi, että myös Creeveyn lapsista toinen oli kaksi vuotta vanhempi toista, ja silti heillä oli yhteisiä ystäviä.
Lapsillani on vielä paljon elämää edessä.
Haluatte ehkä tietää, miten minä oikein kuolin. Tai sitten ette. Ainakin yksi teistä on laskettu haudan lepoon ennen minua. Olin kolme vuotta sitten hänen hautajaisissaan. Mutta Pyhän Mungon parantajatkaan eivät kykene kaikkeen. Myrkkylonkeroisen hyökkäyksen kuoleminen ei ehkä ole kaikista houkuttelevin tapa kuolla. Mutta silti minä ikävöin sinua usein, Neville. Olit aikoinaan lastenikin suosikkiopettaja. Professori Longbottom käsitteli kuulemma alruunoita oikein taitavasti. Mutta silti rohkenen epäillä, ettet sinä todellisuudessa tiennyt rikkokireistä mitään. Mutta nyt tapaamme taas, Neville. Vaikka on ikävää jättää muut elämään edelleen melko tavallista arkielämää, on silti lohduttavaa tulla luoksesi, kun olet ollut kolme vuotta niin yksin.
Mutta niin. Minun kuolemani. Joku teistä voisi luulla, että jouduin hankaluuksiin taikaeläinten kanssa. Mutta ei, ei se niin mennyt. Muistan, kuinka Hagrid kertoi Kalmalaskoksista meille ollessani viisitoista. Eivätkä narksujen puremat ole myrkyllisiä, olenko joskus muka väittänyt niin? Lirppuvat loistoveikotkin ovat oikeasti harmittomia, vaikka monet tuntuvat suhtautuvan niihin kovin kylmäkiskoisesti.
Ei. Oikeasti minä sairastuin. Ja minähän olin jo vanha. Matkustin paljon vielä ollessani yli seitsemänkymmenen. Matkailu vei paljon energiaa ja viimeiset voimat minusta imi keuhkokuume. Mutta kuolema on vain uusi seikkailu minulle, en ehkä enää koskaan näe rikkokirejä, mutta voin löytää uusia kiehtovia asioita tai alkaa vaikka keräillä postimerkkejä. Ja jaksan tehdä sitä. Sillä kuoltuammehan meistä tulee taas nuoria, teini-ikäisiä. Muistamme kuitenkin kaikki tapahtumat, jotka joskus olemme käyneet läpi. Mutta silti, muutumme nuoriksi, ja olemme ikuisesti nuoria. Kaipasinkin jo sileämpiä poskia.
En ole enää elossa. Olen matkalla. Matkustan viimeisen kerran. Valkea marmorikäytävä kohti kuoleman portteja. Neville on vastassa minua porteilla. Hän on saattanut syödä jo päivällisen, mutta uskon, että hän odottaa minua ja tarjoaa minulle jääkylmää appelsiinimehua ja on saattanut jättää hiukan jälkiruokaakin. Katselen viimeisen kerran auringonlaskua ja astun kuolleiden maailmaan, kiepun hetken pimeydessä. Suoristan selkäni ja kipuan korkealla tammen oksassa roikkuvaan keinuun katselemaan oranssien lintujen lentoa.
Luna
Ja ai niin, olin unohtaa. Kuka tahansa saa lainata aavepokiani nyt. Näkemiin, ystävät, tapaamme varmasti vielä.
