Title: Joskus täytyy oppia luovuttamaan
Author: Nintti
Genre: slash, angst, humor (ainakin yrittää lopussa)
Pairing: Allu ja Allun entinen, ehkä pieni Allu/Samu
Rating: K-11
Summary: Allu ei pääse yli entisestään ja Samu auttaa^^ ja nykyiset vihaa entisiä…
A/N: Eka ikinä missään julkaistu, että vähän jännään^^’ Toivottavasti en mokaa ihan täysin...
1/2
Miksi se oli silloin niin vaikeaa? Antaa olla ja olla jonkun. Piti tapella vastaan eikä voinut luovuttaa ja hyväksyä rakastavansa. Tärkeimmät asiathan sitä aina onnistuu ymmärtämään silloin kun on jo liian myöhäistä.
Istun puisen pirttipöydän ääressä, teemuki lämmittää sormia. Aina teetä vaikka pitäisi jo juoda kahvia. Se pitäisi paremmin hereilläkin. Varsinkin jos yöt on tottunut nukkumaan. Toisaalta, en ole nukkunut pitkään aikaan hyvin, enkä varsinkaan yöllä. Järki siinäkin; pitää kahdeksan muuta ja yrittää unohtaa se yksi tärkein.
Nojaan leukaa polveeni ja narskuttelen hetken hampaitani. Huomenna tulisi Elias, juuri kun tänään pääsin eroon Oskarista. Se halusi mun vannovan ikuista rakkautta ja lupaavan mahdottomia. Olin sille jotain, mitä se ei ollut mulle. Mutta en siltikään sanonut, ettei se olisi mulle mitään. En mä ikinä sanonut, uskottelin aina muuta. Siksi sain ne aina palaamaan.
Peluri, petturi, valehtelija.
”Pelkuri”, tuhahdan itselleni halveksuvasti ja hörppään mukistani.
Väsymys painaa silmäluomia päättäväisellä pakolla kiinni. En liikahdakaan paikaltani. Sänky ei ole enää kutsuva, ei se ole ollut aikoihin. Tasan yhtä pitkään aikaan kuin en ole kunnolla nukkunutkaan. Jos silmät sulkee ja antaa hengityksen rauhoittua, näkee vain ilkeitä kuvia ja filminpätkiä. Ne eivät anna rauhaa, piinaavat vain koko yön. Onneksi ei ollut mitään minkä takia olisi pitänyt pysyä pirteänä ja täysin hereillä.
Hätkähdän rajusti puhelimen aloittaessa piipityksensä. Miksei se ollut äänettömällä?
Kampean sen käteeni pöydän alta ja vastaan.
”Nii?” mutisen ja tajuan, etten katsonut kuka soittaa. Äänestä, tai oikeastaan ennemminkin lauseesta, sen tunnistaa.
”Sä koomaat taas”, Samu toteaa eikä yritäkään piilottaa ärtymystä äänestään. Huolen se peittää, mutta sen mä tiedän piilevän jossain taka-alalla.
”Jaa”, jatkan yksitavuisella, monotomisella linjalla. Puhelimesta kuuluu väsynyt huokaus. Ei se ole vihainen, vaikka yrittääkin. Se yrittää aina, ehkä se luulee että saisi omantuntoni heräämään sillä tavalla. Se on vain huolissaan. Ehkä mäkin olisin, jos tajuaisin.
”Sun pitäis nukkua”, se sanoo, vaikka asia nyt on aivan päivänselvä jo muutenkin. En vastaa mitään.
”Ja syödä”, se lisää. ”Ja käydä ulkona.”
Se selittää aina ensin kaiken tämän. Mitä mun pitäisi olla ja tehdä ja miten mä voisin tuntea taas oloni hyväksi. En vastannut mitään. Jos oli hiljaa, se lopetti. Jos alkoi väitellä vastaan, sain kuulla että elämäni oli perseestä ja itse olin syypää siihen.
”Oot sä kotona?” Samu vihdoin kysyy, kun tajuaa, etten mä edes kuuntele.
”Juu”, vastaan vastahakoisesti. Kohta se pamahtaisi tänne, mun oven taakse ja keittäisi mulle kahvia ja makaronia.
”Nähään kohta”, se vain ilmoittaa ja sulkee linjan. Olin oikeassa, nyt pitäisi vain enää odotella vartti.
Postiluukku rämähtää ja oveen koputetaan kahdesti. Sitten Samu tulee omilla avaimillaan sisään. Katsoin paremmaksi antaa sille omat avaimet, kun se oli kolmesti tiirikoinut oven lukon auki. Enkä mä tehnyt siitä rikosilmoitusta. Avaimen saatuaan se vaihtoi mulle järeämmän lukon, sellaisen, jota ei saanut tiirikoimalla auki ja mun piti teettä kummallekin uudet avaimet.
”Moi”, se hymyilee leveästi ja nappaa puolituntia sitten tulleen Hesarin mukaansa eteisestä. Teemukini on tyhjä ja kylmä ja mua palelee. Tottuneesti se kurkkii mun kaappeihin ja napsauttaa kahvinkeittimen päälle.
”Haluut sä makaronia vai nuudelia?” se kysyy hetken häärättyään. En vastaa mitään ja se heittää nuudelilevyn kattilaan.
Katson sitä salaa, kun se laittaa mun kämppää kuntoon, heittää mädäntyneitä ruokia jääkaapista roskiin, latoo tiskit koneeseen, vaihtaa täyden roskiksen uuteen… Sen vaaleat hiukset on pienellä ponnarilla ja collegehousut muistuttaa mein abivuosista. Mullakin on jossain täysin samanlaiset abiverkkarit, mulla vain on kokoa suuremmat. Sillä on ruskeat puuhelmet kaulassa ja tatuoitu musta nuotti vasemman korvan takana. Muistan kun se otti sen, ei kuulemma sattunut yhtään. Tuntui vain hyvältä. Oranssi teepaita nousee pari senttiä ja paljastaa kaistaleen vaaleaa vatsaa, kun se kurottaa lautasen yläkaapista.
”Mitäs kyyläät?” se naurahtaa ja katsoo mua veitikkamaisesti virnistellen. Käännän salamana katseeni tyhjään teemukiin, mutta en punastu. Ehkä mä olen liian väsynyt siihen tai sitten pimeys auttaa mua kerrankin.
En vastaa. Mitä mä voisin vastatakaan? En edes tajunnut katsovani sitä. ’Sua’ kuulostaa liian kliseiseltä mun suuhun.
Pian mä saan lautasellisen höyryävää nuudelia nenäni eteen ja ison kupin kahvia.
”Jos sä tosissaan haluut jatkaa tota valvomista niin toi auttaa paremmin”, se virnistää ja osoittaa mukia. ”Siinä on jo kaksi palaa sokeria”, se lisää vielä ja syventyy sitten lukemaan Hesaria. Mutisen jotain etäisesti kiitosta muistuttavaa ja isken haarukan nuudelikasaan.
Joku junan kuuloinen kolisi ikkunan takana. Ei siellä kyllä tainnut raiteitakaan mennä, mutta kolke kuului silti. Istuin lämpimien reisien päällä ja silittelin farkkujen saumoja lähes huomaamattani. Ne muutamat siideritölkit olivat jo tyhjiä ja lojuivat pienen mökin nurkassa olevalla pöydällä.
”Se pitää kirjottaa sinne”, se sanoi ja katsoi mua haastavasti.
”Joku saa vielä sydärin”, nauroin, mutta en pistänyt edes vastaan.
”Siinähän saa”, se tokaisi ja ojensi mulle kuulakärkikynää.
”Tohon pohjaan vai?” kysyin ja tiirasin ylöspäin.
”Tai tohon reunaan”, se ehdotti ja osoitti sivuun. Kohotin käteni ylös ja painoin kynän puulle.
Kuulakärkikynä raaputti epäsiistejä kirjaimia vanhan kerrossängyn yläpetin pohjaan. Siellä oli muitakin merkintöjä, mutta meidän merkintä oli ainoa reunassa.
A & A homoili täälä
”Siitä puuttuu ällä”, se huomautti ja mutristi huuliaan suloisesti. Katselin hetken arvioiden kätteni työtä. Tosiaan, sieltä puuttui kirjain. Käänsin katseeni mutruhuuleen.
”Se ajaa saman asian kuitenkin”, totesin ja kohautin hymyillen olkiani. Mutristus muuttui hellyttäväksi hymyksi ja se nyökkäsi pienesti.
Homofobikot eivät voisi enää ikinä nukkua siinä mökissä.
”Soita sille”, Samun ääni rikkoo mun muistelut ja haarukka tippuu kolisten lautaselle. Käännän nopeasti katseeni ystävääni. Mitä se juuri sanoi?!
”Mitä?” soperran hieman vaikeankuuloisesti, niin kuin aina jos on ollut pitkän aikaa hiljaa ja pitäisi taas osata puhua.
”Soita sille”, se toistaa ja siirtää katseensa lehden sivuilta suoraan kohtaamaan mun silmät.
”En”, tokaisen tylysti ja kieritän nuudelia haarukan ympärille. Se on jo kylmää ja limaista eikä mun tee enää mieli syödä sitä. Ei mun tehnyt alun alkaenkaan.
”Mikset?” Samu kysyy, taittelee lehden siististi pirttipöydälle ja jää tapittamaan mua ruskeilla silmillään. Tuhahdan ja tyrkkään lautasen kauemmas itsestäni, ikään kuin sanoen Samulle että vie sen pois.
”Ai et ’moi minä tässä, tuu takasin, mä tarviin sut’?” möläytän enempiä ajattelematta ja tunnen Samun huvittuneen katseen itsessäni. Heleä kuumotus valtaa alaa poskillani ja tiedän niiden helottavan joulunpunaisina.
”Jos muokkaat ton asian vähän erilaiseen muotoon”, se ehdottaa virnistellen. Se on niin ylpeä itsestään, sai musta taas ulos jotain mitä mun ei olisi pitänyt sanoa. Mä saan kuulla tästä vielä monta kertaa ja pitkän aikaa.
”Kuten?” urahdan hiljaa enkä kohtaa ystäväni katsetta.
”Kyselet kuulumisia, kerrot että oot miettiny kaikkee ja et sulla on ikävä sitä”, Samu luettelee yksinkertaisesti ja helposti. Hiljalleen sanojen edetessä mun katseeni kohoaa pöydän pinnasta takaisin Samun kasvoihin.
”Tietsä kuin säälittävältä toi kuulostaa?” tuhahdan ja kurtistan kulmiani epäileväisenä.
”Ja säkö et nyt muka ole säälittävä?” Samu kysyy muka ihmeissään ja hymyilee mulle mairean yliystävällistä hymyä.
”En”, tokaisen suoraan, hieman juronkuuloisesti ja saan Samun naurahtamaan.
”Voi Allu-pieni, tietsä kuin huono valehtelija sä olet?” se virnistelee ja mun tekisi mieli heittää sitä jollain kovalla. Mitä se tulee tänne keskellä yötä keittämään mulle limaisia nuudeleita ja ivaamaan ja luulee olevansa niin maailman hauskin ihminen että!
”Mä haluan baariin”, totean yhtäkkiä. Itse asiassa se kuulostaisi oikein hyvältä ajatukselta juuri nyt kun tarkemmin miettii. Samun kulmat kurtistuvat hieman.
”Ai iskemään jonkun uuden avuttoman korvikkeen?” se tuhahtaa.
”En”, tokaisen. Tai ehkä, mutta en. Entisissäkin on jo työ pitää ne poissa jaloista.
”Vaan?”
”Juomaan sut pöydän alle että sä olisit edes hetken hiljaa”, murahdan ja Samun naurahdus kuuluu korviini kun jo viiletän eteistä päin.
Omien huulieni karkeus tuntuu pehmeitä huulia vasten. Kylmät kädet pujottautuvat mustan t-paitani alle. Liiskaan suudeltavani seinää vasten ja kuulen kuinka sen pää kolahtaa. Runnon huulilla toisia huulia lähes väkivaltaisesti. Siinä ei ole tippaakaan hellyyttä tai tunteita. Se on kuin suoritus. Jotain, joka saisi mieleni hetkeksi pois tästä kaikesta. Kädet repivät paitaa pääni ylitse ja irrottaudun hetkeksi suudelmasta. Tuijotan Samun ruskeita silmiä katse uhoa täynnä.
”En mä sua halua”, tokaisen kylmästi ja painan sitä koko ajan voimakkaammin seinään.
”Mä tiedän”, Samu sanoo. ”Et sä halua kuin yhden.” Ja suutelee mua.
”Enkä”, älähdän ja paiskaan sitä seinään päin samalla kun itse irrottaudun. ”Mä en halua ketään.” Runnon huuleni takaisin sen huulille.
”Mä taisin jo sanoa sun valehtelutaidoista”, Samu hengähtää samalla kun huuleni painuvat kaulalle ja hampaat nirhaisevat kipeästi.
”Turpa kiinni”, murahdan sormet sen housun napeilla.
”Toi sun itsepäisyys on melkeinpä ihailtavaa”, se huoahtaa ja virne kuuluu sen äänestä.
”Älä jaksa”, mutisen ja tönäisen sen makuuhuoneen ovesta sisään.
Ohut savujuova karkaa huulieni välistä pimeään yöhön. Tyhjä Marlboro-aski lojuu parin metrin päässä parvekkeen lattialla. Ulkona on hiljaista, yhtään autoakaan ei kulje tiellä. Kaide tuntuu kylmältä paljaisiin käsivarsiin mun nojatessa siihen. Viileä yötuuli tanssii paidattomalla ylävartalolla, mutta mulla ei ole edes kylmä. Tupakka tervaa keuhkojani ja puhaltelen savurenkaita tähtien sekaan.
Samu nukkuu tyytyväisenä sängyssäni. Sen vaatteet lojuvat mun lattialla. Tämä ei voi olla oikein. Mun kurkkua kuristaa, mutta mä vain yskäisen ja nostan tupakan huulilleni. Pitää kahdeksan muuta ja yrittää unohtaa se yksi tärkein. Mä olen idiootti.
Tupakka jää keikkumaan huulien väliin. Tärisevin käsin mä kaivan kännykän farkkujeni taskusta. Numero on vielä sama. En ole puolen vuodenkaan jälkeen voinut poistaa sitä. Linja tuuttaa hetken, kunnes mä kuulen hämmentyneen äänen.
Hengähdän syvään ja puhallan savua värisevien huulien läpi. Mun vuoro, mun tilaisuus. Mua pelottaa enemmän kuin ikinä ennen.
”Mä rakastan sua.”
2/2
Viikon aikana mä olen onnistunut sulkemaan oveni Eliakselta, Oskarilta, Teemulta ja Valtsulta. Kaikki ovat tajunneet, ettei niillä ollut enää mitään asiaa mun oven taakse. Mä en halunnut nähdä niitä, eivätkä ne takuulla halunneet enää nähdä mua. Mä en Samun mukaan ollut niille kovin ystävällinen.
Samu taas, no, Samu istuu mun keittiön pöydän ääressä sininen kahvikuppi kämmeniensä välissä ja katsoo mua vihaisesti. Mä nojaan vastakkaiseen seinään ja yritän katsoa sitä uhmakkaana takaisin. Mä en ollut tehnyt mitään väärää, vain sen mitä piti. Samu itse käski mun soittaa.
”Et sä ikinä ajattele ketään muuta kuin itteäs?” Samu kysyy ilkeästi ja katselee mun reaktiota tarkasti.
”Sä haluat sen takaisin vaan ja ainoastaan ittes takia”, se sylkee sanojaan ja mä vain seison paikoillani ja tuijotan sen ruskeita silmiä. Niissä ei ole samaa vihaisuutta kuin äänessä.
”Sä rakastat haasteita. Sä haluat aina sen, jota sä et voi saada. Tajuut sä jo? Tää on sulle peliä, mut tätä erää sä et pysty voittamaan”, se laukoo ja odottaa että mä kääntäisin katseeni pois.
”Lopeta”, sanon hiljaa. Ääni on tyhjä ilman voimaa. Mun sanoilla ei ole mitään merkitystä.
”Se teki valintansa. Se on siellä nyt eikä se tuu takaisin vaikka sä kuinka haluaisit. Sillä on jo toinen. Se on onnellinen. Älä riko sitä”, Samu käskee. Pyytää. Sen äänestä kuuluu sääli ja mua oksettaa.
Ei Samu ole vihainen, väsynyt se on. Se ei enää jaksa katsoa mua tällaisena. Se ei jaksa yrittää auttaa mua, kun mä en suostu auttamaan itse itseäni. Se on yrittänyt jo kaikkea. Nojaan päätäni seinään ja huokaan syvään. En mäkään jaksa.
”Anna sen jo olla”, Samu sanoo rauhallisemmin kuin aiemmin. ”Sua on jo kielletty ottamasta siihen yhteyttä.”
”Älä”, kuiskaan ja tiedän, että Samu näkee mun silmäkulmassa kimaltelevat kyyneleet. En siltikään käännä katsettani pois. Se saa Samun hätkähtämään. Ensimmäistä kertaa ikinä mä näytän sille mun kyyneleet ja sen että mä olen vain mä. En mitään enempää.
Yksinäinen, äänetön kyynel vierii pehmeälle poskelle. Se jättää jälkeensä katkeransuloisen suolavanan ja tippuu näkymättömiin ruskealle villapaidalle.
Samu hylkää kahvikuppinsa pöydälle ja nousee. Sanaakaan sanomatta se kävelee mun luo ja kietoo kätensä mun ympärille ja mä murrun. Mun keho tärisee holtittomasti, henki tuntuu jäävän kurkkuun kiinni ja mun sisuksia puristaa. Tältä tuntuu rakastaa sellaista, jota ei voi saada. Eikä mun oloa helpota mitkään niistä sanoista, joita Samu mun korvaan kuiskaa. Ne ovat vain kaunista helinää, millä ei ole mitään merkitystä.
”Mä tiedän, että sä haluat sen”, sanat tulivat vaikeasti ulos. ”Ja niin tiedät säkin”, huoneen pimeys sulki mut syliinsä. Mun porukat nukkuivat viereisessä huoneessa, mun oli pakko puhua hiljaa. Puristin puhelimen niin lähelle korvaa kuin mahdollista.
”Mistä sä sen tiedät?” sen ääni yritti kuulostaa vihaiselta.
”Koska sä puhut mun kanssa”, sanoin hiljaa. ”Sä rakastat sitä, sä haluat sen”, lausuin asioita, jotka saivat mun oloni vain pahemmaksi. Mä lausuin perusfaktoja, joita se ei uskaltanut sanoa ääneen. Mun oli pakko, sen piti tajuta ne. Mä en osannut rakastaa oikein.
”Sä vaan mietit miten sä voisit jättää mut”, huokaisin ja pala takertui tiukasti kurkkuuni.
”Mä en halunnu loukata sua”, se niiskaisi itkuisesti.
”Et niin”, nielaisin. ”Sä vaan rakastat sitä.”
”Tää on erilaista”, se yritti, mutta en halunnut kuulla.
”Joo”, mutisin ja hautasin kasvoni tyynyyn. En halunnut kenenkään heräävän.
”Mä – ” se aloitti, mutta mä keskeytin.
”Mä rakastan sua”, ensimmäinen kerta, kun mä sain ne sanat ulos. Mahtava ajoitus. Viimeinen oljenkorsi tai jotain. Mutta mä rakastin, niin paljon että se sattui. Ensimmäistä kertaa ikinä. Ja mä sain sanottua ne ääneen, nyt ne olivat totta. ”Mut ei sillä oo enää mitään väliä”, tokaisin ja katkeruus kuulsi äänestäni.
”Miten niin ei oo?” se älähti ja itki. Mä rakastin sitä, sen se oli halunnut kuulla. Ei vain enää.
”Koska sä otat sen etkä mua”, niiskaisin vihaisena ja suljin puhelun. Se otti toisen ja mä aloitin alusta.
”Ei se ollut mitään peliä”, sanon hiljaa. Samu puristaa mua edelleen sylissään. ”Ei se ikinä ollut.”
”Mä tiedän”, Samu kuiskaa hiljaa ja silittää mun selkää rauhoittavasti.
”En mä ole paha”, avuton ääni hukkuu Samun paidan märkään olkapäähän. ”Mä vaan haluun sen.”
Samu huokaa syvään eikä sano mitään.
”Tää on vaan epäreilua”, mutisen vihaisena. ”Ei me tehty mitään, me oltiin kavereita.”
”No eiköhän sen nykyisellä oo syynsä olla luottamatta suhun”, Samu yrittää.
”On”, myönnän. ”Mutta sen nykyinen ei luota siihen. Jos se luottais, se antais mein olla kavereita.”
”Allu-pieni, nykyiset ei luota entisiin”, Samu lausuu. ”Sun pitää vain hyväksyä se.”
”Mitä jos mä en halua?” kysyn uhmakkaasti. Tosin mun uhma hukkuu niihin kyyneliin, jotka kastelevat Samun paitaa.
”Ei se mitään muuta”, Samu sanoo. ”Helpompi vain sulle, jos suostut hyväksymään.”
Tuhahdan, enkä sano mitään. Ehkä mun pitäisi hyväksyä se.
~*~
”No yritetään miettiä valosia puolia”, Samu ojentaa mulle kupin kahvia ja istuu parveketuolille suoraan auringonpaisteeseen.
”Ai onks niitäkin?” murahdan betonilattialta ja hörppään mukistani. Mä istun parvekkeen lattialla ja katson Samua ylöspäin. Auringonsäteet leikittelevät sen korkeilla poskipäillä.
”On. Niitä on aina”, Samu hymyilee auringolle ja kääntää sitten katseensa muhun.
”Just”, tuhahdan. ”Keksi viis”, lausahdan haastavasti ja Samu naurahtaa.
”Ainakin eka on se, että sulla on mut”, se toteaa hymyillen. Mä etsin taskustani tupakka-askia.
”En mä sua halua”, töksäytän, nostan Marlboron huulieni väliin ja sytytän sen.
”Mä niin arvostan tota sun arvostustas”, Samu naurahtaa ja katsoo mua huvittuneena.
”Eikä noin voi sanoa”, tokaisen ja kurtistan kulmiani.
”Voihan, mä just sanoin”, Samu lausuu maireana. Mä huokaisen raskaasti ja puhallan tupakan savua ulos keuhkoistani.
”Toinen valoisa asia on, että sulla on tein muistot”, Samu sanoo.
”Mitä mä niillä?” vilkaisen sitä ihmeissäni ja vien tupakan jälleen huulilleni. Mun lippapipo on vinossa ja otsahiukset silmillä ja mä tiedän näyttäväni säälittävältä. Sen näkee Samun ilmeestä.
”Kidutat ittees viel vähän enemmän”, se ehdottaa virnistellen ja saa mut tuhahtamaan. ”No ei, sä voit muistella kuin teillä oli myös hyviä aikoja vaikka kaikki onkin jo ohi”, se filosofoi.
”Mä en todellakaan tajua miten sun aivot kääntää ton hyväks”, mutisen ja karautan tupakan tuhkaa betonilattialle.
”Sä tajuat sen vielä joskus”, Samu väittää hymyillen.
”Yhtään ollu klisee”, naurahdan hivenen kuivasti ja käännän katseeni tupakasta ystävääni.
”Ei tietenkään. Mä en harrasta sellasia”, Samu virnistää itseriittoisesti.
”Kolmanneks te saitte selvitettyä kaiken”, se jatkaa listaustaan.
”Mitä väliä sillä oli kun kuitenkin kävi näin?” ihmettelen.
”Sillä oli paljonkin väliä. Kummankaan ei enää tarvii miettiä mitä teki väärin ja vatvoa sitä vanhaa päänsä sisällä. Te ootte kummatkin nyt vapaita”, Samu selittää mulle kuin pikkulapselle. Mä jään tuijottamaan sitä suu pienesti raollaan.
”Ja toiko ei sitte ollu klisee?” älähdän virnistäen ja saan Samunkin naurahtamaan.
”Okei, toi saatto olla”, se myöntää. ”Mutta mä tarkotan, että te ette oo riidoissa, kumpikaan ei oo toiselle vihainen ja te voisitte olla väleissä, kavereita.”
”No hyvin voitiin, vajaa viikko oltiin taas kavereita”, tuhahdan.
”Silti, se on teille jo aika hyvin”, Samu toteaa yksinkertaisesti.
”Kiitti”, mutisen ja esitän olevani hyvinkin verisesti loukattu.
”Ole hyvä vaan”, se hymyilee ja saa mut tuhahtamaan kovaan ääneen. Tupakka on melkein palanut. Se polttelee jo sormia inhottavasti. Tumppaan sen parvekkeen seinään ja heitän lattialle. Samu katsoo mun tekemisiä kulmat kurtussa. Sen mielestä mun pitäisi käyttää tuhkakuppia. Hörppään kahvistani ja nojaan päätäni takanani olevaan seinään.
”Neljäs on, että se on nyt onnellinen”, Samu keksii lisää syitä. Tuhahdan vielä astetta kovempaa kuin aiemmin ja mulkaisen ystävääni pahasti.
”Se on”, Samu toistaa vahvasti.
”No kyllä mä tiedän”, huokaisen ja kilauttelen lusikkaa kupin reunoihin.
”Sä vaan haluaisit, että se olis ollu onnellinen sun kanssa. Mä tiedän”, Samu hymähtää ja katsoo mua pahoittelevasti.
”Joo joo”, murahdan ja kohautan harteitani. ”Mä oon ihan okei tän kanssa, usko nyt”, yritän.
”En mä voi uskoa, kun sä valehtelet niin että sun korvat heiluu”, Samu virnistää. ”Mutta mä voin uskoa sen, että sä tulet vielä olemaan täysin okei tän kanssa tulevaisuudessa.”
”Ai nytkö sä näät tulevaisuuteenkin?” katsahdan sitä huvittuneena ja lasken kupin kädestäni lattialle.
”En. Mä vaan tunnen sut. Sä kierit tossa sun itsesäälissä hetken ja teet tyhmiä asioita ja sitten sä tulet järkiisi”, Samu toteaa kuin päivänselvän asian.
”No sehän on kiva. Millä mä voin hyppää vaan siihen okeina olemiseen?” tuhahdan ja taidan osoittaa kysymykseni enemmän kahvikupille kuin Samulle.
”Et millään”, Samu vain toteaa.
”No perse”, mutisen hiljaa. Tiedän, että Samu virnistelee mulle enkä halua kohdata sen katsetta.
”Ja viides, että sä voit nyt jatkaa sun elämääs”, Samu lausuu sen viimeisen, jota mä en halunnut oikeastaan edes kuulla.
”Mähän jatkan jo”, lausahdan sujuvasti, mutta tiedän kepeän äänensävyn paljastaneen mut.
”Ai Eliaksen, Oskarin, Teemun ja Valtsun kanssa? Vai oliks niitä vielä enemmänkin?” Samu kysyy tympeänä ja hörppää omaa kahviaan.
”En”, mutisen hiljaa.
”No sitä minäkin”, Samu toteaa. ”Sä vaan tukahdutat sun tuskaas”, se selittää mulle ja sulkee silmänsä auringolle. Katson sitä jälleen suu auki.
”Hei ihan tosi, oot sä lukenu sen kliseesanontakirjan, jonka sä sait sun siskolta?” ärähdän närkästyneenä ja kurtistelen kulmiani. Kohta se varmasti sanoisi, että musta tulee isona ryppyinen, jos mä jatkan samaa rataa.
”Itse asiassa olen”, se sanoo ja hymyilee.
”Mä vähän arvelinkin”, mutisen hiljaa itsekseni. Pian tunnen Samun jalan tuuppaavan itseäni ja naurahdan hieman. Samu osaa valita sanansa oikein. Se on kai aina osannut. Sillä vain on se taito, joka multa puuttuu.
Katson sitä arvioivasti. Aurinko porottaa sen suljetuille silmäluomille ja suutelee otsaa. Sen vaaleat hiukset on pienellä ponnarilla ja rintakehää verhoaa harmaa t-paita. Sen vasemmassa kulmassa on hopeinen koru. Se on otettu samaan aikaan kuin mun huulessa oleva pallo. Välillä mua melkeinpä ärsytti, etten mä tuntenut Samua kohtaan mitään muuta kuin ystävyyttä. Toisaalta, sen oli parempi olla vain mun ystävä. En mä Samua halua. En mä halua ketään. Huokaisen syvään ja nostan kahvikupin huulilleni. Paitsi yhden.
”Kai sä tiedät, ettet sä voi loputtomiin leikkiä tota moniongelmaista kusipäätä?” hätkähdän hieman Samun ääntä. En odottanut sen enää puhuvan.
”Ai nyt mä oon sellanenkin?” kysyn virnistäen.
”Kylmä fakta, kulta”, se kopioi mun virneen omille huulilleen ja ruskeat silmät katsovat mua.
”Älä kullittele mua”, tuhahdan tyhmälle hellyttelynimelle. Se käyttää niitä, vaikka tietää, etten mä voi sietää sitä.
”No sitä mä en kyllä ajatellu tehdä”, Samu toteaa vilpittömästi ja mä repeän nauramaan. Hetken mua katseltuaan, myös Samu yhtyy mun hekotukseen.
”Mikset sä oo psykologi?” kysyn kun nauru laantuu ja jään katselemaan naurunkyyneliään kuivailevaa Samua.
”Koska ystävänä olemisessa on jo tarpeeks”, se toteaa yksinkertaisesti.
”Ai oonks mä niin vaikee?” kysyn ja mahdan näyttää hölmöltä, ainakin siitä päätellen että Samu alkaa jälleen nauraa.
”Et, sä vaan oot sä”, se lausahtaa, repäisee lippapipon mun päästä ja pörröttää mun lyhyitä tummia hiuksia.
”Anna sen nyt vaan olla”, Samu kehottaa ja hymyilee mulle lämpimästi. Huokaisen syvään ja nyökkään pienesti. Mitä muutakaan mä enää voisin?
