Title: Petoksen kyyneleet
Author: Crepe
Pairing: Hermione/Ron
Rating: S
Genre: angst, het, oneshot
Disclaimer: Hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille, enkä saa tarinalla taloudellista hyötyä. En myöskään omista biisiä.
A/N: Osallistuu Yhtyeen tuotanto –haasteeseen Tegan and Saran kappaleella
The Con. Biisi on yksi ehdottomia kaikkien aikojen rakkaimpia biisejä minulle ja suosittelen luonnollisesti kuuntelemaan sen. Lyriikat löytyvät lopusta. Kommentit olisivat ihania.
*
Hermione tuijotti kostein silmin junan ikkunan takana vilistäviä vihreitä maisemia ja tunsi kylmän puristuksen sisällään tiukentavan otettaan hänestä sitä enemmän, mitä lähemmäksi kotia hän liikkui. Hän kietoi kädet tiukemmin ympärilleen suojellakseen itseään itkukohtaukselta, joka yritti purkautua hänen sisältään. Hän ei tuntenut oikeutta itkeä, vaikka tunsikin järisyttävää tarvetta antautua sille, päästää ulos sydämessään kaikuvaa huutoa, ennen kuin se söisi hänet elävältä.
Hän ajatteli katkerasti, että normaalisti kotiinpaluu olisi täyttänyt hänet lämmöllä, ja jos hän kokisi sen jossain rinnakkaisessa todellisuudessa, jossa hän ei ollut tehnyt elämänsä pahinta virhettä, hän todennäköisesti toivoisi sekuntien kiitävän ohi nopeammin kuin tuo juna raiteillaan. Mutta koska hän oli tehnyt, mitä oli tehnyt, hän toivoi kellojen pysähtyvän. Vaikka se pitkittäisikin hänen kärsimystään, hän tiesi vain suuremman tuskan odottavan edessään.
Hermionea inhotti kaikki vieraat ihmiset, jotka istuivat hiljaa samassa vaunussa, ja hän piti katseensa visusti ikkunassa, sillä hän pelkäsi, että kääntäessään katseensa heidän suuntaansa hän huomaisi kaikkien tuijottavan häntä tuomitseva sävy silmissään, tietoisena Hermionen petturuudesta. Pakkohan heidän se oli huomata. Hän ei itse pystynyt tiedostamaan itsessään mitään muuta kuin alhaisen tekonsa ja siitä aiheutuvan syyllisyyden tunteen, ja vastoin aina niin rationaalista ajattelutapaansa hän oli varma, että jokainen samassa tilassa olevakin kykeni sen aistimaan.
Juna kolisi vaimeasti edetessään kiskoillaan ja Hermione toivoi äänen olevan kovempi, jotta se peittäisi alleen hänen päässään kaikuvat äänet, jotka latelivat syytöksiä syytösten perään ja tekivät selväksi hänen olevan huono ihminen ja arvoton kauniiseen parisuhteeseensa. Myös ikkunan läpi näkyvien peltojen ja metsien kauneus oli aivan liian suuressa kontrastissa hänen sisällään pauhaavaan pimeään myrskyyn verrattuna. Se teki hänet kasvavaa vauhtia hulluksi.
Puoli vuorokautta sitten hän oli istunut yöllä hotellihuoneessaan pienen pöydän äärellä avoimen ikkunan edessä ja itkenyt ja itkenyt ja itkenyt luettuaan Ronin kirjeen, joka saapui vain puolisen tuntia sen jälkeen, kun hän oli tärisevin jaloin ja shokkitilassa palannut huoneeseensa kykenemättömänä uskomaan, että oli sallinut harkintakykynsä pettää niin pahasti. Tuoreet muistot vieraista lakanoista ja vieraasta, nimettömästä mieskehosta aiheuttivat hänessä niin suurta kuvotusta, että hän oli tuskin ehtinyt juosta vessan ovesta pöntölle kun jo hänen mahastaan purkautui nielua polttavaa, inhottavaa massaa sen syvyyksiin.
Kun hän oli saanut oksentamisensa päätökseen, hän oli noussut vapisevin jaloin ylös vain kohdatakseen peilistä kalpeat kasvot ja hätääntyneet silmät, jotka rukoilivat, anoivat, että Hermione kertoisi kaiken olevan vain harhaa, silkkaa painajaista, ettei hän oikeasti ollut voinut olla niin karsea, ala-arvoinen lutka. Kykenemättä enää ottamaan vastaan peilikuvansa aneluja hän oli palannut huoneeseensa ja aivan liian pian oli saapunut tuo hirvittävä ja silti niin viaton kirje, joka oli palauttanut hänet kertaheitolla maan pinnalle, murskaten kaikki toiveet siitä, että hän heräisi aamulla elämänsä pahimmasta painajaisesta.
Vanha sarvipöllö seisoi kärsivällisesti ikkunalaudalla ja katseli, kun Hermione kasteli yhä uusilla suolaisilla kyynelillä pergamentilla vastausta odottavat sanat.
Hermione,
palaathan varmasti huomenna työmatkaltasi? Olen ikävöinyt sinua. Äläkä pyörittele silmiäsi siellä ja toru minua siitä, etten pärjää viikkoakaan yksin, sillä tiedän, että sinunkin on suorastaan vaikeaa hengittää ilman hurmaavaa seuraani!
Se oli vitsi, Hermione, vitsi.
Toivottavasti työmatkasi on mennyt hyvin ja Penelope on muistanut käskeä sinua ottamaan välillä myös rennosti. Harry käski muuten kertoa terveisiä. Kävimme tänään pelaamassa huispausta töiden jälkeen ja pesimme vastapuolen reilusti! Harry jätti Smithin nuolemaan näppejään ja kihisemään kiukusta erehdyttyään pelaamaan etsijää häntä vastaan. Idiootti Huono häviäjä. Hänen olisi pitänyt tietää, ettei hän ikinä nappaisi sieppiä Harryn nenän edestä!
Joka tapauksessa, odotan vastaustasi paluusi ajankohdasta. Odotan sinua takaisin kärsimättömästi.
Rakkain terveisin,
RonHermionesta oli todellakin tuntunut vaikealta jo hengittää, kun jokainen Ronin käsialalla kirjoitetuista kauniin arkipäiväisistä sanoista iski häneen kuin veitsenterävä syytös hänen vetäessä haparoivia henkäyksiä ilmaa nyyhkytyksensä lomasta. Kirje muistutti häntä kaikesta, jonka hän pelkäsi nyt tuhonneensa silkan idiotismin takia. Hän luhistuisi ilman Ronia.
Pöllö värisytteli siipiään ja naksautti nokkaansa, muistuttaen Hermionea siitä, että hänen täytyisi kirjoittaa vastaus välittömästi. Kauhun tunne valtasi hänet. Osa hänestä jankkasi hänelle, että parasta olisi vain esittää kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan, suojella itseään suuremmalta tuholta. Toinen, paljon suurempi osa hänestä tiesi kuitenkin, ettei hän ikinä pystyisi elämään petoksensa kanssa, ei ikinä voisi vain salata sitä. Jos hän olikin mokannut, hän ei ollut ikinä ollut pelkuri ja valehtelija.
Suurella vaivalla Hermione oli tyrehdyttänyt itkunsa ja avannut mustepullon korkin. Hänen kätensä tärisi hänen kastaessaan sulkakynän kärjen musteeseen, ja alkaessaan kirjoittaa vastausta, pari yksinäistä nyyhkäystä karkasi hänen valvontansa alta.
Rakas Ron,
kyllä, olen ikävöinyt sinua myös. Enemmän kuin uskotkaan. Palaan kotiin tänään noin kahdeksalta illalla. Tule käymään luonani.- Hermione joutui puristamaan silmänsä kiinni kerätäkseen voimia kirjoittaa viimeiset sanat kirjeeseensä –
Meidän täytyy puhua.
Sinun,
HermioneHermione sulki silmänsä ja painoi päänsä vasten junan kylmää ikkunaa, antaen sen täristä ohimoansa vasten. Aika oli kulumassa umpeen –
olen ikävöinyt sinua myös – ja kohdattavissa olisi karu todellisuus –
meidän täytyy puhua – sillä saatuaan kuulla totuuden Ron ei taatusti sulkisi häntä syliinsä viikonkaan yksinäisten öiden jälkeen. Kyyneleet polttivat hänen silmäluomiaan, mutta hän pakotti ne painumaan hiiteen. Jos hän romahtaisi nyt, hän ei saisi enää koottua itseään.
Ehkä Ron ajan kuluessa kykenisi antamaan Hermionelle anteeksi. Edellinen ilta oli ollut silkkaa hulluutta, Ronin olisi pakko ymmärtää, ettei se ollut merkinnyt hänelle mitään. Hermione ei voisi rakastaa ketään muuta.
Ennen pitkää junan vauhti hidastui hidastumistaan ja sen lopulta seisahtuessaan paikoilleen, Hermione tunsi kiven sijasta valtavan kallion lohkareen painavan mahanpohjassaan, yrittäen kiskoa hänet loppumattomiin syvyyksiin. Raskain askelin hän käveli vähäiset korttelit ja portaat pieneen kerrostaloasuntoonsa. Avain ei tahtonut löytää tietään lukonreikään, se tärisi liikaa hänen käsissään. Saatuaan oven viimein auki hän sulki sen ja odotti, että silmät unohtaisivat ulkoilman päivänvalon ja tottuisivat sisätilaan.
Eteisen kello näytti kahtakymmentäviittä vaille kahdeksaa. Ron ei tulisi ainakaan puoleen tuntiin. Hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin odottaa. Hermione ajatteli katkerasti, että hänen pitäisi olla kai helpottunut siitä, että väistämätön lykkääntyisi vielä hetken, mutta synkän salaisuuden puristus hänen sydämensä ympärillä mustasi hänen mieltään niin, ettei sen pimeyden keskeltä nähnyt enää edes ajatuksiaan. Helpotus oli viimeisenä hänen tunteidensa listalla.
Niinpä hän valui ovea pitkin alas, istui sykkyrällä sitä vasten ja kuunteli sekuntien raksutusta. Ne kaikuivat hänen korvissaan ja antoivat tilaa toisilleen liian nopeasti ja liian hitaasti.
Viimein, melkein kahdeksituhanneksi sekunniksi venyneen ajan päästä, hän kuuli askelia oven takaa ja kun ovikello soi, hänen sydämensä hyppäsi kurkkuun. Hermione nousi ylös lattialta ja hänen mielensä heräsi hätääntyneesti eloon. Hän huomasi hätkähtäen, että piteli matkakassiaan vieläkin käsissään. Hän ripusti sen tärisevin käsin naulakkoon ja kääntyi kohtaamaan oven. Hän tunsi olevansa ansassa, josta ei olisi enää paluuta. Hänen oli pakko avata ovi.
Niinpä hän käänsi kahvasta ja työnsi sen auki. Nähdessään sen takana seisovan miehen hän tunsi jokaisen tunteensa heräävän eloon, pyörivän ympäri kuin karusellissa, huimaavan häntä. Ron näytti vakavalta ja epävarmalta. He seisoivat hetken tuijottaen toisiaan silmiin ja Ron näytti hämmentyvän entisestään. Hermione ei ollut uskaltanut katsoa peiliin, mutta hänen silmänsä varmasti kielivät hänen surkeudestaan.
”Ron”, Hermione hengähti, yrittäen kuulostaa edes jokseenkin normaalilta.
”Hermione”, Ron vastasi. Hän vääntelehti hetken vaivaantuneesti paikoillaan ja lähestyi sitten. Hän halasi Hermionea kevyesti ja suuteli häntä poskelle. Hermione ei tahtonut kuvitella, kuinka monesti Ron oli käynyt mielessään läpi niitä kolmea sanaa hänen kirjeessään. He siirtyivät sisälle ja Ron käveli suoraan eteisen päähän ja kääntyi oikealla olevasta oviaukosta olohuoneeseen. Hermione veti syvään henkeä, nieli itkunsa ja seurasi perässä.
Ron oli jo istunut kirjahyllyn edessä olevaan punaiseen nojatuoliin ja tuijotti häntä silmillä, jotka eivät tienneet, pyytääkö vai ei. Lopulta hän kuitenkin tiuskaisi: ”Hermione, kerro minulle, mitä on tapahtunut! En kestä odottaa tässä hiljaisuudessa ja katsoa, kun sinä seisot siinä tuollaisena… kuin joku olisi kuollut tai jotain! Ei ole reilua, ettet voinut kertoa kaikkea heti siinä pirun kirjeessä. Mikä sinulla on?”
Hermione valahti kalpeaksi. Hän vaihtoi pari kertaa painoa jalalta toiselle eikä tiennyt, minne laittaa kätensä. ”Minun on pakko kertoa tämä kasvokkain. Koska, Ron, minä… Minä –” Hermione ei kyennyt jatkamaan lausettaan loppuun. Hän puristi silmänsä tiukasti kiinni ja pysyi niin muutaman sekunnin. Kun hän avasi ne, hän säikähti pelokasta ilmettä Ronin kasvoilla. Hänen olisi pakko kertoa.
Hermione käveli Ronin nojatuolin eteen ja polvistui sen eteen. Hän ei uskaltanut koskea Roniin ja asetti kätensä sen sijaan käsinojille ja tuijotti Ronin polvia. ”Ron. Minä petin sinua.”
Sanoja seuraava hiljaisuus oli kaikennielevä ja korviahuumaava. Seinäkellon raksutus kuului sen läpi eteisestä asti. Hermione ei vieläkään uskaltanut nostaa katsettaan. Kun Ron ei vastannut, hän alkoi ahdistua entisestään.
”Ron, kuulitko sinä minua? Minä sanoin, että -”
”Minä kuulin kyllä! Mutta mitä… En ymmärtänyt”, Ron naurahti hermostuneesti, ”Mitä sinä tarkoitat?”
Hermione kohotti viimein katseensa Ronin kasvoihin. Tämä tuijotti häntä sekava ilme kasvoillaan. Ron ei selvästikään voinut käsittää, mistä hän puhui, tai sitten hän ei vain tahtonut ymmärtää. Hermioneen sattui, kun hän ajatteli, että Ronin mieleen ei olisi varmasti ikinä voinut vahingossakaan eksyä ajatus, että Hermione Granger voisi vajota niin alas.
”Minä menin sänkyyn toisen miehen kanssa”, Hermione pakotti sanat suustaan ennen kuin voisi alkaa valehdella.
Hermione tunsi kutistuvansa hetki hetkeltä pienemmäksi, kun hän seurasi leviävää ymmärrystä Ronin kasvoilla. Kunnes hän kaatui selälleen lattialle ja huudahti, kun Ron tönäisi hänet kauemmaksi ja nousi seisomaan tuoliltaan. Hermione tuijotti häntä hädissään ja toivoi hänen sanovan jotain, mitä tahansa.
”Ron, anna anteeksi!”
Ronin kasvot vääntyivät irvistykseen, kuin Hermionen sanat olisivat pahanmakuista myrkkyä. Hän kääntyi paikoillaan ja lähti kävelemään poispäin. Hermione nousi äkkiä seisomaan ja juoksi hänen peräänsä. ”Ron, odota, älä!”
Kun hän laski kätensä Ronin olkapäälle, tämä kääntyi ja huitaisi sen inhoten pois. ”Miten sinä saatoit! Miten sinä… kehtaat!”
Hermione tunsi liian pitkään pinnan alla odottaneen itkun polttelevan kyynelkanavissaan ja parkaisi hädissään: ”Ron, se ei merkinnyt mitään! Sinun on uskottava minua!”
”Miten sinä kehtaat kertoa, mitä minun pitäisi uskoa?”
”Minä rakastan sinua!” Hermione huudahti ja Ron synkkeni.
”Etkä rakasta.”
Hermione tunsi jotain kamalaa vääntelehtivän sisällään, valmiina kuolemaan. Epätoivo taisteli yliotteestaan ja hän tiesi seuraavan tekonsa olevan iljettävää, täysin väärin, mutta hän teki sen silti. Hän syöksyi kiinni Roniin, otti molemmilla käsillä tämän niskasta kiinni ja suuteli lujaa, nälkäisesti, kuin anoen huulillaan siinä, missä ei sanoillaan voinut. Ron ei vastannut suudelmaan, muttei kyennyt heti vetäytymään irti ja alkoi täristä häntä vasten. Lopulta hän kuitenkin irrotti Hermionen otteen niskastaan, vetäytyi pois ja perääntyi kauemmas, näyttäen vihaiselta ja särkyneeltä.
Hermione nyyhkäisi ja hänen silmänsä kostuivat. Ron näytti suuttuvan entisestään.
”Mitä syytä sinulla tässä on itkeä! Sinulle on nähtävästi yhdentekevää meidän… me, ja mitä sinä teet! No, ole vapaa tekemään mitä tahdot, mutta älä ala pillittää edessäni! Jos olen sinulle noin arvoton, en tahdo nähdä sinua enää”, Ron näytti siltä kuin olisi toivonut voivansa tehdä jotain muuta kuin sanoa nuo sanat, mutta sanoi ne silti, ”Minun on päästävä pois täältä.”
Niin hän kääntyi ympäri ja juoksi pois. Ulko-ovi paukahti kiinni hänen perässään ja Hermione jäi yksin, hänen pinnallista hengitystään ja epätoivoisia nyyhkäyksiään lukuun ottamatta hiljaiseen asuntoonsa.
Ron oli lähtenyt. Se oli ohi. Hermione nosti kädet hiuksiinsa ja tukisti itseään sulkiessaan silmänsä ja kaiken tapahtuneen alkaessa pyöriä hänen mielessään kuin leppymätön pyörremyrsky, yrittäen suistaa hänet raiteiltaan, riepottaen hänen sydäntään, saastuttaessa hänen kehoaan.
Hän saattoi vielä haistaa tuon muukalaisen tuoksun iholtaan, eikä hän tahtonut mitään enemmän kuin pestä sen itsestään pois, koska se kuvotti häntä, muttei voinut, sillä ne vieraat kädet olivat nyt leima koko hänen olemuksessaan. Ainoa asia, joka olisi voinut repiä nuo sitkeät tahrat irti hänestä, olisi Ronin anteeksianto, eikä hän saisi sitä. Syyllisyys poltti Hermionea ja karkotti hänestä viimeisetkin järjenrippeet, kun hän romahti lattialle ja nyyhkytykset muuttivat muotoaan kyynelkanavien aukeamisen myötä sydäntäsärkeväksi itkutulvaksi.
Hän oli maailman turvattomin ja yksinäisin likapyykki.
Itkettyään niin kauan, että tuntui, ettei hänestä saisi irtoamaan enää kyyneltäkään, Hermione makasi ainakin yhtä pitkän ajan sykkyrässä lattialla turtana ja heikkona. Lopulta hän nousi hitaasti jaloilleen ja käveli unenomaisessa tilassa keittiöön ja keitti teevettä. Hän istui pöydän ääreen, lillutti teepussia höyryävässä vedessä ja lisäsi kaksi lusikallista sokeria. Hän tuijotti kupin syvyyksiin tajuamatta mitään. Kuin hänen itkunsa ja huutonsa olisivat imeneet hänestä kaiken ja jäljellä olisi vain vellova tyhjyys.
Kunnes ymmärrys saavutti hänet taas ja hänen piti laskea teekuppinsa tärisevin käsin takaisin pöydälle. ”Ron”, Hermione kuiskasi ääneen, ”
Ron…”
Hermione nousi seisomaan ja hänen ajatuksensa alkoivat pinkoa ympäriinsä hätääntyneesti. Hänen pitäisi tehdä jotain. Hän ei ollut selittänyt asioita kunnolla Ronille. Hän ei ollut tehnyt tarpeeksi selville, ettei se ollut merkinnyt mitään. Heidän pitäisi selvittää tämä asia ja kaikki olisi hyvin. Hermionen täytyisi
selittää.
Hän katseli ympärilleen kiihtyneessä mielentilassa ja teki päätöksensä. Hän juoksi eteisessä seisovan lipaston laatikolle ja veti sieltä esille pergamenttiarkkeja, mustetta ja sulkakynän. Hän ryntäsi takaisin keittiöön, istui alas ja pyöritti mustepullon korkin auki. Hän alkoi kirjoittaa kiihtyneesti, totesi sitten tekstin surkeaksi ja repi arkin palasiksi. Hän otti toisen ja aloitti uudestaan. Sekään ei miellyttänyt häntä ja hän rypisti sen ja heitti nurkkaan, otti toisen ja aloitti uudestaan.
Hän kirjoitti ja kirjoitti,
rakas Ron, selitti, kertoi miten ja miksi se ei merkinnyt mitään,
Ron kiltti, listasi useita syitä, miksi tämän pitäisi antaa Hermionelle anteeksi, miten kaikki kääntyisi parhain päin, miten he kuuluivat yhteen, kuinka hulluutta kaikki tämä oli,
Ron tule takaisin, mutta teksti tuntui tyhjältä ja riittämättömältä. Niinpä hän repi pergamentin uudestaan, otti uuden ja aloitti taas.
Rakas Ron… Kunnes hän tajusi, etteivät mitkään sanat riittäneet tuomaan Ronia takaisin, saamaan häntä vain unohtamaan, auttamaan heitä palaamaan entiseen, kun mitään ei olisi tapahtunut. Se kaikki oli mennyttä ja Hermionen teko oli nollannut kaiken, repinyt heidän suhteensa rakennelmat irti niin, että jäljelle jäivät vain perustukset, jotka olivat liian rosoiset, jotta niiden päälle olisi voinut rakentaa mitään.
Hermione tunsi valuvansa jonkin syvän kuilun läpi pohjalle asti ja huolimatta luuloista, että hän olisi kuivunut tyhjiin, itku taisteli uudestaan tiensä läpi pinnalle ja purkautui kitkeränä purona ulos pitkin hänen poskiaan. Hän tarrasi teekuppiinsa saadakseen lämpöä edes jostain, mutta sekin oli jo jäähtynyt. Kyyneleet satoivat alas ja suolasivat haalean nesteen, kumoten sokerin vaikutuksen ja pilaten sen, pilaten kaiken, mikä oli vielä vuorokausi sitten ollut tärkeää.
Hän ajatteli tulevaa ja mitä siitä enää ikinä voisi tulla. Hän kuvitteli Ronia palaamaan luokseen, kykenemättä enää rakastamaan Hermionea vilpittömästi, aina varovaisena, aina miettien, joko tämä oli pettänyt hänet uudestaan. Luottamuksen ollessa mennyttä jäljellä jäisi vain pelkkää rikkinäistä ja hataraa.
Hermione itki, koska tiesi, mitä hänen pitäisi tehdä. Itku loppui hiljalleen ja hän hikkasi ja nyyhki vielä hetken. Hän ojensi kätensä ottaakseen taas uuden pergamentin ja alkoi kirjoittaa näennäisen vakaasti.
Rakas Ron,
voisin selittää sinulle sivukaupalla, miten paljon sinä merkitset minulle, ja miten vähän se, mitä menin tekemään, tuotti minulle mitään muuta kuin tuskaa ja katumusta. Ehkä et kuitenkaan uskoisi minua ja kykenisi antamaan minulle anteeksi. Mitä jää jäljelle, jos et enää kykene rakastamaan minua? Olen ihan hirvittävän pahoillani ja tulen ikävöimään sinua kuin järjetön.
Sinun,
HermioneHermione rullasi kirjeen ja käveli olohuoneeseen. Ikkuna oli auki ja hänen pöllönsä orsi oli tyhjä. Hän asetti käärön ruokakupin päälle odottamaan ja käveli sohvalle. Hän rojahti sen päälle selälleen ja jäi tuijottamaan kattoon, kietoen kätensä ympärilleen, toivoen enemmän kuin mitään voivansa unohtua siihen rinnakkaiseen todellisuuteen, missä Ron voisi tehdä sen, saartaa hänet lämmöllään, täyttää nyt valtavana ammottavan lommon hänen sisällään.
Eteisen kello raksutti hänen eteensä sekunteja, minuutteja, tunteja, joina ajatella Ronia ja kaikkea, minkä hän oli heittänyt roskakoriin, repinyt kuin äskeiset pergamentit. Tuuli puhalsi ikkunasta saapuneen illan kylmää ilmaa hänen kasvoilleen ja kuivasi kyyneleet, antaen tilaa uusille.
*
I listened in,
yes I’m guilty of this,
you should know this
I broke down and wrote you back
before you had a chance to
forget forgotten
I am moving past this,
giving notice
I have to go,
yes I know the feeling,
know you’re leaving
Calm down,
I’m calling you to say
I’m capsized,
erring on the edge of safe
Calm down,
I’m calling back to say
I’m home now,
I’m coming around
Coming around
Nobody likes to
but I really like to cry
Nobody likes me,
maybe if I cry
Spelled out your name
and list the reasons
Faint of heart
Don’t call me back
I imagine you
and I was distant,
not insistent
I followed suit
and laid out on my back,
imagine that
A million hours left to
think of you and think of that
Encircle me,
I need to be taken down