Kirjoittaja: Vodkamartini
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Sirius/MS
Genre: Angstia, romancea, one-shot
Yhteenveto: Kaksi pitkään toisistaan erossa ollutta ihmistä kohtaavat.
Kirjoittajan kommentti: Tämä on kirjoitettu monta monituista vuotta sitten, mutta nyt sain päähän piston tämän julkaista. Tarinan todellinen avautuminen vaatisi ensimmäisen kirjoittamani ficin (267 sivua pitkä) lukemisen, mutta se on sellaista kuraa että sitä ei voi missään julkaista. Shira oli Siriuksen tyttöystävä toiselta luokalta asti, ja kuten tässä selviää, kun Sirius vangittiin niin myös Shiraa pidettiin syyllisenä.
Vastuunvapaus: Rowling omistaa kaiken minkä hänen omakseen tunnistatte, loput on minun.
****
Kohtaaminen
Juna puksutti peltojen läpi ja jokien yli kohti etelää. Ilma oli sateinen ja synkkä niin kuin aina syksyisin, ja aurinko oli vain haikean vaalea pläntti keskellä harmaita pilviä.
Tässä Tylyaho-Lontoo linjan pikajunan yhdessä vaunuosastossa istui tummahiuksinen, vihreäsilmäinen nainen joka tuijotti ulos mietteissään samalla peukalonsa kynttä järsien. Hän oli palaamassa maailmaan josta oli lähtenyt neljätoista vuotta aiemmin, eikä tiennyt että mitä siellä kohtaisi. Häntä pelotti kohdata Remus, joka oli kaikkien niiden kärsimysten ruumiillistuma jonka vuoksi hän lähti. Jamesin ja Siriuksen menetys oli ollut hänelle liian kova pala, ja jäljelle olivat jääneet vain hän ja Kuutamo.
Nainen, Shira Musta joka otti lähtönsä jälkeen käyttöön taas oman tyttönimensä Gornikovan, oli saanut kaikkien näiden vuosien jälkeen Dumbledorelta kutsun palata Lontooseen ja Feeniksin Killan päämajaan joka oli tällä kertaa Kalmanhanaukiolla. Paikassa, jonne Shira ei olisi koskaan halunnut enää mennä eikä nähdä koko rakennusta. Mutta nyt hän oli käynyt Tylypahkassa Dumbledoren, eli Killan salaisuudenhaltian juttusilla ja oli saanut päämajan osoitteen.
Shiran ajatukset ajautuivat uusille raiteille. Hän oli asunut neljätoista vuotta eri puolilla maailmaa viettäen yhdessä paikassa vain pari kuukautta, ja hänen koko omaisuutensa mahtui vain yhteen nahkaiseen matkalaukkuun.
Hänen pakomatkansa oli tosin totaalisesti ohi. Hän oli lähtenyt pakoon sitä kaikkea tuskaa mitä hän tunsi Lontoossa.
Mutta kaikista eniten näiden vuosien aikana hän oli kaivannut sitä henkilöä joka oli reilusti yli puolet hänen sydämestään. Siriuksen Shira oli nähnyt viimeisen kerran Azkabanissa kun hänet oli päästetty pois, mutta Sirius jätetty. Miestä syytettiin Jamesin ja Lilyn kavaltamisesta, sekä neljäntoista ihmisen murhasta ja Shiraa oli syytetty avunannosta. Hän oli ollut kuitenkin Azkabanissa vain reilu puolivuotta koska hänen syyllisyyttään ei voitu todistaa, toisin kuin Siriuksen joka oli saanut elinkautisen syyttömänä.
Siriuksesta Shira ei ollut kuullut neljääntoista vuoteen mitään, eikä tiennyt että onko mies edes hengissä ja missä hän on. Remus oli lähettänyt vain kerran vuodessa kirjeen jossa kertoi kuulumisia, mutta kertaakaan hän ei ollut maininnut Siriusta. Ei kertaakaan.
Vuosien mittaan kaikki tuntui muuttuneen niin kuin Shira itsekin. Osa silmäkulmien juonteista oli syventynyt, ja hän ei tuntenut itseään enää kovin nuoreksi vaikkei vanha ollutkaan. Mutta kolmekymmentäviisi on aina eri asia kuin kaksikymmentä, eikä siitä päässyt yli eikä ympäri. Oli tosin myönnettävä että hänen sukupolvensa oli joutunut aikuistumaan ihan liian aikaisin ilman sitä nuoruuden huumaa joka koettiin koulusta pääsyn jälkeen. Koko nuoruutta varjosti pelko joka jätti ikuiset arvet rikki revittyihin ihmisiin.
Suurin osa Shiran tuntemista samalla vuosikurssilla olleista oppilaista oli kuollut, ja monilla oli ikuisia traumoja. Amelia McFlower oli saanut surmansa melkein heti koulun loputtua mellakassa Viistokujalla, Matilda Fischer oli puolustamassa Azkabania kun Kuolonsyöjät hyökkäsivät sinne ja sai surmansa, Alice ja Jack Lonbottom kidutettiin järjiltään.... Sitten ne kaikista läheisimmät; Sam Lupin ja Regulus Musta. Nuoria ja huolimattomia mutta jollain tavalla rakkaita ja menetettyjä. Peter, parhaimpia ystäviä mitä voi olla, mutta keneenkään ei voi loppujenlopuksi luottaa. Lily oli myös hänen todella hyvä ystävänsä, mutta he eivät olleet kuitenkaan koskaan niin läheisiä kuin Shira, ja ehdottomasti uhreista kaivatuin, eli James. James oli paras ystävä mikä Shiralla on koskaan ollut. Hän ei ollut koskaan rakastanut miestä muuten kuin ystävänä, ja James oli juuri se joka aina lohdutti kun hän sitä eniten tarvitsi jos Sirius ei ollut paikalla.
Itse asiassa oli kaksi asiaa joita Shira ei ollut ajatellut vuosiin. Ensimmäinen oli James, ja toinen oli Azkaban.
Hän oli ollut velhovankilassa vain reilu puolivuotta, mutta se aika oli jättänyt häneen ikuiset arvet joita aika ei kuluttanut. Se puolivuotta oli aika josta hän ei suostunut puhumaan kenellekkään, ja vain ne jotka olivat kokeneet saman, tiesivät syyn.
Juna hiljensi vauhtiaan King's Grossin aseman laiturille 9 ja 3/4, mistä se lähtisi seuraavana aamuna kohti Tylypahkaa. Heti astuttuaan ulos vaunusta, Shiran valtasivat kaikki ne sadat muistot siltäkin asemalta. Viidennen kouluvuoden alussa Sirius oli ollut kesän Romaniassa, ja ajatus kuinka onnellisia he olivat olleet taas tavatessa teki melkein kipeää.
Shira poistui laiturilta yrittäen ajatella sontapommien valmistuskaavaa, mikä oli hyvin tuttu aihe kun hän yritti päästä muistoistaan eroon. Hänen jalkansa suunnistivat ilman käskyjä tutulle metroasemalle, ja sieltä metroon joka vei hänet, niin kuin pari kertaa ennenkin, Kalmanhanaukiolle ja Siriuksen lapsuuden kotiin kaikkine niine kauheine muistoineen. Shiran paha olo kasvoi sitä enemmän, mitä lähemmäs hän pysäkkiään ja määränpäätään tuli. Se sama ahdistuksen tunne oli saanut hänet myös jättämään kaiken tutun ja vanhan taakseen vuosia aiemmin. Metron pysähdyttyä oikealle, saastaisemmalle pysäkille kuin vuosia aiemmin, hän oli jo lähellä ettei olisi lähtenyt seuraavalla junalla takaisin jonnekin muualle.
Shira kokosi itsensä ja kiipesi portaita pitkin raittiiseen ulkoilmaan Lontoon laitakaupungin köyhimmälle alueelleen. Hän puristi taskussa taikasauvaansa valmiina puolustamaan itseään jos jotain tapahtuisi. Näistä seuduista kun ei voinut koskaan tietää.
Kalmanhanaukio oli melkein samanlainen kuin Shira sen mielessään muisti. Talot tosin olivat ränsistyneempiä ja nurmikko hoitamattomampaa kuin viime kerralla. Hän pysähtyi tuijottamaan talojen 11 ja 13 välistä aukkoa harkiten edelleen lähtevänsä takaisin sinne mistä tulikin. Shira seisoi siinä paikallaan ainakin puolituntia vain kahden talon välistä aukkoa tuijottaen, ennen kuin päätti mennä sisään. Mitä ihmettä minä olen tekemässä?Hän ajatteli voimakkaasti Kalmanhanaukio kahtatoista, ja huomasi että talo tosiaan putkahti siihen hänen eteensä.
"No niin nainen. Kokoa itsesi. Se joka ei voi kohdata menneisyyttään, joutuu elämään sen uudestaan." Shira kuiskasi nuo sanat itselleen ennen kuin kiipesi homeisen näköiset portaat ylös, laski matkalaukkunsa maahan ja koputti oveen (Dumbledore oli kieltänyt käyttämästä ovikelloa). Hän tunsi sykkeensä nousevan sitä mukaa kun hän seisoi siinä, ja lakkasi melkein hengittämästä kun kuuli lukkojen raksahtelevan auki toisella puolella. Shira kääntyi ottamaan laukkuaan, mutta juuri silloin ovi lennähti auki paiskaten Shiran naamalleen portaiden alapäähän.
"Auts!" Hän aloitti pikaisen inventaarion raajoistaan, mutta se jäi kesken ja hän oli saada sydänhalvauksen kun kuuli tuttuakin tutumman äänen sanovan:
"Löysitkö kaljuunan?" Tuntui kuin kaikki kulkisi kuin hidastettuna filminä, ja Shira käänsi päänsä ovelle. Hän oli melkein arvannut että kuka hänet oli ovella tyrmännyt, mutta nyt ne kauan sitten luetut rukoukset olivat käyneet toteen.
Oven avattuaan ja sen jonkun naisen tyrmättyään, hän ei ollut osannut kuvitella että kuka se voisi olla. Mutta nyt, kun hän tuijotti neljäntoista vuoden jälkeen niihin vihreisiin silmiin jotka kuuluivat tuolle naiselle ruohonjuuritasolla, hän luuli menettäneensä järkensä. Aika tuntui pysähtyneen, kun hän jäi vain tuijottamaan tuota niin tuttua, ja niin saamarin rakasta ja kaivattua henkilöä jota miettien hän oli valvonut satoja öitä Azkabanissa ja sieltä päästyään.
Ja nyt, hänen rakas Shiransa makasi rähmällään paikalleen liimautuneena portaiden juuressa Kalmanhanaukio kahdentoista edessä. Se kaikki tuntui ihan liian hyvältä ollakseen totta.
Ensimmäisen kerran Azkabanista pääsyn jälkeen Siriuksen kasvoille levisi oikea hymy, ja silmien sulkeutunut ja kidutettu katse häipyi päästäen tilalle sen niin Siriusmaisen pilkkeen. Monen minuutin ajaton jännite katkesi kun joku huusi talon sisältä;
"Laita Sirius se ovi kiinni ja tule jatkamaan kokousta!" Sekä Sirius että Shira palasivat samaan aikaan maanpinnalle, ja nainen nousi pystyyn irroittamatta katsettaan Siriuksesta. Mies oli muuttunut, mutta niin samanlainen. Takkuiset, mustat hiukset ulottuivat melkein kyynärpäihin, kasvot olivat riutuneet ja Azkabanin syömät, mutta silti niin tutut ja ruumiinrakenne oli hoikentunut huomattavasti.
"Sirius!" Sana karkasi Shiran huulilta kun hän hyppäsi miehen kaulaan haudaten kasvonsa tämän takkuisiin hiuksiin ja päästäen onnenkyyneleet valumaan valtoimenaan.
"Minä olen kaivannut sinua."
"Niin minäkin sinua." Sirius kuiskasi rutistaessaan naisen kovemmin itseään vasten. Miten hän olikaan kaivannut tätä naista. Suloista tuoksua, kauniita vihreitä silmiä, värikästä ja iloista persoonaa, upeita kasvoja... Tuntui kuin hän ratkeaisi kaikkien tunteiden voimasta. Helpotusta, onnellisuutta, rakkautta, hieman lisää onnellisuutta... Se kaikki vyöryi tukahduttavana hänen sisällään. Sellainen tunneskaala ei voinut mahtua yhteen niin pieneen ihmiseen.
Shirasta tuntui ihan samalta. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hän sai taas painaa päänsä Siriuksen hiuksiin. Mies oli riutunut ja kuihtunut, mutta silti hänen oma Siriuksensa nyt ja ikuisesti.
// Pics lisäsi ikärajan otsikkoon.
