Suklaamurunen med kaikki muut: Olkaapas hyvät. Kommenteista kiittelen nyt ja jatkossa! <3
Ikäraja: S.
Genre: draama, humour ( wnb-sellainen XD), iloiset jälleennäkemiset
Yhteenveto: Kaiken takana on nainen.
A/N: Oli tarkoitus jo eilen illalla postata tämä, mutta kun aloin oikolukea tuota osaa, niin huomasin, että oli vähän hiottava sitä, joten nyt tekemisen puutteessa tartuin haasteeseen.^^ Nikolas on ihana nimi.
VII”MARAKATTI!” Tatu karjahti, kun oven takaa paljastunut Sonja loikkasi hänen syliinsä. ”Lasuuu! Mitä miestennielijä?” Sonja kysäisi aavistuksen matalammalla äänellä. Tatu vain hymyili tyytyväisesti. Sonja sitaisi pitkät, aaltoilevat, kastanjanruskeat hiuksensa sotkuiselle nutturalle ja nappasi reppunsa olkahihnasta kiinni nostaen luultavasti lähes yksinomaan kosmetiikkaa pursuavan kantamuksensa laiskasti ilmaan. ”Keittiöön kahville ja kerrot koko jutun.” Sonja oli herkkä ja mukautuvainen, mutta tuolle päälle sattuessaan hänelle ei ollut paljoa vastaansanomista.
”Miten te siis tapasitte?” Sonja aloitti utelunsa, ja Tatua rupesi väkisenkin hymyilyttämään, vaikka höpsö virnistys naamalla ei luultavasti olisikaan omiaan vakuuttamaan Sonjaa siitä, että Santeri oli Tatulle vain kiinnostava uusi tuttavuus. Jotenkin hän ei vain jaksanut välittää siitä, että antoi itse Sonjalle aseet omaa puolustustaan vastaan. ”No seiskaluokalla alunperin, mä näin sen siellä ihmismassan keskellä ekana päivänä. Se oli muita ainaski päätä lyhempi ja tuijotteli mua sieltä... Sit Pete alko selittää jotai ja pilas taas kerran meidän herkän hetken”, Tatu selosti ja hörppäsi kahviaan. ”Sit mä oon aina välillä katellu sitä salaa ja aatellu, että se on kauheen kiehtova ja syvällinen, että ois kiva selvittää, mitä sen tyynen pinnan alla oikein piilee. Sit se ite kai on aatellu mustaki jotenki sillee, ku se aika usein kattelee mua, ja jos katon takas, ni se kääntää päänsä pois...” Tatu keskeytti nähdessään Sonjan ilmeen.
”Mitä?” Sonja oli tukehtua kahviinsa. ”No ai että mitä! Siis tajuatko sä Tatu, miltä tuo kuulostaa? ’Se tuijottelee mua aina salaa ja harrastaa painia mun kaa’.
Se on niin ihastunu suhuuuun!” Sonja ulvoi ja taputti hoikkia käsiään yhteen riemuissaan kuin kyse olisi ollut hänen ihailijastaan eikä Tatun.
Heeeetkinen. Mikä ihailija?!
”T-täh?! No et oo kyllä tosissas!” Tatu henkäisi, vaikka tiesi, että Sonja oli. Tyttö kuitenkin kehotti häntä jatkamaan. ”Niin no, ekaks mä yritin iskee sen kännissä viikko sitten, ja nyt me sit törmättiin sattumalta torstai-iltana, kun mä vähä feilasin asemalla, ja alettiin jutella, ja saatoin sen sit kotii... Sillon mä huomasin viihtyväni sen seurassa ihan kamalan hyvin. Tuntuu jotenkin niin oikeelta, ku se hymyilee siinä ja selittää jotain sen päättömiä lapsuudenseikkailuja Tommin kanssa”, Tatu hymyili ikionnellisena.
Sonja ei koskaan ollut nähnyt Tatua sellaisena. Hän oli tavannut ehkä neljäsosan tämän viikoittain vaihtuvista tyttöystävistä, mutta yksikään heistä, lukuunottamatta Millaa, ei ollut saanut häntä käyttäytymään näin. Tatu hehkui tulikuumaa energiaa, innostui jokaisesta pienimmästäkin asiasta, hymyili herkästi eikä antanut minkään vaivata mieltään, mutta oli samalla kumman rauhallinen ja epätatumaisen tasapainoisen oloinen.
”Niin no sit Pete taas härötti eilen, ja Santtu luuli, et mä inhoon sitä, ja mä juoksin sen perään ja selitin kaiken, ja sit mentiin niille...” Tatu oli jo jatkanut juttuaan Sonjan vielä ollessa uppoutuneena analyyseihinsa. Sonjaa nauratti. ”Ootteko te jo ehtiny tapellaki tässä ajassa? Vitsi, mikä pari ootte”, hän hihitti. Tatu katsoi häntä oudoksuen. ”Sonja hei, ei me olla pari?” hän selitti hitaasti.
”No siis säkinhän oot ihan lätkässä siihen? Et sä kenenkään mimmin perään juoksis”, Sonja huomautti ja kertoi vielä muutkin havaintonsa Tatun käyttäytymisessä. Tatu oli hämmentynyt. Ulkopuolelta kuultuna tuo todella
kuulosti ihastuneen ihmisen käytökseltä. Mutta eihän hän nyt oikeasti ollut voinut mennä ihastumaaan Santeriin..?
Tatu vietti koko lauantaipäivän Sonjan kanssa. He puhuivat Santerin ohella Sonjan elämästä. Sonja oli riidellyt poikaystävänsä kanssa, ja Tatu antoi miehistä näkökulmaa asiaan. ”Ihan oikeesti, ei se varmasti tarkottanu sitä pahalla. Kato, kyllähän mäkin aina sanon kaikkee tyhmää, mitä en tarkota, ja sit se tulkitaan väärin...” Tatu selitti, ja Sonja katsoi häntä alistuneena. ”Niin kai. Se vaan kuulosti niin loukkaavalta... Kai mä sit pyydän siltä anteeks, et suutuin”, hän myöntyi, ja Tatu oli helpottunut. ”Joo, mut kato, et se pyytää kans.” Sonja vilkaisi häntä hymähtäen. ”Ethän säkään koskaan pyydä.” Tatu katseli varpaitaan, oli hetken hiljaa ja vastasi sitten vaivaantuneena: ”Jotenkin se... vaan on niin hirveen vaikeeta. Tulee sellanen miekka-kurkulla-olo, et se toinen voi siinä vaiheessa tehdä mitä vaan, ku mä oon riisunu mun haarniskan.” Sonja katsoi häntä yllättyneenä. ”Ei jumalauta sen Santun seura tekee sulle hyvää! Sähän, jätkä, osaat puhua jo syvällisiäkin!”
Sonja oli oikeassa. Santeri oli hyvä puhumaan syvällisiä, koska hänen oli helppo ilmaista tunteitaan, ja hän oli myös taitava näkemään, miltä toisesta tuntui. Etenkin Tatua hän luki kuin avointa kirjaa, vaikka he olivat tunteneet niin vähän aikaa. Tatuhan ei sitä tietenkään tiennyt, mutta se johtui siitä, että Santeri oli tarkkaillut Tatua jo vuosia. Jos Tatu suuttui jostain, minkä syytä Pete tai edes Sami ei tajunnut, Santeri olisi osannut selittää Tatun käyttäytymisen. Saattoihan se tietenkin johtua siitäkin, että hän oli hieman järkevämpi kuin etenkin Pete, joka eli putkinäöllä ja ajatteli pääasiassa itseään. Mutta kuitenkin, ne muutamat vakavammat keskustelut, joita hän ja Santeri olivat tähän mennessä käyneet, olivat tuntuneet Tatusta todella hyvältä.
Santerilla ja hänellä oli melko samankaltaiset arvot ja ihanteet. Kumpikaan ei polttanut eikä hyväksynyt huumeita missään muodossa, vastusti raivoisasti rasismia ja muunlaistakin syrjintää ja piti luontoa ja ympäristöasioita arvossaan. Santeria Tatun juominen ei haitannut, vaikka hän oli kyllä kuullut tarinat Tatun hurjista bileilloista. Tatu kuitenkin oli kertonut aikovansa rauhoittua, koska häntä ei enää huvittanut herätä jonkun susiruman kaksitoistavuotiaan tytön vierestä ja viettää seuraavaa päivää vadin äärellä. Siitä Santeri oli todella iloinen, ja oli myös sanonut sen Tatulle.
Välillä Santeria häiritsi Tatun tapa vitsailla esimerkiksi homoista ja eri kansallisuuksista. Hän ei tiennyt, ettei Tatulla oikeasti ollut mitään näitä ryhmiä vastaan, päinvastoin, hänellä nyt oli vain tapana puhua vähän ajattelemattomasti. Etenkin homovitsit tekivät Santerin epätoivoiseksi, koska ne saivat hänet ajattelemaan, ettei Tatu tietenkään voinut olla homo, jos hän heistä noin puheli. Hän ei kuitenkaan ollut sanonut asiasta mitään... ainakaan vielä.
”No mut, pitäisköhän mun lähtee, niin pääset sä mesettelemään sen kultas kanssa”, Sonja virnisti. Hänen linja-autonsa lähtisi vasta puolen tunnin kuluttua, eikä asemalle ollut kuin noin viiden minuutin kävelymatka. ”Ei, ku mä tuun sun kaa asemalle!” Tatu ilmoitti, hänen teki mieli lähteä katselemaan sivistystä, koska he olivat viettäneet koko päivän sisällä. Sonja kohautti hartioitaan. ”Ihan miten vaan, Lasu.”
”Voitko lakata sanomasta mua Lasuks? Se nimi on ihan tyhmä eikä liity ’Tatuun’ mitenkään”, Tatu pyysi otsaansa rypistäen ainakin tuhannennen kerran, jälleen tuloksetta.
”En voi. Se liittyykin Nikolakseen, senkin dorka”, Sonja näpäytti viitaten Tatun toiseen nimeen.
”Haista paska, marakatti.”
”Haista ite, Lasu.”
Huomenna hän ja Tatu menisivät lenkille, tai siis hän, Tatu, Sammy ja Hamtaro. Santeria nauratti. Aika fiksua kutsua koiraansa hamsterin nimellä, mutta toisaalta, juuri niin Tatun tapaista. Elias ja muu porukka eivät olleet puhuneet mitään torstaisen riidan jälkeen, mutta Tommi oli kertonut Santerille ehdottavansa Eliakselle, että he kokoontuisivat maanantaina koulun jälkeen Asikaisille ja selvittäisivät koko jutun, mikä sopi Santerillekin paremmin kuin hyvin. Elias-sotkua lukuunottamatta hän oli ollut aivan loistavalla tuulella, mistä oli kiittäminen tietysti Tatua.
Huhujen mukaan he olivat erittäin puhuttu parivaljakko, joskaan Tatun ihailijat ja halveksijat eivät pitäneet heidän tuoreesta ystävyydestään. Santeri ei voinut olla virnistämättä. Entä, jos heistä olisi joskus tullut pari? Kuinkahan ihmiset sitten olisivat reagoineet? Tatua inhosivat ne, jotka halusivat olla kuin hän ja ne, joita Tatu ystävineen sorsi ja haukkui. Hänen hännystelijänsä taas olivat vain mustasukkaisia. Tuollainen nörtti oli Huittiselle mieluisampaa seuraa kuin he, mitä helvettiä. Santeri ei välittänyt. Hän oli onnellinen, ja Tatukin tuntui viihtyvän hänen seurassaan. Lisäksi hän ei ollut kuullut mistään, että Tatulla olisi...
...tyttöystävää. Santeri oli matkalla kaupasta kotiin ja pysähtyi kuin tiiliseinään törmännyt pulu. Hän oli juuri kävelemässä linja-autoaseman ohi, kun hän näki Tatun kantavan kirkuvaa brunettea käsivarsillaan kohti kevään viimeisiä lumipenkkoja. Tyttö ei näyttänyt olevan mikään ylimeikattu siiderilissu, mikä teki asiasta entistä kamalamman. Santeri ei pystynyt liikkumaan. Hän tuijotti lasittunein silmin masentavaa näkyä. Juuri silloin Tatu huomasi hänet.
Operaatio Anna ärsyttävälle kaveritytölle opetus keskeytyi äkkiä, kun Tatu huomasi, kuka heitä tuijotti aseman pihan laidasta. Hän huomasi toivovansa, ettei Santeri luulisi Sonjan olevan hänen tyttöystävänsä, mutta hän ei ehtinyt järkyttyä sitä hepulikohtauksessaan. ”SANTERI ON TUOLLA!” Tatu kuiskasi sylissään roikkuvalle Sonjalle ja laski tämän maahan. ”Mitä, missä??” Sonja kysyi innosta palavin silmin. Tatu osoitti Santerin suuntaan – tai sinne, missä Santeri oli muutamaa sekuntia aiemmin seissyt.
Santeri tiesi, ettei hän voisi vetää herneitä nenään tästä. Se olisi ollut aivan liian mustasukkaista käytöstä pelkältä ystävältä, joka hän Tatulle tietenkin oli. Niinpä hän meni palasia kurkustaan sarjatulella nieleskellen Tatun luo. ”Moi, säkin täällä!” hän tervehti pirteää äänensävyä tavoitellen. Hän ei
saanut kuulostaa pettyneeltä, muuten Tatu arvaisi, ja se tuhoaisi kaiken...
Ennen kuin Tatu ehti edes tajuta, että Santeri ei seissyt enää kauempana, koska tämä seisoi aivan hänen selkänsä takana, Sonja oli jo tapansa mukaan äänessä, mikä jo itsessään oli varma katastrofi. ”Moi! Mä oon Sonja, tän apinan kaveri tuolta sivistyksen parista. Sä oot varmaan Santtu, Tatu ei oo muusta puhunukaa ku susta!” hän selitti innosta hehkuvin, pähkinänruskein silmin.
Tatu toivoi, että olisi syntynyt strutsiksi. Silloin hän olisi voinut vain haudata päänsä keväiseen tapaan likaan peittyneeseen lumipenkkaan, tai syödä Sonjan. Mitä vain, jotta tämä olisi hiljaa. Santeri katsoi Sonjaa hämmästyneenä, mutta ilmeisen iloisena. Tatulla ei ollutkaan tyttöystävää, Sonja oli vain käymässä. Tottahan toki Tatu oli kertonut Santerille Sonjasta, ainoasta ystävästä, jonka kanssa hän uskalsi puhua kunnolla. ”Tosin sulle on hämmentävän helppo puhuu”, aasialaissyntyinen poika oli lisännyt melkein itsekseen, ja jokin lämmin oli läikähtänyt Santerin sisällä. Ja Tatu oli puhunut hänestä Sonjalle...
”Vittu Tatu, jäit kii! Hirveetä paskaa musta puhunu”, Santeri nauroi. Tatu ei enää halunnutkaan muuttua linnuksi. Hän halusi halata Santeria ja lyödä Sonjaa, tai ehkä sittenkin halata häntäkin... Ihan sama, hän oli vain helpottunut. ”No en mä, kunhan kerroin miten tutustuttiin”, hän henkäisi iloisesti. Mikäs sen parempaa kuin että Sonja ja Santerikin vielä tulisivat toimeen?
”Joo, lievästi sanottuna. ’Santtu on tosi hyvä tyyppi, Santtu sitä, Santtu tätä... Ja sit Santtu ja minä... mä ja Santtu... Kun me Santun kanssa... Sit Santtu oli siinä, ni...’” Sonja imitoi luullen kuulostavansakin Tatulta. Santeri katsoi Tatua yllättyneenä. ”No kiva et seura kelpaa, Taateli.” Tatu katsoi Santeria melkein säikähtäneenä. ”So-Sonjalla on tapana liiotella...” hän yritti heikosti, mutta Sonja vain hymyili. ”No onpa, mut hei mun kyyti tuli. Moro, jätkät!” hän huikkasi ja häipyi paikalta, ennen kuin Tatu ehti kuristaa hänet. Tästä Sonja vielä maksaisi.
Santeria nauratti, Tatun kasvot olivat nimittäin helahtaneet syvänpunaiseksi. ”Vieläks me ollaan huomenna menossa sinne lenkille?” hän kysäisi virne kasvoillaan. Tatu oli helpottunut, Santeri ei inhonnut tai vältellytkään häntä. ”Joo, mennään vaan. Ja hei; sori toi Sonja. Aina nolaamassa mua”, Tatu manasi närkästyneenä. Santeri hymyili aurinkoisesti. ”No ei kuule mitään, ku pelkkää hyvähän toi oli.” He juttelivat vielä hetkisen, ja sitten Santeri ilmoitti, että hänen täytyy mennä kotiin. Hän kohotti S-Marketin pussia, jota roikotti kädessään. ”Äiti pimahtaa, jos se ei kohta pääse jatkaa leipomista. Munat loppu”, hän virnisti selitykseksi, ja Tatu nyökkäsi. ”No ahaa, hauskoja pullanpyörittelyhetkiä sit vaa. Illemmalla mesee?” hän kysyi hyvästiksi.
lasujou_ sanoo (18:53):· MRROO!
Santtu 
sanoo (18:53):· mmooi
lasujou_ sanoo (18:53):· mitä kuuluu? mä oon kamalan hyvällä tuulella :DDD
Santtu sanoo (18:54):· no hyvää mulleki^^ mikäs sut niin pirteeks vetää?
lasujou_ sanoo (18:54):· en mä tiedä, äsken juotu red bull? XD no ei oltu nähty sonjan kaa aikoihin C:
Santtu sanoo (18:55):· sonja oli kiva :”DD
lasujou_ sanoo (18:57):· nolo ihminen -___-”” olen syvästi pahoillani hänen aivottomuudestaan.
Santtu sanoo (18:58):· no eihän se ees tehny mitää pahaa? : DDD ihan hyvä vaan että sulleki vittuillaan >
lasujou_ sanoo (18:59):· reilut kaverit mulla
mut ku se vittuilee ihan ihme asioista, :O
Santtu sanoo (19:03):· no kieltämättä se kyl kuulosti vähä epäilyttävältä... jos oisin tyttö ni sit tajuisin
Tatu luki viimeisen rivin varmaan neljätoista kertaa, eikä osannut siltikään sanoa mitään takaisin. Lopulta Santeri ilmoitti, että hänen pitää mennä. Tatu ei vieläkään pystynyt vastaamaan mitään. Hän niin listisi, tappaisi, murhaisi ja silpoisi Sonjan ja sen jälkeen kiduttaisi hänen raadellun ruumiinsa paloja.
Koko loppuiltana Tatu ei pystynyt enää ajattelemaan mitään muuta kuin että Santeri epäili hänen olevan homo. Vielä vakavampaa oli kuitenkin se pieni ääni, tällä kertaa hänen sydämestään, joka kyseli jatkuvasti:
”Luulee vai tietää?” Tatun oli pakko päästä purkamaan patoutunutta energiaansa ja selvittämään päätään. Hänen hyvä tuulensa oli tiessään, koska huominen ja Santerin kommentti hermostuttivat häntä aivan liikaa.
”Eivät lenkit joukkueen jätkien kanssa sinua hermostuta.” Tatu juoksi kovempaa.
”Olet ihastunut Santeriin.” Askeleet takoivat juoksuradan punaista pintaa kiihtyvässä tahdissa.
”Iske hänet.” Happi loppui.
”Sonja sanoi, että hän on varmasti ihastunut sinuun.” Voipunut Tatu vaipui polvilleen radalle ja haukkoi henkeään.
”Luota tässä nyt sitten Sonjan arvostelukykyyn”, hän huohotti puoliääneen.
”Santtu, mikä sulla on?” Mari kysyi ihmetellen katseltuaan jo monen minuutin ajan ruokapöydässä istuvaa Santeria. Tämä oli jakanut makaronilaatikon lautasellaan noin viiteentoista pieneen kasaan ja nyt ilmeisesti laski makaronien määrää annoksessaan. Suuhun ruokaa ei vielä ollut eksynyt haarukallistakaan. Santeri kohotti pöllämystyneenä katseensa kotona taas käymässä olevaan sisareensa. ”Hä?” oli hänen selventävä vastauksensa. ”Sä et syö, et puhu, mietit vaan ja oot ku lapamato”, Mari tilitti huolestuneena. Ensin hän oli epäillyt pikkuveljensä olevan sairas, mutta tämän äiti oli vakuuttanut, että poika oli terve kuin pukki. Vaikka Elli-Noora ei ollutkaan valehdellut sanoessaan ainoalle tyttärelleen, ettei tiennyt mikä Santeria vaivasi, hänellä oli kyllä aavistus poissaolevuuden syystä.
Santeria vaivasi se, että häntä kadutti. Hänen teki mieli kairata pöydän liinalla päällystettyyn puupintaan avanto päällään. Miksi, miksi, miksi, miksi, MIKSI oli hänen pitänyt mennä sanomaan se viimeinen? Miiiiiiksiiiii hän ei osannut pitää turpaansa kiinni?
Miksi hän aina toivoi liikaa liian vähäisten todisteiden pohjalta? Mutta...
miksi Tatu ei ollut vastannut, kiistänyt kaikkea, suuttunut, puolustautunut?
Hän oli vain halunnut testata uuden ystävänsä reaktiota. Sonjan selitys oli kuulostanut uskottavalta, tyttö näytti rehelliseltä, eikä Tatu silloinkaan ollut sanonut, ettei Sonjan sanoissa ollut perää. Tatu oli näyttänyt hyvin vaivaantuneelta, mutta kun Santeri ei ollutkaan juossut kauhun vallassa karkuun, tämän kasvoilta oli paistanut puhdas helpottuneisuus. Santeri ei voinut olla odottamatta seuraavan päivän lenkkiä pelonsekaisella innolla.
