Kirjoittaja: foxrain
Ikäraja: PG-13, huonoja roolimalleja perheen pienimmille.
Paritus: Tatu/Santeri, Tommi/Elin
Genre: slash, draama, fluff,
Disclaimer: Satutanteri (kutsun tätä tekstiä mielessäni siksi :"D), eli noi pojat ja kaikki sivuhahmot, on edelleen mun.
Warnings: Niitä huonoja roolimalleja. ; )
Yhteenveto: Mitä kaikkea Santeri tekee saadakseen yhteyden Tatuun?
A/N: Okei, beware! Kakkososa on täällä. Pakko kyllä valittaa tässä aa/ännässä vähän. Petyin vähän kommenttien määrään, joka on siis tähän mennessä kokonaiset yksi (kiitos siitä Riiku Alexalle!), mutta toivottavasti vaivaudutte jotain näppäilemään tämän luettuanne. Olisi kiva kuulla mielipiteitä^^
Tämä osa on tavallaan pikkuinen kannanotto/pohdinta meidän nuorten juomiskulttuuriin. Mä en ite juo tuolla tavalla kuin nämä tässä jutskassa, mutta jokainen tästä löytää ehkä vähän itseään jostain hahmosta. Niin ja juu joo, tuolle Tatun ulkomuodolle mulla on ollut real life -malli. Hänen esiintyjänimensä on Key, hän on bändistä nimeltänsä SHINee, ja hän on tässä:
http://media.photobucket.com/image/shinee%20key/runawaynatch/key.jpg.
IIPerjantai-iltapäivänä koulu kuhisi. Kaikki puhuivat illan bileistä, jotka pidettäisiin Miettisillä. Rikun ja tämän isoveljen Oton kotibileet olivat
legenda. Niistä puhuttiin viikkoja vielä senkin jälkeen, kun kaikki hajonnut irtaimisto oli saatu korjattua ja viimeinenkin juhlija oli toipunut krapulastaan (juhlistettuaan ”en juo enää koskaan” -lupaustaan ottamalla pienet hömpsyt kiljupullostaan). Santeri kuuli kaikkialla suunnitelmia illanaloittajaispaikoista, juomista, puheluista hakureille, yöpymispaikoista, selityksistä äidille – kaikilla oli juhlafiilis katossa. Hän istuskeli penkillä odottamassa englannin tunnin alkua, kun näki Tatun jengeineen lysähtävän laiskasti istumaan naulakon kenkätasolle melkein Santeria vastapäätä. Santeri tunsi sykkeensä nousevan ja vannotti itselleen, ettei tuijottaisi; vilkuilisi vain. Hän sammutti musiikin mp3-soittimestaan, mutta jätti napit korviinsa, jotta Tatu ei tajuaisi hänen salakuuntelevan.
”Sami, joko se Pasi on soittanu niistä kaljoista?” Pete penäsi ystävältään. Santerin mieliala laski hieman, sillä hän oletti Tatunkin olevan lähdössä illalla juomaan. Hän ei olisi todellakaan halunnut maanantaina kuulla, keiden kaikkien kanssa Tatu oli humalassa paneskellut, nuollut ja flirttaillut, ja kuka siitä monipäisestä kanalaumasta oli voittanut tittelin Tatun seuraavan viikon tyttöystävänä kuin arpajaispalkinnon. Lisäksi hän oli joskus oikeasti huolissaan miettiessään määriä, joita Tatu alkoholia joi ja kuunnellessaan hänen edesottamuksiaan. Hän oli jopa parisen kuukautta sitten ajanut autolla puuhun saatuaan avaimet jonkun ajokkiin kostean illan päätteeksi. Santeri odotti kauhulla sitä maanantaiaamua, jona Tatu ei tulisikaan kouluun ja hän joutuisi pidättelemään itkuaan pojan muistotilaisuudessa liikuntasalissa nyyhkyttävän likkalauman keskellä.
”No ei se ku se on viel töissä”, Sami kurtisti kulmiaan. Peten kärsimätön äänensävy selvästi ärsytti häntä. Minkä hän sille voi, ettei hänen isoveljensä halunnut keskeyttää työpäiväänsä kantaakseen veljelleen ja tämän ystäville kaupasta kaljaa, jonka he joka tapauksessa tarvitsisivat vasta illemmalla? Pete mutristi suutaan, mutta Tatu vain hymyili.
”Päivänsäde pelastaa tunnelman”, Santeri ajatteli, ja hänen suupieliään nyki. Hän kuitenkin jatkoi keskustelun kuuntelemista. ”Älkäähän hei, jätkät, viittikö! Meille on hieno ilta tulossa, Miettisen bileet on vittu jotai niin kovaa kamaa. Sitä paitsi mä kuulin että Alessandra ois tulossa sinne”, hän virnisti pirteästi ja vilkaisi vihjaavasti Samia. Santeri nielaisi. Kuka helvetti oli Alessandra, ja oliko tyttö Tatun vai Samin mieleen? Hän sai pian vastauksen Samilta. ”Usko jo, Tattis, mä en haluu siltä mitään. Mä oon jumalauta varattu mies, miksei se painu sun kiinankaaliis?”
Santeri oli vähällä hypätä riemusta ilmaan, mutta hillitsi itsensä. Tatulla ei sitten ilmeisesti ollut kerrankaan ketään, kun hän noin kerkesi keskittyä ystäviensä rakkauselämään. Sami ja Henna olivat todellakin olleet jo puolisen vuotta yhdessä, eikä heidän suhdettaan näyttänyt rikkovan mikään. Nyt Santeri tajusi, miksi; Sami rakasti tyttöään ja Tatun typerästä vihjailusta huolimatta halusi pysyä tälle uskollisena.
”Tuollaisen miehen minäkin haluaisin”, hän ajatteli kaihoisasti. Hän toivoi, että Tatu voisi joskus olla sitä hänelle, mutta ainakin tällä haavaa se vaikutti erittäin epätodennäköiseltä.
Sillä hetkellä Santeri sai idean lähteä myös juhlimaan. Hän ei yleensä juonut paria olutta enempää, mutta voisi hän muutaman ottaa rentoutuakseen. Hänen kirouksensa oli ujous, joka iski sellaiset munalukot hänen järkensä päälle aina, kun piti sanoa jotain fiksua, ettei seurapiirielämästä tahtonut tulla yhtään mitään. Yleensä pienessä mutta hauskassa ystäväporukassaan viihtyvä Santeri tarvitsikin siksi vähän ilojuomaa, jotta uskalsi avata suunsa. Ja suutaan avaamattahan ei Tatu Huittiseen tutustuisi kukaan.
”Tommi! Teetsä mitä tänä iltana?” Santeri kuiskasi englannin tunnilla parhaan ystävänsä korvaan. Heille oli määrätty hirveä lista tehtäviä, joita heidän nyt oletettiin aivot solmussa rustaavan. Santerilla oli kuitenkin tällä hetkellä tärkeämpääkin ajateltavaa. ”No katon varmaan leffan ja dataan, kuinni?” Tommi kuiskasi takaisin. Santeri hymyili niin iloisesti, että Tommi ei voinut erehtyä – tuo ilme Santerin naamalla kertoi, että aihe liittyi jotenkin herra Tatu Huittiseen. Ja oikeassahan hän oli. ”Haluisiksä lähtee mun kaa Miettisten bileisiin illalla?” Santeri kysäisi viattomasti, mutta Tommin ilme venähti. ”Pyydätsä mua kanssas juomaan?! Mitä vittua Santeri, toi ei oo nyt yhtään sua!” hän älähti turhankin kovaa, ja pari tiukinta hikipinkoa eturivistä vilkaisi heihin ärsyyntyneen oloisina.
”No en mä mitään ryyppäämisestä oo puhunu, ei se nyt mikää laki oo et bileissä pitää juoda”, Santeri puolustautui kireästi. Miksi Tommin piti joskus olla niin periksiantamaton, eikö joistain asioista voinut silloin tällöin vähän joustaa? ”No hah, meidät nauretaan pihalle jos me mennään Miettiseen selvinpäin”, Tommi tuhahti ja antoi ymmärtää, että keskustelu oli ohi. Santeri katsoi häntä neuvottomana. Tietääkseen hän ei ollut tehnyt mitään väärää, mutta silti Tommi vaikutti loukatulta.
”Tommi, mikä sua nyppii?” Santeri uteli tunnin loputtua. Uskonnon tuplatuntien jälkeen koulu loppuisi ja alkaisi kauan odotettu viikonloppu, mutta moni näytti ottavan äkkilähdön vapaalle. Tommi vilkaisi häntä myrkyllisesti ja tiuskaisi sitten: ”Ai mikäkö? No, sä nypit! Mä luulin et me ollaan samoilla linjoilla näissä jutuissa, mutta ilmeisesti se vitun täydellinen Huittinen saa sut muuttumaan vaikka kristitystä hinduksi alle päivässä, mikäli se on ehto sen perseen nuolemiseen!” Santeri haukkoi henkeää täysin järkyttyneenä. Tommi ei koskaan, ei ikinä, puhunut hänelle näin, vaikka olisi kuinka vihainen. Tässä ei nyt yksi bilekutsu ollut ainoa syy, sillä kyllä Tommi tiesin Santerin juoneen ennenkin, eikä suuttunut poika itsekään mikään täysi absolutisti ollut. Hän vain karttoi seurapiirijuominkeja ja suosittujen porukkaa, ettei onnistuisi nolaamaan itseään mitenkään.
”Hei kamoon, tää ei kyllä tasan ollu tässä. Onks tää Elinistä johtuvaa, vai?” Santeri intti itsepintaisesti. Tommi mulkaisi häntä taas, mutta huokaisi sitten ja sanoi hiljaa: ”Anteeks Santtu, en mä tarkottanu. Joo siis... mä kuulin että Elinkin ois menossa sinne Miettiseen, mut et sillä ois deittiseuraa. Sit sä meet ja kysyt mua mukaan sinne kattoo, ku se imee umpikännissä jonkun kusipääamiksen kanssa, jolla on vaan yks ainoo asia mielessään, ni pikkusen käämit palo.”
Santerin pähkinänruskeista silmistä paistoi puhdasta myötätuntoa. Hän taputti Tommia olalle ja lupasi selvittää Eliniltä, mikä juttu oikein oli kyseessä. Hän ei nimittäin itse ollut kuullut sanaakaan, että Elinillä olisi joku kiikarissa, eikä hän jaksanut uskoa hyvän ystävänsä alentua moisten kuusi-päivää-viikosta-kännissä-jätkien heilaksi, kun siitä seuraisi vaan päänsärkyä ja ero lyhyen ajan sisällä. Sitä paitsi Elinillä oli hänen mielestään jokin taso, esimerkiksi Tommin korkeudella...
”Moi, Elin!” Santeri tervehti törmätessään kaipailemaansa tyttöön, Eliaksen kaksoissiskoon, viimeisellä välitunnilla. Hänen ystävänsä hymyili ja tervehti takaisin. ”Ootko sä tulossa illalla Miettisille?” Santeri kysyi kiinnostuneena. Elin nyökkäsi ja näytti innokkaalta. ”Joo, ootsäki tulossa? Ois kiva saada seuraa!” hän kertoi ja katsoi Santeria odottavasti. Poika hämmästyi ja kysyi epäileväiseen sävyyn: ”Ai, eiks sulla ookaan sit treffejä illalla?” Elin katsoi häntä kummaksuen ja vastasi hitaasti: ”No eeeei, todellakaa, mistä sä tollasta?” Santeri sanoi kuulleensa asiasta Tommilta, ja hän oli huomaavinaan Elinin terävän sinivihreissä silmissä huolta. ”Tommilta..? No, pakko mennä korjaa sen käsitykset!” hän henkäisi nopeasti ja poistui paikalta kiireisin askelin. Santeria hymyilytti. Juuri tuon takia hän uskoi Elinin olevan kiinnostunut hänen parhaasta ystävästään!
”Ei Elinillä ole mitään treffejä Miettisessä”, Tommi hymyili Santerille heidän kävellessään koulusta kotiin. ”Tiiän”, Santeri vastasi silmät tyytyväisesti tuikkien, ja Tommi vain nyökkäsi vastaukseksi Santeri piti pienen tauon ja kysyi sitten varovasti: ”...Jotennn, oisitsä sit tulossa sinne Miettiseen mun – ja Elinin – kaa?” Tommi katsoi häntä hetken, mutta sitten uskollinen hymy valaisi hänen ruskettuneet kasvonsa ja hän virnisti. ”Totta kai, enhän mä nyt voi sua yksin sinne laskee kännäämään...” ja Santeri lopetti hänen lauseensa: ”...tai Eliniä.”
*
Auennut etuovi paljasti takaansa jumputtavaa musiikkia ja paljon, paljon melua. Ihmiset huusivat toistensa suihin, yli puolet porukassa jo sammumispisteessä, vaikka kello oli vasta noin kahdeksan ja ilta vasta nuori. Santeri nyökkäsi parille tutulle kaverille, jotka istuskelivat eteisestä vasemmalla sijaitsevassa keittiössä. He vilkuttivat takaisin, mutta Santeri, Tommi ja Elin jatkoivat matkaansa kohti talon ja bileiden ydintä, legendaarista Miettisten veljesten olohuonetta. Poikkeuksellisesti jo torstai-iltana kotiin viikonlopuksi tullut Santerin 25-vuotias opiskelijasisko Mari oli Santerin pyynnöstä hankkinut heille aiemmin illalla muutaman pullon olutta ja siideriä, mutta paljoa he eivät aikoneet juoda. He halusivat selviytyä omin jaloin kotiin ja muistaa aamulla kaiken, mitä olivat sanoneet ja tehneet. Lisäksi Santeri ei todellakaan halunnut nolata itseään Tatun edessä, se tästä nyt vielä olisi puuttunut.
He löysivät rauhallisen sohvannurkkauksen ja valloittivat sen kolmistaan. Bileissä oli jo jonkin verran porukkaa, noin 40 henkeä, mutta satoja kertoja kuulluista tarinoista he tiesivät, että lisää oli tulossa. Santeria kalvoi jonkinlainen epävarmuus – hän ei todellakaan kuulunut tänne, ei näiden ihmisten keskelle eikä tällaiseen ilmapiiriin. Hän ei tuntenut oloaan kotoisaksi jo valmiiksi kännissä olevien nuorten keskellä tai jumputtavan musiikin hakatessa hänen tärykalvojaan. Hänestä tuntui kiusaannuttavalta ajatella, että... Tatu saattaisi kävellä häntä kohti humalaisesti virnuillen. ”Sä, sä, sä – kuka sssä oot?” hän sönkkäsi ilmeisesti tunnelman sisäistäneenä. Hän tunkeutui istumaan vaivaantuneesti virnuilevan Tommin ja paniikkikohtauksessa teutaroivan Santerin väliin. ”Mä, mä, mä oon Santeri Nyberg”, hän vastasi matkien ihastuksensa sammallusta, mutta tämä ei tajunnut piikkiä vaan jatkoi ontuvaa small talkiaan.
Viittätoista minuuttia myöhemmin Tatu istui yhä Santerin vieressä, nyt jo käsivarsi tämän hartioiden ympäri. ”Oikeeesshti, oon aina kattonu, et sulla on... tooosi kivat... sieraimet”, hän selosti jo hetken jatkuneita kehujaan Santerin kuulemma ”huumaavan ihanasta ja pantavan seksikkäästä” ulkonäöstä. Santerin kasvot hehkuivat aivan punaisina ja hän tunsi olonsa todella kiusaantuneeksi. Kun Tatun viimeinen kommentti upposi hänen tajuntaansa, hän purskautti oluet suustaan tämän housuille. ”A-anteeks mitä?!” hän älähti. Hänen omatkin aivonsa toimivat normaalia hitaammin ja kaikki tuntui vähän sumealta. Päässä huljui kivasti, ja Santeria kikatutti.
”Nii nii, eiku nii... nää ssshilmät siis. Tooosi kivat on”, Tatu korjasi asiantuntevasti ja laski päänsä Santerin olalle. Santeri tiesi, että tällainen tilanne olisi ollut hänen suuri unelmansa, jos toinen poika ei olisi ollut kahden ja puolen promillen humalassa ja vaikuttanut sammuvan hänen hartialleen. ”Joo, Tatu hei, oli ihan hirmu kiva tutustua ja näin, mut musta kuule tuntuu, et sun kannattas lähtee kotiin nukkumaan, aivan niinku teen mäki”, Santeri totesi mukamas napakasti, vaikka hän kihersi kuin pikkutyttö ja nousi hieman hoippuen seisomaan. Tatu jäi pöllämystyneenä istumaan sohvalle ja huuteli hänen peräänsä: ”Hei sshöpö poika, minne sä nyt meet? Antero!
Verneri! Tuu takas, mikä sun nimi taas olikaan?!”
Vaikka kännisen Tatun idioottimainen käytös lähinnä ärsyttikin ihmisjoukkojen läpi ulko-ovelle päin tietään raivaavaa Santeria, ei hän voinut olla virnistämättä ilkikurisesti. Kuvitella, itse Tatu Huittinen huuteli
hänen peräänsä, anellen
häntä odottamaan. Tällaista ei ihan joka päivä kokenut. Loppujen lopuksi Tatun käytös ei kuitenkaan mitenkään yltiöromanttista katsottavaa ollut, joten Santeri oli suosiolla päättänyt lähteä säästäen seurapiirikuninkaan suuremmalta häpeältä. Tommi ja Elin olivat halunneet jäädä vielä hetkeksi, ja Santeri oli hymyillyt parhaalle ystävälleen rohkaisevasti.
Itse asiassa Elinin ilme oli ollut vähän kummallinen. Hän oli pälyillyt Santeria vinosti hymyillen ja hihitellen katsellessaan, kun Tatu oli laukonut jotain kuluneitakin kuluneempia iskulauseita päin Santerin heleän punertavia kasvoja. Santeri pelkäsi Elinin arvanneen jotain ja oli siksikin häipynyt; ennen kuin hänen ystävänsä ehtisi kysyä mitään. Tommista tämä ei saisi mitään irti, sen hän tiesi. Itse hän ei kuitenkaan Elinille aikoisi valehdella, jos tämä suoraan kysyisi...
”Hei! HEI, POIKA! Mikä sun nimi on?” joku huusi Santerin selän takaa. Santeri hätkähti ja kääntyi ympäri olettaen, että sanat oli osoitettu hänelle. Ilmeisesti ne olivat, koska kaksi tutunnäköistä poikaa hänen koulustaan katselivat häntä odottavasti. ”Santeri, kuin nii?” Santeri vastasi ihmetellen, mitä kumman asiaa noilla kahdella muka hänelle olisi. Hänen tietääkseen he molemmat olivat Tatun ainakin jonkinlaisia kavereita, eivätkä he niin ollen koskaan olleet puhuneet yhtään mitään.
”Tiiätsä, missä tää asuu?” toinen heistä, Santerin muisteleman mukaan Joni-niminen, pitkä, siilitukkainen kaveri kysäisi ilmeisen hilpeässä mielentilassa. Vasta silloin Santeri pani merkille, että Joni ja hänen kaverinsa (Arto? Santeri ei muistanut) roikottivat välissään hihittelevää ja hikottelevaa Tatua. Ja he siis sananmukaisesti
roikottivat tätä, sillä omilla jaloillaan Tatu tuskin kävelisi enää yhtään minnekään sinä iltana. ”K-kyllähän mä, mut etteks te voi –” Santeri alkoi vastata, sillä hän ei todellakaan halunnut... Oliko hän aivan sekaisin?
Totta kai hän halusi viedä Tatun kotiin nukkumaan! Hän toivoi, ettei hänen pikku protestinsa olisi purrut, ja hänen toiveensa toteutui. ”No siis meillä on bileet vasta alussa, toisin ku Tatskalla tässä”, he naureskelivat hyväntahtoisesti, ja Santeri myöntyi hymyillen. ”Okei, no mä vien sen. Jatkakaa te vaan juhlia, hyvät loppuillat!” Joni ja Arto kiittivät Santeria, joka kiepautti Tatun vasemman käsivarren hartioidensa ympäri ja lähti raahaamaan tätä kohti Lehmuskujaa, jolla hän ihan muuten vain sattui, kuin onnenpotkusta, tietämään Tatun asuvan. Ei sillä, että hän koskaan olisi stalkannut tai mitään...
Vähän yli parin kilometrin mittainen matka ei ollut niitä kaikkein helpoimpia. Aluksi Santeri epäili Tatun nukkuvan, sillä tämä ei kävellyt itse lainkaan, ja Santeri joutui käytännöllisesti katsoen kantamaan tätä. Sitten kun Tatu pääsi taas samaan ulottuvuuten muun maailman kanssa, hän oli melko hanakasti lähdössä takaisin bileisiin hakemaan Peten ja Samin kotiin tai jotain muuta, Santeri ei voinut olla aivan varma, sillä Tatun artikulaatiotaito oli nähnyt parempiakin aikoja. ”Eiku, sä meet nyt tasan kotii nukkuu, okei?” Santeri intti, eikä päästänyt rimpuilevaa ihastustaan yhtään minnekään. Lopulta tämä luovutti ja käveli viimeisen vajaan kilometrin suhteellisen siivosti, jopa omilla jaloillaan, tosin vahvasti Santerin tukemana.
Lopulta he pääsivät Tatun talon eteen. Santeri oli kulkenut siitä usein ohi koiransa Sammyn kanssa, mutta hän toivoi, ettei Tatu tulisi myöhemmin paljoa kyselemään, miten hän oli osannut viedän tämän kotiin. Hän löysi hetken kaiveltuaan Tatun vaalean hupputakin taskusta tämän avaimet, joilla hän avasi oven niin hiljaa kuin pystyi. Hän ei kuitenkaan ollut ottanut huomioon, että kello oli vasta vähän yli yhdeksän, joten tietenkin Tatun perhe olisi vielä hereillä. ”Öhh, ehh, hei”, Santeri tervehti sulavasti ja tilanteeseen henkisesti täysin valmistautuneena nähdessään punaruskeatukkaisen nuoren naisen tullessa eteiseen katsomaan sisääntulijoita.
”Tatu!” nainen, joka ilmeisesti oli Tatun äiti, henkäisi kauhistuneena nähdessään, mitä Santeri roikotti olallaan. Hän ryntäsi poikansa luo ja katsoi tätä järkyttyneenä. ”Mit-” hän hämmästeli. ”Tatu otti vähä varaslähdön tän illan bileisiin ja tuota... sen kaverit pyys mua tuomaan sen kotiin...” Santeri selitti vaivaantuneena. Tämä oli aivan järkyttävää. Hän oli kyllä haaveillut tapaavansa Tatun äidin joskus, mutta ei todellakaan tällaisessa tilanteessa. ”Hei vaan, ja anteeks nyt tämmönen vaiva... Ootko sä Tatun kaveri? Et oo tainnu käydä meillä ennen. Mä oon Maria, tän vastuullisen ja seuraavat kaks viikkoa kotiarestissa istuvan nuoren miehen ylpeä äiti”, nainen kertoi hampaitaan kiristellen, ja Santeria alkoi naurattaa. ”En mä itse asiassa oo. Tatun kaveri siis”, hän huomautti hiljaa hymähtäen.
Mariaksi esittäytynyt nainen katsoi häntä vähän kummastuneena ja huokaisi sitten. ”Vai niin, no, sitten vielä enemmän kiitoksia. Mikä sun nimi on? Pistän Tatun kirjottamaan sulle kiitospuheen, jahka se selviää
mun kiitospuheesta”, tomeran oloinen äiti selitti yrittäessään napata poikansa Santerin olalta. Hän oli kuitenkin melko lyhyt, reilusti 182-senttistä Santeria lyhyempi, joten esittäydyttyään Santeri tarjoutui kantamaan Tatun sänkyynsä asti. Hän heitti kengät jalastaan ja nappasi sitten Tatun syliinsä kuin morsiamen ikään. Hänellä oli lihasta, vaikkei se välttämättä päällepäin näkynytkään. Olihan hän sentään harrastanut kuntonyrkkeilyä vuosikausia, ja nykyäänkin harjoitteli vielä monta kertaa viikossa.
”Hmmh, mitä hhittoa...” Tatu ynähti puuskuttavan Santerin laskiessa hänet Tatun vuoteelle, jota ei oltu sijattu ainakaan viimeiseen kahteen kuukauteen. Tatulla ei ollut aavistustakaan, missä hän oli tai kenen kanssa, mutta hänellä oli oudon lämmin olo. Hän halusi tuon tytön, joka tuoksui mystisen hyvältä ja kai selitti hänelle illan tapahtumia, viereensä nukkumaan. Ääni oli rauhoittava, vaikka Tatun humalaiset aivot eivät oikein rekisteröineetkään, mikä siinä häiritsi. Hän tunsi, kuinka hänen kenkänsä ja hupparinsa riisuttiin, hänen peittonsa repäistiin hänen rennon kehonsa alta ja leviteltiin huolella hänen päälleen. ”Älä mee, j-jää siihen...” Tatu kuiskasi, kun aisti salaperäisen tytön tekevän lähtöä. ”Tuu tänne mun viereen nukkuu, ni aamulla...” Hänen onnistui vielä virnistää heikosti, ennen kuin aiemmin tyhjennetty Leijona-pullo hoiti viimein hommansa loppuun.
A/N2: Nyt kun luin tän läpi (edelliselle osalle en moista kunniaa jaksanut edes suoda), niin huomasin, että Santeri on hirveä nössö ja kaikkea muuta jännää. Mutta sepä mulla on tarkoituksenakin tätä kirjoittaessa. Korostaa tällasia juttuja. KOMMENTTOR, VAR SÅ GODA!!